Tampere
25 Sep, Saturday
11° C

Proakatemian esseepankki

Viimeinen



Kirjoittanut: Anniina Rantalainen - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Meihin ihmisiin on istutettu tarve saattaa asioille päätös. Haluamme pysyä tilanteen tasalla: mitä nyt tapahtuu? Mitä siitä seuraa? Kuinka kauan tilanne kestää, ja mitä mahtaa tapahtua, jos asiat eivät menekään niin kuin niiden pitäisi? Amerikkalaiset psykologit kutsuvat tätä ilmiötä nimellä NFC – Need For Closure.

Kaikki, jotka Proakatemialta ovat valmistuneet tai ovat valmistumassa, voivat varmasti allekirjoittaa seuraavan: viimeinen vuosi Proakatemialla asettaa sisäänrakennetun tarpeemme analysoida, arvioida ja rajata tulevaisuuttamme valtavan paineen alle. Vaikka siitä vitsailemmekin, Proakatemia todella on jonkinlainen kupla. Koulumme antaa mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua, etsiä itseään ja omia intressejään, mahdollisesti niitä löytämättä. Saamme yksilöinä suuren yhteisömme tuen kaikelle sille työlle, jota teemme löytääksemme tulevaisuutemme polut.

Proakatemialla on vaikeaa tuntea oloaan yksinäiseksi siinä elämäntilanteessa, jossa kulloinkin on. Koen, että käymme opiskelijoina samat vaiheet läpi, halusimme tai emme. Alussa tulevaisuus on yksi hämärä tumma möykky: kuka siitä vielä jaksaa välittää? Kokeillaan kaikkea! Tutustutaan, ihastutaan! Toisiimme, kouluumme, projekteihimme, omiin ideoihimme. Hupsis, ei tämä ollutkaan se, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Entäs tämä, olisiko tästä minulle tulevaisuuden unelma-ammatti? Luulen, että jossain vaiheessa suurin osa meistä kokee myös saman valaistumisen siitä, että sitä yhtä tulevaisuuden unelma-ammattia ei tarvitse etsiä. Se tulee kyllä, ja jos ei tulekaan, sekin on ok. Tehdään vähän kaikkea, puoliläpällä ja tosissaan. Kieriskellään esseepisteiden kanssa – tuleeko ne koskaan valmiiksi? Istutaan ringissä, puhutaan fiiliksistä ja tulevaisuuden trendeistä. Koitetaan ymmärtää toistemme tapoja toimia. Turhaudutaan, nakellaan niskoja, pidetään kriisipalaveri. Onnistutaan yhdessä, myydään helvetisti, itketään onnesta. Tutustutaan uusiin opiskelijoihin, ulkomaisiin vieraisiin, asiakkaisiin. Vapaa-ajalla yritetään selittää läheisille, mikä projekti milloinkin on käynnissä, ja mistä me niitä opintopisteitä saammekaan. Koulussa sitä tuntee olevansa porukan ytimessä, yhtä muiden kanssa, mutta kotona olo on toinen. Olo on kuin muukalaisella, mutta samaan aikaan salaa tuntee itsensä etuoikeutetuksi: kuka muu opiskelee näin? Ei kukaan! Se on siistiä, mutta samalla se voi olla vaikeaa. Välillä tulee epävarma olo: olisiko paikkani sittenkin muualla? Tykkäänkö sittenkin luennoista? Äh, en tietenkään. Perustetaan irtokarkkien kotiintoimituspalvelu, sitä ei olla vielä kokeiltu! Apua, valmistuminen lähestyy, enkä vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä. Tarvitseeko minun? Veijo sanoo, että luota prosessiin. Pelottaa, turvaverkko repeää neljän kuukauden päästä, ja tulevaisuus on edelleen se sama hämärä tumma möykky!

Ira Lange puhuu epävarmuudessa lepäämisestä. Mitä se on? Blogissaan Lange kirjoittaa seuraavasti: ”Lepään itsessäni – omassa kehossani – omassa pelossani. Lepään sinussa. Lepään siinä, etten voi eikä minun tarvitse hallita tilaa, tunnetta ja energiaa, joka yhteisessä vuorovaikutustilanteessamme syntyy. Minun ei tarvitse määritellä tätä vuorovaikutuksen hetkeä.” Epävarmuudessa lepääminen on itsen ja toisen kohtaamisen ydinkysymys. Kun osaa levätä epävarmuudessa, osaa jakaa itsensä, tulla näkyväksi, vaikuttua muista ja kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka ovat läsnä. Epävarmuudessa lepääminen on hapuilua – uusien luoviin ratkaisuihin ja ideoihin johtavien mahdollisuuksien hapuilua.

Proakatemia on juuri tätä. Proakatemialla hyvin harva asia on varma. Proakatemia luo tilan, jossa uusien ideoiden ja ratkaisujen hapuilu on mahdollista, suotavaa, jopa pakollista. Koko toimintamme perustuu vuorovaikutukseen. Harjoittelemme avaamaan itseämme, päästämään lähelle, sietämään epävarmuutta siitä, mitä kohta tapahtuu. Emme ehkä tajua sitä hetkessä, olemme opetelleet sitä alusta asti. Olemme opetelleet tutustumaan, laskemaan suojamuurimme, avautumaan. Meidät on opetettu etsimään mahdollisuuksia epätoivoisimmistakin tilanteista. Aina se ei ole helppoa tai varsinkaan kivaa, mutta aina se on ollut tarpeellista. Olemme kasvaneet, kehittyneet, uupuneet, turhautuneet. Meidän on kuitenkin ollut aina pakko jatkaa: mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut? Meidän täytyy pystyä parempaan! Mutta miten? Ratkaisua ei ole koskaan annettu valmiina, me olemme opetelleet luomaan sen itse, joskus tyhjästä. Mielestäni juuri tämä epävarmojen, epäselvien ja pelottavienkin tilanteiden sietäminen on tärkein taito, jonka viemme täältä mukanamme. Ja vaikka se tuntuukin pelottavalta, kuplasta on poistuttava: turvaverkko ei välttämättä silti repeydy.

On luonnollista, että tulevaisuus mietityttää. Hitto, tässä maailmantilanteessa olisi outoa, jos ei mietityttäisi. Tulevaisuus tuo väistämättä mukanaan epävarmuuden, jota vastaan meillä kaikesta harjoittelusta huolimatta on edelleen sisäänrakennettu tarve taistella. Kellekään meistä ei ole suuntaa valmiiksi piirretty. Maailma on meidän, mutta samalla se tekee kaikkensa todistaakseen, että sitä ei voi kesyttää, ennakoida tai laskelmoida. Ehkä meidän tulisi siis vain muistaa se, mikä on ollut kaiken toimintamme ytimessä viimeisten kolmen vuoden ajan: jaetaan itsemme. Annetaan itsemme tulla yllätetyiksi, ymmärretyiksi, vaikutetuiksi. Eikä koskaan lakata hapuilemasta uusia mahdollisuuksia.

 

Lähde:

Epävarmuudessa lepäämisen rohkeudesta, osa 1.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close