YLI TAJUN RAJAN

Rakastan sitä, kun huomaan, että joku on ajatellut minua. Vaikka ele olisi pieni, se tekee olon aina niin erityiseksi. Tällä hetkellä sen näkee omasta kirjahyllystäni, että eräs valmentaja toteuttaa tätä tiimiläistensä ajattelua erittäin kunnioitettavasti. Jonossa on ainakin viisi kirjaa, jotka ovat kaikki valmentajani Timon suosittelemia. Myös Kajon tiimitila on alkanut uhkaavasti muistuttamaan mummolaa, kun ikkunanlauta täyttyy Timon meille suosittelemista kirjoista. Ihailtavaa omistautumista meidän oppimisellemme!

Myös viimeisin lukemani kirja, tarttui edellä kuvaamallani tavalla, käteeni. Johannes Ojansuun ”Pyhyys” on inhimillisen rajantajun filosofian pohdiskelua ja jonkin asian ”totenapitämisen” eettistä tarkastelua. Lue vain edellinen lause toistamiseen. En tiedä olenko itsekkään päässyt ihan perille, mitä nuo tarkoittavat. Olen luonteeltani paljon pohdiskeleva tyyppi ja näyttäisi siltä, että Timokin on sen huomannut, kun heitti minulle tämän haasteen.

Oikeastaan juuri tässä asennoitumisessani on koko lukukokemukseni ydin. Kirja ylitti ymmärrykseni rajan – täydellisesti. Ei hyvää päivää, olin suoraan sanottuna aivan kuutamolla siitä, mitä luin. Mikä ihmeen Kartesiolainen rationalismi ja cogito-argumentti? En kuitenkaan voinut jättää lukemista sikseen. Olin jopa hämmästynyt siitä, miten motivoituneesti luin kirjan kannesta kanteen, vaikka se sai minut tuntemaan itseni idiootiksi. Uskon, että tässä lukukokemuksessani painottui tekstin ymmärtämisen sijaan resonointi kirjoittajan tajunnanvirran kanssa. Teksti tuntui siltä kuin siinä ei olisi ollut päätä ei häntää, mutta eikös siitä juuri tajunnanvirrassa olekin kyse, että se on tuloksetonta ja siksi niin epäselvää?

Tuloksettomuus ja epäselvyys, kokemus, että oma ymmärryksen raja on ylittynyt. Hetkinen, olenko ehkä sittenkin ymmärtänyt jotain? Ehkä jotain omasta rajallisuudestani. Suhteellisuudentaju on hyve. Kyky suhteuttaa asioita kuitenkin vaatii oman rajallisuutensa käsittämisen (Pyhyys, 2014). Vain silloin voi asettaa muille itsestään riippumattomille ilmiöille suhteet, joihin ne linkittyvät, realistista maailmankuvaa muodostaessaan. Hurjaa, ehkä olinkin ymmärtänyt jotain lukemastani…

Mistä sitten tulee kirjan nimi ”Pyhyys”? ”Pyhyys on minulle ennen kaikkea asennoitumisen tapa. Se on tapa kohdata se, mikä pakenee ymmärrystämme, se on tapa kohdata se, mitä emme voi hallita. – On kyse kaikista niistä rajasuhteista, joita elämismaailmamme moninaisuus eteemme tuo” (Pyhyys, 2014). Onkohan pyhyys näin ollen sitä, että myöntää, ettei kaikkea voikaan ymmärtää? Ahh, mikä helpotus! Pyhä helpotus?

Mistä helpotukseni kumpuaa, on pohjimmiltaan armon tunteminen itseäni kohtaan. Armo sitä kohtaan, että on rajallinen olento ja saakin olla. Miksi minun täytyisi pystyä selittämään elämäni tarkoitus, jos en sen pahemmin ymmärrä syitä sen syntymisellekään? Täytyykin olla varovainen sellaisten ehdottomien johtopäätöksien kanssa, että ”elämä menee näin”, tai, ”elämän tarkoitus on olla näin”. Ehkä juuri tällaisen totalitarismin vuoksi, kirjailijan näki syykseen pohtia oikeaoppisuutta ja totenapitämistä niiden eettisiltä ulottuvuuksiltaan.

Postmodernin aikakauden levottomuus, kapitalistinen ajattelu ja luonnonvarojen tuhlaaminen, ovatkin ehkä ilmentymä ihmiskunnan rajantajun menettämisestä kollektiivisesti. Olemme sallineet rajattomuuden omaksi ajattelutavaksemme, vaikka meillä ei ole kykyä nähdä raja kuin eilisen ja huomispäivän välillä. Se kai on ajattelua, joka taas ei ole pyhää?

Onnittelen sinua, joka sinnittelit tajunnanvirrassani tähän asti. Ehkä nyt voit leikkiä kanssani pyhäätyhmää.

LÄHTEET

Johannes Ojansuu, Pyhyys – rajalla oleva ihminen, 2014