Opiskeluaikana Proakatemialla olen ollut kovin kiinnostunut tuntemaan itseni paremmin. Lukemani kirjat ovat usein psykologiaan liittyviä, ja minua kiinnostaa miksi juuri minä toimin näin tai miksi joku toinen toimii noin. Tämä kiinnostus onkin varmasti monenkin asian summa, johon vaikuttaa mm. Proakatemialla opiskelu ja työskentely erilaisten persoonien kesken, omat elämän kokemukset ja ikä – leijailen jossakin nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Monet lukemistani kirjoista ovat keskittyneet positiivisen ajattelumallin luomiseen, omien tavoitteiden ja unelmien asettamiseen. Kaikkeudessaan ne ovat ainakin minulle mielekästä luettavaa ja omaa ajatusmaailmaa kehittävää, mutta nyt halusin lukea jotain, joka menee niin sanotusti syvemmälle. Sinne missä minuus on rakentunut.

Valitsin Tommy Hellstenin kirjan nimeltä Virtahepo olohuoneessa, joka kertoo siitä, kuinka vaikea lapsuus voi synnyttää läheisriippuvuuden ja miten näistä toipuminen on mahdollista. Kirjassa virtahevoksi kuvataan voimakasta ilmiötä, jonka läheisyydessä on joutunut lapsena elämään. Ilmiö on voinut olla alkoholismi, työnarkomania tai mikä tahansa kriisi, joka vie äidin ja isän voimavarat. Kun ilmiötä ei pystytä käsittelemään, sopeutuu lapsi tilanteeseen. Lapsi myöskin syväjäädyttää tunteensa, koska vanhemmuus ei ole täysin saatavilla ja näin ollen ei saa tunteilleen peilauspintaa. Lapsi kehittää valeminän.

”Valeminä on psyykkinen yhteenveto ihmisen henkiinjäämistrategiasta. Se syntyy, kun ihminen kieltää sisällään olevan lapsen, sen tunteet ja tarpeet, sen haavoittuvuuden, avuttomuuden ja todellisuuden. Valeminä syntyy häpeäkerroksen ympärille, sen päälle. Valeminä saattaa tällaisesta ihmisestä tuntua todemmalta kuin hänen todellinen minänsä. Tällöin ihminen samastuu sisällään olevaan valeminään ja on jo vieraantunut todellisesta minästään. Valeminän avulla ihminen kykenee jatkamaan fyysistä elämäänsä hyvinkin traumaattisten lapsuuden kokemusten jälkeen.” (Hellsten 1991, 72-73)

Oma lapsuuteni on ollut hyvä. Niin, on se ollut sitäkin, mutta sillä lauseella onkin helppo kuitata pois kaikki ne tunteet syväjäädyttävät kokemukset, eikä tarvitse alkaa sen syvemmin selitellä kenellekään. Mutta tällöin minun ei myöskään tarvitse koskaan kohdata menneisyyttäni, eikä käsitellä, eikä myöntää, että ympäristö on ollut epävakaa ja näin ollen lapselle hirmuisen pelottava.

”Läheisriippuvuus on sairaus, joka koskee ihmisen syvintä olemusta. Se asuu siellä, missä hänen elämänsä suuret kysymykset asuvat.” (Hellsten, 1991, 150)

Ihan lapsuudesta asti ja syvältä minuudesta kuitenkin kumpuaa selittämätön ja hämmentävä olo, joka on käynyt minussa vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kaikki asiat elämässä ovat hyvin, mutta silti, jokin saa aikaan erikoisen olon. En ole masentunut. Välillä ahdistunut, mutta sekin varmaan tulee esiin pääasiassa stressaantuneena. Viime aikana, kun olen harrastanut itsetutkiskelua enemmän, olen osannut nimetä huolestuttavia piirteitä ajatusmaailmassani.

Koen, että elämäni on monissa asioissa ulkoapäin ohjattua, jolloin täytän alitajunnassani muiden toiveita. Minulla on myöskin vaikeuksia luottaa muihin ja välillä kadotan itseni – en aina tiedä millainen olen, mistä pidän ja mitä haluan. Kirja nitoi nämä kaikki yhdeksi sanaksi, ne ovat läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Läheisriippuvuuden ominaisuuksina voivat joissakin tapauksissa ilmetä myöskin esim. pakonomainen tarve etsiä omaa arvoaan tekemisen ja suorittamisen kautta, ylivakavuus, sairastelu ja hengellisyyden puuttuminen.

”Läheisriippuvuus siirtyy sukupolvelta toiselle ilmeten milloin alkoholismina, milloin yliuskonnollisuutena, milloin vanhempien työnarkomaniana.” (Hellsten, 1991, 152)

Läheisriippuvuutta on jossakin määrin meissä kaikissa, ja niiden piirteet kuuluvat ihmisyyteen, mutta oireet voivat olla myös liian hallitsevia ja haitata omaa elämää. Läheisriippuvuus ei tarkoita, että olisi kiintynyt juuri seurustelukumppaniinsa tai johonkuhun muuhun ihmiseen, tai että hän ei kestäisi elää yksinään. Läheisriippuvainen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, ja hakeekin helposti muilta hyväksyntää. Läheisriippuvaisilla on myös usein vaikeuksia tunnistaa tai ilmaista tunteita, koska niitä ei ole lapsuudessa sallittu tai niitä ei ole voitu näyttää esimerkin eli ns. peilin puuttuessa.

Jotta valeminästä päästäisi eroon, tulee läheisriippuvaisen kohdata tämä tunteensa syväjäädyttänyt sisäinen lapsensa, joka asuu sisimmässämme. Se on aikaa vievää kasvutapahtuma ja voi kestää koko eliniän. Kirjan mukaan sinne pääsee kolmen vaiheen kautta, joita avaan tässä esseessä pääpiirteittäin: tunnistaminen, läpieläminen sekä ymmärtäminen. (Mikäli henkilö on riippuvainen päihteistä, tulee tästä parantua ensin ennen läheisriippuvuuden käsittelyä.)

Tunnistaminen – Ensimmäisessä, tunnistamisvaiheessa, tulee saada mahdollisimman paljon tietoa lapsuudesta, vanhemmuuden menettämisestä ja sen seurauksista, päihderiippuvuudesta sairautena ja läheisriippuvuudesta ilmiönä. Läheisriippuvaisen häpeän tunne alkaa tämän vaiheen edetessä kadota.

” Hän alkaa vähitellen uskaltaa ajatella, että hän itse ei olekaan paha, vaan hänelle on tehty pahaa. Toisin sanoen tieto alkaa irrottaa hänen persoonaansa irti siitä, minkä hän on aiemmin kokenut olevan osa itseään. Virtahepo tulee nyt vähitellen näkyväksi ja paljastuukin joksikin muuksi kuin osaksi omaa minuutta.” (Hellsten, 1991, 181)

Läpieläminen – Kun ensimmäinen, tunnistamisen vaihe, on käyty läpi, käy lapsuuden uudelleen eläminen mahdolliseksi. Se ei tarkoita, että tulee muistella vanhoja asioita tai puhua ja muistella sitä, vaan tunteiden uudelleen elämistä. Koska läheisriippuvainen on häpeään sidottu persoonallisuus, alkaa sisäisen lapsen syväjäädyttämät tunteet vihdoin aueta häpeän laannuttua.

”Kun esimerkiksi alkoholistiperheen lapsi on saanut aikuisena kuulla alkoholismista, läheisriippuvuudesta, vanhemmuuden menettämisestä, hänen tunteensa heräävät. Useimmiten päällimmäisenä tunteena on viha. Mutta se voi olla myös suru. Tärkeätä on nyt, että tämä ihminen saa ilmaista tunteen, joka hänessä on noussut.” (Hellsten, 1991, 187)

Ymmärtäminen – Viimeiseen, ymmärtämisen vaiheeseen ei kuitenkaan päästä ilman kahta aiempaa. Mutta viimein, näiden jälkeen pääsee ymmärrykseen itsestä ja omasta elämästä.

 ”Ehkä keskeisempiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta, on läpielänyt vanhan surun, joka syntyi kaikista lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, on syntynyt tilaa omassa persoonassa. On syntynyt myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi.” (Hellsten, 1991, 197)