Onnellisuus on sanana vahva. Se herättää meissä jokaisessa omat tunteensa, muistonsa sekä ajatuksensa, jo pelkästään kuultuna tai luettuna. Jokaisella meillä on oma käsityksensä mitä onnellisuus on, miten se saavutetaan ja kuinka onnellinen on itse tässä hetkessä.

Onnellisuutta tutkittaessa on olemassa kaksi erilaista käsitystä, mitä onnellisuus on. Käsitykset ovat keskenään melko ääripäistä, mutta jokainen meistä voi itse päättää kumpaan käsitykseen on enemmän uskominen. Mielihyväperusteista onnellisuuskäsitystä kutsutaan hedonistiseksi ajattelumalliksi. Usein tähän ajattelutapaan linkittyy uskomus siitä, että onnellisuus on ainoastaan myönteisiä tuntemuksia, menestystä sekä onnistumisia. Kun taas onnellisuuteen lisätään kärsimystä ja vaikeitakin henkilökohtaisia vastoinkäymisiä, eli onnellisuuden käsitettä laajennetaan myös negatiivisiin kokemuksiin, suuntaa ajattelumalli enemmän eudamoniseen onnellisuuskäsitykseen. Tässä onnellisuuskäsityksessä pääpiirre onnellisuudessa on merkityksellisyyden tunne, jonka koetaan olevan merkittävässä osassa kestävää hyvinvointia. Merkityksellisyydellä tarkoitetaan mm. omien arvojen tunnistamiseksi sekä elämänvalintojen tekemistä pohjautuen omaan arvomaailmaan. (Lipponen 2020.)

Eudamonisessa onnellisuuskäsityksessä onnelliseen elämään kuuluvat niin ylä- kuin alamäet. Onnellisuus on usein helpompaa huomata onnistumisten, saavutusten sekä iloisten hetkien kohdalla. Elämä rullaa, ja murheet tuntuvat positiivisiin asioihin verrattuna pieniltä. Kun eteen taas tulee vastoinkäymisiä, onnellisuus verhoutuu vaikeuksien taakse, ja positiivisetkin asiat painautuvat helposti kaiken negatiivisuuden alle. Vai painautuuko? Ei meillä kaikilla. Mutta mistä se johtuu? Miksi osa ihmisistä puskee elämässä positiivisella asenteella eteenpäin, kun taas osalla pienempikin kuoppa pysäyttää matkan eteenpäin. Toinen löytää nopeammin ratkaisuja ja nousee ylös, toinen taas tarvitsee aikaa kerätä itsensä kasaan sekä paikata tarvittavat osumat laastareilla. Yhdelle vanhempien ero on osa elämää, toinen painii asian kanssa vielä aikuisiälläkin. Eräs jää jumiin projektin ongelmakysymykseen, kun taas toinen on jo miettinyt kolme ratkaisua ongelman tullessa vastaan. Mistä eroavaisuudet johtuvat? Kuinka pystymme vaikuttamaan omaan suhtautumiseemme? Miten eroavaisuudet vaikuttavat yhdessä tekemiseen?

Resilienssi

Meillä jokaisella on olemassa oma resilienssi. Sitran Tulevaisuudensanasto selittää resilienssin ihmisten ja yhteisöjen kykynä toimia muuttuvissa olosuhteissa ja kohdata häiriöitä sekä kriisejä. Resilienssiin kuuluu myös kriiseistä ja ongelmista palautuminen, ratkaisujen löytäminen sekä kehittyminen eteenpäin (Sitra Tulevaisuussanasto). Resilienssillä tarkoitetaan siis henkistä kapasiteettia, jonka avulla ihminen selviytyy kohtaamistaan vastoinkäymisistä hyödyntäen omia vahvuuksiaan ja ominaisuuksiaan (Koirikivi & Benjamin 2020). Kyseessä on siis sisään rakennettu selviytymismetodi, joka on meillä jokaisella omanlaisensa.

Resilienssin synty on monimuotoinen prosessi, joka on meillä jokaisella yksilöllinen. Sen syntyyn vaikuttavat yksilön siihen mennessä koetut kokemukset, ympäristö sekä sosiaaliset suhteet ja totutut toimintatavat. Näiden pohjalta ihminen on luonut itsellensä omat toimintatavat sekä selviytymismekanisminsa vaikeuksien kohtaamiseen. Esimerkiksi jos ihminen on kokenut elämänsä aikana paljon suurempia vastoinkäymisiä, voi se vaikuttaa hänen resilienssiin myöhemmin vahvistaen tai heikentäen sitä entisestään. Ongelmat ja kriisit voivat tuntua, joko pieniltä aiemmin koettujen ongelmien jälkeen tai suurelta jos ongelmat ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä aiemmin. Jokainen meistä toimii siis vastoinkäymisten kohdalla oppimansa mekanismin pohjalta, yleensä jopa tiedostamattaan (Lipponen 2020.).

Resilienssin toimintaan vaikuttavat monet asiat, joka mahdollistaa myös resilienssin kasvattamisen. Yhtenä vahvana osana resilienssiä ovat sosiaaliset suhteet sekä ympäröivät voimavarat. Yksilön resilienssiin vaikuttavat niin yksilön omat, läheisten ihmisten kuin ympäristön voimavarat. Nämä kolme osa-aluetta ovat resilienssin toiminnan osalta vahvassa vuorovaikutuksessa, ja yhden osa-alueen muutos vaikuttaa muihin niin voimistaen kuin heikentäen yksilön resilienssiä. Mikäli yksittäinen näistä voimavaroista on hiipunut, koko resilienssi ei yksilön kohdalla kaadu. Näissä hetkissä toisten voimavarojen on mahdollista näissä tilanteissa olla tukemassa voimavarojen kasvattamista paremmaksi. Vahvana osana sosiaalisia suhteita on myös avun pyytäminen sekä vastaanottaminen.  Yksilön on siis mahdollista itse vaikuttaa kuinka hän hyödyntää ympärillä olevien voimavarat mahdollisuutena oman kyvykkyytensä kasvattamiseen, resilienssin pohjan vahvistamiseen (Lipponen 2020.).

Vahvana osana resilienssin kasvattamista on myös itsetuntemus. Itsetuntemukseen kuuluu esimerkiksi kyky hahmottaa omat vahvuudet sekä hyödyntää niitä osana resilienssiä. Itsetuntemuksessa resilienssin kannalta on tärkeää realistinen näkemys omasta itsestään sekä itsensä kehittämisestä. On myös tärkeää osata erottaa taidot sekä vahvuudet toisistaan, sillä vahvuuksista puhuttaessa kyseessä on usein sisäsyntyinen kiinnostus tiettyyn asiaan sekä halu kehittää itseään asiassa. Kyse on siis johonkin asiaan omien resurssien kohdistamisesta, johon käyttää aikaa sekä panostaa esimerkiksi harjoittelulla. Näissä vahvuuksissa kehittyminen lisää yksilön kokemuksia pystyvyydestä, osaamisesta, epäonnistumisesta sekä kehittymisestä, joka vahvistaa resilienssiä uskona omaan kyvykkyyteen. Ongelmanratkaisukyky kehittyy. Joustavuus kasvaa (Lipponen 2020.). Resilienssi on siis kyky, jota jokainen meistä voi kehittää. Tiimityöskentelyn kannalta jokaisen meistä onkin tärkeää miettiä millainen resilienssi itsellä on, kuinka sitä voi kehittää sekä millainen koko tiimin yhteinen resilienssi on vaikeiden asioiden kohdalla? (Lipponen 2020.).

LÄHTEET

Lipponen K. 2020. Resilienssi arjessa. Helsinki. Duodecim.