Yksilösuorittajasta avainpelaajaksi, mutta löytyykö tasapainotila

“Sanna on tämän syksyn arvokkain pelaaja tiimissä, avainpelaaja, ihan top-3:ssa”

Kuulin muun muassa nämä kommentit maanantaina tiimimme, Hurman akvaariopalautteessa. Nämä palautteet tietysti lämmittivät entisen yksilösuorittajan sisintä. Tein kevään jälkeen korjausliikkeen ja otin tavoitteeksi keskittyä tiimiin, antaa sille kaikkeni ja pistää hetkeksi syrjään omat lyhytnäköiset tavoitteet (kuten olen jo aiemmissa esseissänikin maininnut). Ja mikään ei tietysti tunnu niin hyvältä kuin se, että pääsee tavoitteisiin! Onnistuin panostamaan tiimiin ja ennen kaikkea ymmärtämään sen merkityksen, jolloin vahva tiimikeskeisyys ei varmasti lopu tähän syksyyn.

Olen Proakatemialla opiskellessani kuoriutunut yksilösuorittajasta tiimipelaajaksi, jopa tiimin avainpelaajaksi. Olen tyytyväinen, ja syystäkin. Sain kuitenkin maanantain palautteissa huomioita myös oman henkisen hyvinvoinnin hoitamisesta. Olenko liikkunut tarpeeksi? Syönyt tarpeeksi? Käynyt saunassa niin usein kuin haluaisin? Olenko pysähtynyt ja muistanut keskittyä itseeni?

Nämä palautteet pistivät ajatuspyörät pyörimään, ja miettimään sitä mitä hyötyjä ja haittoja oli entisessä minussa ja nykyisessä minussa? Oman hyvinvoinnin näkökulmasta. Ja miten ihmeessä se balanssi löytyy?

Ennen versus nyt, hyödyt ja haitat?

Suorittaja

Plussaa on ehdottomasti ollut se, että tehtävät tuli tehtyä poikkeuksetta ajoissa, useimmiten jopa etuajassa. Mikään ei jäänyt roikkumaan. Kääntöpuolena on taas ollut automaattisesti se, että stressaannuin useammasta työstä tai tehtävästä päällekkäin ja keskityin pisteisiin ja tavoitteisiin ennemmin kuin matkaan, samalla kun itse tiimi jäi paitsioon.

Stressi kuitenkin ajoi napakkaan itsensä johtamiseen, jossa pidin kaksin käsin kiinni vapaa-ajasta ja pysähtymisestä sekä siitä, että ehdin varmasti käymään treeneissä ja liikkumaan. Vapaa-aika oli todellakin vapaa-aikaa ja läsnäolo juuri siinä yhdessä hetkessä, kun join kahvia tai luin oli täydellistä. Toisaalta saatoin myös ahdistua tai stressaantua kohtuuttoman paljon siitä, jos minuun otettiin vapaa-ajalla yhteyttä liittyen työ- tai kouluasioihin. Koska joskus vaan tulee tilanteita, kun jotain asiaa pitää käydä läpi klo 16 jälkeenkin, ja se on elämää.

Avainpelaaja

Vastuu tiimistä, sen johtamisesta yksittäisessä projektissa kuten Proakatemian myyntipäivissä ja paikka tiimin arjen aktiivisena vaikuttajana, on johtanut siihen, että olen kehittynyt niin johtajana kuin tiimiläisenä. Rohkeus on kasvanut. Olen oppinut sen, kuinka paljon voi saada, kun antaa. Henkinen kasvu on ottanut aimo harppauksen. Paljon plussia.

Kaksin käsin vapaa-ajasta kiinni pitäminen höllääntyi tämän syksyn aikana, eikä edes haitannut. Ymmärsin, että voin keskittyä esimerkiksi johonkin harrastukseen vielä seuraavat kolmekymmentä vuotta, mutta tämä tiimi tässä on vain enää vuoden.

Syksy on ollut täynnä vauhtia ja huipputiimikokemuksia, jotka veivät mennessään niin, että otetta vapaa-aikaan tuli höllättyä ehkä jopa liikaa. Löydän aikaa liikkua, mutta en niin paljon kuin haluaisin. Saunassakin haluaisin käydä useammin, ja onhhan mulla aika paljon ystäviäkin, joita en tahtoisi unohtaa. Huomaan olevani tavoitettavissa joka päivä, iltaan asti, (mikä ei haittaa toisin kuin ennen), mutta toisaalta minun on vaikeampi pysähtyä siihen hetkeen missä olen ja olla vain, läsnä, ja vaikka ihan vain lukea.

Ihan kaverin puolesta kyselen, että mistä sen kultaisen keskitien tässäkin löytää?

Olen onnellinen maailman parhaasta tiimistä, Hurmasta, joka on saavuttanut huipputiimikokemuksia, ja joka on auttanut minua kasvamaan ja kehittymään enemmän kuin koskaan. En ole kuitenkaan 100% tyytyväinen. Haluan vielä yhdistää entiset ja nykyiset plussat ja minimoida haitat, löytää keskitien ja tasapainon itselleni.

Miten v*tussa ehtisin harrastaa mindfulnessia kun elämäni on yhtä mindfucknessia?

Pari viikkoa minulla on ollut välilehdissä auki Riku Rantalan kolumni, joka ravisteli lukijaa jo otsikollaan. Nyt löysin itseni uudestaan kolumin ääreltä, kun se jotenkin sopivasti kolahti omiin pohdintoihin.

Olen kirjoittanut näitä kolumneja samaan aikaan kun käyn paskalla. Sähköpostissani on lukematta 13 047 viestiä. Whatsapp laulaa kellon ympäri. Selviytymystaktiikkana kontrolloin hiilihydraatteja, ajokilometrejä ja hampaiden pesuja – ja murehdin maksamattomia laskuja, vastaamattomia puheluita sekä ohimenneitä Wilma-viestejä. (Rantala, 2019).

Vaikuttaa siltä, että Rantalallakin on haasteita pysähtyä ja olla läsnä hetkessä. Samalla hän nostaa esille ystävänsä ja kollegansa, joka taas osaa. Miksi?

Tunnalla on aina aikaa jäädä jumittamaan jotain työasiaa, halata liian pitkään ja ihmetellä pikkujuttuja. Inhoan ja irvaan Tunnan hippeyttä, kun tuo mukarento Goavääpeli vetää läsnäoloharjoituksia, kertoo viimeisestä mediataatiosessiostaan tai puhuu minulle empatiasta. (Rantala, 2019).

Sitä minulla on ikävä vanhassa minässä, ihmettelyä ja haahuilua! Aikaa jäädä jumittamaan löytyy ehkä, mutta ihmettely, mikä tulee niistä (ainakin omasta mielestä) vahvoista läsnäolon hetkistä saattaa olla kadoksissa.

Rantala (2019) kertoo seuraavansa uutisvirrassa kasvavaa kollektiivista tietoisuutta läsnäolon ja keskittymisen vaikutuksesta yksilöihin ja yhteisöihin. Viikko sitten otsikoitiin, että joukko suomalaisia kouluja otti mindfulnessin käyttöön ja sai aikaan hyviä tuloksia oppilaiden keskittymisessä.

Punainen lanka päättyy kysymykseen, että onko nyt tosiaan niin, että tuo jo useamman vuoden pinnalla ollut mindfulness on ehkä ratkaisu minullekin?

Avunhuuto

Mutta miksi tietoisuus- ja läsnoloharjoitukset eivät sytytä? Miksi ihmeessä en malta pysähtyä ja kokeilla? Ollaan tilanteessa, jossa saatan tietää mikä voisi auttaa, kun haluan jatkaa aktiivisena tiimipelaajana, joka ei pelkää työnmäärää ja projekteja, mutta joka osaa pysähtyä hetkessä ja ottaa tarpeeksi aikaa saunaan ja lenkkipolulle. Mutta! En ole löytänyt inspiraatiota kokeillakseni.

Onko mindfulnes vastaus siihen, että löydän kultaisen keskitien ja tasapainon kaikkeen – kouluun, kotiin, vapaa-aikaan? Vai jokin ihan muu? Otan vinkkejä vastaan, miten aloittaa tämä polku, niin etten kyllästy heti ja maltan edes kokeilla. Haaveilen ehkä oikotiestä onneen, mutta kerro heti, jos tiedät hyviä babysteppejä kärsimättömälle? Vuosi 2020 tuo mukanaan uusia haasteita, kun opinnäytetyöt tulevat meille ajankohtaisiksi ja viimeinen vuosi lähtee käyntiin. Miten te muut olette saavuttaneet ihanteellisen tasapainotilan?

Nimimerkki balanssia etsimässä.

LÄHTEET

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/11/18/riku-rantala-miten-vtussa-ehtisin-harrastaa-mindfulnessia-kun-elamani-on-yhta

Rantala, R. 2019. Yle. Miten v*tussa ehtisin harrastaa mindfulnessia kun elämäni on yhtä mindfucknessia? Luettu 2.12.2019