1990-luvun alussa Nintendo hallitsi videopelien maailmasta yli 80%. Tämän lisäksi jäljelle jäävä 20% jakautui kolmen yhtiön kesken. Yksi näistä yhtiöistä oli pieni, mutta lupaava videopeli yritys nimeltä SEGA. Pitkälti ovelalla ja lähes maagisella markkinoinnin taialla, tämä pieni yritys onnistui kuitenkin nousemaan jopa Nintendon ohi, jos vain pieneksi hetkeksi, myöhemmin yhdeksän kymmentä luvulla.

90’s console wars teoksen kirjoittaja Blake J. Harris paneutuu asiantuntijoiden avulla tähän kahden videopeliyrityksen väliseen sotaan, joka tuntuu niin eeppiseltä 90-luvun nörttipojasta. Loppujen lopuksi olin kuitenkin itse molempien yritysten avain kohderyhmänä kyseisen taistelun kuumpimpina vuosina.

Jos Nintendo ja SEGA tämän vuosikymmenen aikana asetataan vierekkäin voidaan nähdä jotain kahta yritystä suurempaa. Nintendo on japanilainen videopeliyritys, joka toimii vielä tänäpäivänäkin hyvin tiukasti omien tiukkojen standardien ja arvojensa mukaan. He eivät suostu julkaisemaan pelejä, jotka eivät täytä tiettyjä standardeja, eivätkä he alennu loanheittoon tai halpaan kikkailuun markkinoinnin ja viestinnän nojalla. Kaikenkaikkiaan Nintendo on perinteinen arvokas japanilainen yritys.

SEGA puolestaan, vaikka alunperiään japanilainen yritys, kuvastaa tällä aikavälillä toimitusjohtaja Tom Kalinzkensä johdolla amerikkalaisen yrityksen perikuvaa. Koko yrityksen olemassaolo ja toiminta perustuu kilpailun päihittämiseen keinolla millä hyvänsä. Kaikki keinot on käytettävä, jotta oma tuote menestyy kilpailijaa paremmin. Kirjassa kappale 12 – The revolution will be pixelated,  kuvaileekin sanatarkkaan kuinka Kalinzken astuttua toimitusjohtajan puikkoihin on SEGAn selkeänä päätavoitteena murskata Nintendo.

Hyvin dokumentoitujen faktojen perusteella, koko 90-luvun läpi Nintendo menetti markkinaosuuttaan ja heidän maineensa otti negatiivisiä konnotaatioita, esimerkiksi Marion yhdistäminen lasten peleiksi, josta se ei tänä päivänäkään ole kokonaan päässyt eroon, koska SEGA keskitti valtavasti resursseja kilpailijansa mustamaalaamiseen. Tästä huolimatta Nintendo ei koskaan vastannut huutoihin, vain keskittyi omien tuotteidensa parantamiseen ja myymiseen.

Kuitenkin 90-luvun lopulla nopeasti valtavaksi goljatiksi kasvaneen SEGA:n markkinointikonekaan, ei pystynyt loputtomasti innostamaan ihmisiä tuotteista ja laitteista, jotka viimeisinä vuosina olivat laadultaan toinen toistaan heikompia. Kun 2000-luvun vaihteessa uusi pelaaja Sony julkaisi Playstation konsolinsa tulon, oli SEGA:n aika haihtua ilmaan yhtä nopeasti, kuin se oli sieltä itsensä maailmankartalle nostanutkin.

On mielenkiintoista huomata, että tämän ihmeyhtiön suurin kilpailija ei kuitenkaan kokenut vastaavanlaista kohtaloa. Vielä tänä päivänäkin Nintendo toteuttaa samoja periaatteita ja arvoja kuin se teki 80- ja 90-luvuilla, jonka seurauksena se ei koskaan romahtanut. SEGA kilpaili ainostaan Nintendoa vastaan, omien tuotteiden ja kannattavuutensa uhalla, ja maksoi siitä kovan hinnan. Nintendo puolestaan, ei välittänyt markkinaosuudestaan eikä kilpailijan metelistä vaan ymmärsi, että yritys ei kilpaile muita, vaan itseään ja aikaa vastaan. Kestävän menestyksen avain ei ole olla paras, vaan olla luotettava vakaa ja omien arvojensa mukaan toimiva yritys.