Uupumus on noussut keskusteluun monestakin syystä jo useamman vuoden peräkkäin. Uupumus paremman termin puutteessa, kun puhutaan jaksamisen puutteesta, mutta ei välttämättä juuri masennuksesta tai yksinomaan työuupumuksesta. Uupumus on kehon ja mielen hätähuuto jota usein edeltää pitkä ponnistelu voimavaroihin suhteettoman suuressa paineessa tai hankalassa tilanteessa.

Sen ei ole pakko olla stressiä töistä tai opiskelusta, vaan sama vaikutus voi hyvin olla pitkittyneellä parisuhderiidalla, tulehtuneilla ystävyyssuhteilla. Pitkittynyt uupumus johtaa loppuun palamiseen, burnouttiin, joka leimaa milleniaalien koko sukupolvea stereotypiana.

Mikä meitä siinä arjessa sitten niin painaa?

Miksi nuori uupuu työelämässä?

“Kun minä olin sinun ikäisesi, olin ollut jo kuuskytvuotta varastolla hommissa, oikeissa töissä, perkele” on lausahdus joka on muodossa tai toisessa jokaiselle milleniaalille tuttu. Autonomiasta asti Suomessa on riittänyt töitä, ja niin kutsutun “lapiolinjan” kautta saatiin työllistettyä jokaikinen jolla vain lapio pysyi käsissä, ja ihan palkkasuhteeseen. Työ toi rytmiä arkeen ja merkitystä elämään, vaikka ei itsessään ollut kovin hohdokasta. Sitä kuitenkin oli.

1950-luvulla oli Kainuussa työvoimapula koska metsäteollisuus veti hyvin, ja väkeä oli vähemmän. Se oli siis ihan oikea työvoimapula, ei sellainen “koodaripula” kuin nykyään että ihmetellään kun kukaan ei tee kokonaisen ohjelmistotalon hommia yksin ja alipalkalla. Kainuun työvoimapulan ratkaisi pääministeri Urho Kekkonen rakennuttamalla kotiseudulleen Kainuuseen 250 kilometriä niin sanottuja kekkosteitä. (Ilta-Sanomat, 2019)

Nämä työttömyystyöt säästivät arvioiden mukaan tuhansia perheitä puutteelta ja nälkiintymiseltä konfliktien runtelemassa naapurilta toiselle pallotellussa Suomessa, mutta ennen kaikkea ne loivat noihin aikoihin eläneille ja syntyneille mielikuvan siitä että työtä on kyllä kun on vaan tekijöitä, kaikille on jotain, ja siellähän sitä on hommaa kun tekee vaan. Vielä tänäkin päivänä kuulee näitä heittoja miten junan ikkunasta tuijotteleva poliitikko pohtii mielessään kuinka siellä missä on puita on pakko olla myös puihin liittyvää tehtävää, ja ainoa syy miksei niitä tehtäviä meinaa löytyä on ettei yritystä, asenentta tai tahtoa löydy.

Nyt 2020-luvulle tultaessa liukumäki hankalampaan työtilanteeseen on kestänyt jo vuosikymmeniä, ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Työttömät maisterit

Siinä missä ylioppilaan paperit takasivat aikanaan menestyksen, on tuo lakki nyt miltei arvoton. Jos lukiossa on menestynyt tarpeeksi hyvin, saattaa päästä jatko-opiskelemaan. Aloja on läjäpäin, mutta valtaosa niistä on sellaisia jotka eivät valmista käytännön työhön josta vapailla markkinoilla maksettaisiin elämiseen tarvittavaa palkkaa. Meillä on lukemattomat määrät yliopistoista valmistuneita filosofian maistereita kauppojen kassoilla, siivoojina, ja muissa lukuisissa työtehtävissä mitkä eivät edes etäisesti vastaa koulutusta. Nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että jokaisella nuorella on vähintään yksi ammatti, siihen päälle vielä ehkä ylioppilastutkinto tai jopa korkeakoulututkinto, ja silti hankaluuksia päästä työelämään käsiksi vaikka palkkavaatimuksia ei olisi lainkaan, eikä hakemuksissa nirsoiltaisi.

Olin 23-vuotias ylioppilas sekä media-alan ammattilainen jota ei huolittu yli 300 haetusta työpaikasta yhteenkään. Paikoista suuri osa oli puhtaanapitoalan työpaikkoja, mutta mukana oli myös mm. mainosteippaajan apupojan paikka johon kuvittelin olevani hyvinkin pätevä. Asialliseen hakemukseen ei edes vastattu. Kuulin vastaavia tarinoita tuohon aikaan ystäviltäni joilla oli hyvin samanlainen elämäntilanne, ja yksi osasi kertoa että paikallisen alkon kesätyöpaikkaan, yhden kuukauden määräaikaiseen minimipalkan hommaan, oli ollut yli 300 hakijaa joista yksi tulisi valituksi.

Miten tähän on tultu?

Yksi suuri syy on vuosi vuodelta kiristynyt palkkaamisen vaikeuttaminen, joka tapahtuu mm. veronkorotuksilla ja sivukulujen paisutuksilla. Yhtälössä on monta tekijää, mutta räikeimpänä esimerkkinä voidaan käyttää palkkaamisen sivukuluista leijonan osan muodostamaa työeläkevakuutusmaksua, TyELiä.

Vuosina 1962-1968 työeläkevakuutusmaksu on ollut noin 5% työntekijän palkasta. Vuonna 2014 TyEL on ollut jo 24%. Meille kerrotaan että eläkettä täytyy maksaa, sillä siitä maksetaan sitten oma eläke aikanaan, sinne se kertyy säästöön. Meille ei kerrota miksi edeltävät sukupolvet ovat maksaneet viisi kertaa pienempää työeläkevakuutusmaksua, ja minkä takia on nyt meidän velvollisuutemme maksaa heidänkin eläkkeet. Meille kerrotaan, että menkää töihin ja tehkää lisää töitä kuten mekin teidän ikäisenä. (Liberalismi.net, 2020)

Piilotyöpaikat

Suuri osa työpaikoista on niin kutsuttuja “piilotyöpaikkoja” eli sellaisia mitä ei julkisesti mainosteta missään. Piilotyöpaikat täytetään ennen kuin niistä ilmoitetaan missään, eikä ne koskaan päädy avoimeen hakuun. Tekijät löytyy aina ystäväpiiristä, sukulaisista, yritysmaailman kontakteista, ja puskaradion kautta. Yhdeksi syyksi piilotyöpaikkojen määrän kasvuun on ehdotettu piilotyöpaikkojen kannattavuutta – ennalta tuttu on pienempi riski kuin täysin tuntematon. Toiseksi syyksi on ehdotettu hakemustulvan pelkoa, pienillä yrityksillä ei ole realistisia mahdollisuuksia käydä tarkkaan vertaillen satoja hakemuksia yhtä kesätyöpaikkaa kohden ja kontaktoida kaikkia. Tämä saattaa olla suuri tekijä siinä miksi meitä vastausta turhaan odottamaan jääneitä on niin paljon.

Kuitenkin piilotyöpaikat on käytännössä kokonaan sellaisten kontaktittomien saavuttamattomissa, joilla ei ole sukua tai ystäviä ammatillisissa piireissä mukana työelämässä. Minä olin juuri tuollainen, toiselta paikkakunnalta Tampereelle muuttanut. Lapsuuteni kotipaikkakunnalta olisin todennäköisesti töitä löytänyt, juuri näistä piilotyöpaikoista. Nykyään paremmin verkostoituneena kuulen lähes viikoittain uusista työllistymismahdollisuuksista joita ei huudella työvoimakeskuksen sivuilla tai lehtien palstoilla.

Pakkoyrittäjyys

Mitä jää jäljelle, kun palkkatyö on pois laskuista? Uutena terminä pakkoyrittäjyys tekee tuloaan. Se on jotain mihin tulevat sukupolvet päätyvät, mutta miltä nykyisetkään ei säästy. On pakko perustaa oma yritys koska se on ainoa laillinen tapa tehdä liiketoimintaa jos kukaan ei palkkalistoille huoli ja haluaa itsensä elättää muulla kuin sosiaalietuuksilla, tai ylipäätään elää niin ettei tarvitse joka päivä pelätä millä porsaanreiällä kansaneläkelaitos nyt pistää tukihanat kiinni.

Palkkasuhteet kierretään sivukulujen ja korkeiksi kasvaneiden etuuksien & työntekijän turvien takia muuttamalla työntekijät alihankkijoiksi. Ne harvat jotka palkkasuhteisiin vielä tulevaisuudessa päätyvät, tulevat olemaan suurelta osin erilaisten korporaatioiden sisäisten vuokratyöfirmojen listoilla niin että työehtosopimuksia shoppailemalla on palkka poljettu pohjamutiin, ja vuokratyösuhteen kautta työnantajan riskit (velvollisuudet) eliminoitu.

Työkkäri ilmoittaa ettei sivutoimisena voi aloittaa, koska tarkoitus ei ole tukea pennilläkään kannattamatonta yritystoimintaa. Sohvan ja kannabiksen tehokulutus sen sijaan mitä ilmeisimmin tuettavien harrasteiden listalta löytyy, niiden parissa kun tukien menettämisen riskiä ei ole.

Oma yrittäjyyteni alkoi tästä, työttömän moniosaajan ahdingosta ja toivottomuuden tunteesta. Se on reitti jota vuosittain yhä useampi kulkee tahtoen tai tahtomattaan, ja nyt sille on nimi: pakkoyrittäjyys.

Stereotypiat

Milleniaaleja, burnout-sukupolvea, pidetään vaikeasti johdettavina, itsekeskeisinä ja laiskoina työntekijöinä (Närjis & Pekkis 2021). Työuupumuksesta kärsivä työpaikoista kynsin ja hampain kamppaileva modernien gladiaattorien sukupolvi jossa vain vahvimmat selviää, ja vahvimmillekin tekee tiukkaa toisinaan. Milleniaaleja tuomitsee vanhemmat sukupolvet joilla on suuri ylpeys siitä kuinka Suomi on rakennettu heidän selkänahastaan, mutta samaan aikaan heillä on ollut moninkerroin parempi taloudellinen asema niin työllisyyden kuin taloudenkin puolesta. Diginatiiveja milleniaaleja tuomitsee ja komentaa sukupolvi joka ei saa pdf-tiedostoa auki.

Moderni pakkoyrittäjyyteen ahdistettu koko elämänsä ankarasti itseään kouluttanut milleniaali hankkii kaksi tai kolme ammattia saadakseen epävarmaa ja vaihtelevaa toimeentuloa monialaisista asiantuntijatehtävistä asiakkaiden kohtuuttomien vaatimuslistojen kasvaessa palkan polkiessa paikallaan maksaakseen eläkeläissukupolvien eläkkeet omasta palkastaan täysin tietoisena siitä ettei eläkejärjestelmä kanna omaan eläkkeeseen asti millään.

Onko se lopulta ihme, jos joskus vähän uuvuttaa? Jos vähän tuntuu siltä, niin kuin mikään ei olisi kyllin hyvä? Korkeakouluopiskelija käytännössä maailman huipulla, joka kokee olevansa arvoton ja kelvoton ja epäilee omaa tulevaisuuttaan päivittäin. Miksi se on uusi normaali, ja onko sen pakko olla?

Milleniaalien pelättiin ja toivottiin muuttavan kaiken työelämässä (Närjis & Pekkis 2021), mutta tuntuu että työelämä on muutettu ihan muiden voimien toimesta, ja milleniaaleille on jäänyt Darwinistinen sopeutujan rooli – pakko mukautua tai kadota. Nyt ollaan siinä kiusallisessa välivaiheessa missä on kivuttu pakon edessä ylös vedestä, ja sellaisena hämmentävänä kalan ja oravan sekoituksena mietitään miksi hengittäminen on niin perhanan työlästä ja mihin suuntaan tästä kuljetaan ja kuinka edeltävät sukupolvet ui niin paljon ketterämmin siellä vedessä kuin me tässä hiekalla.

Tällä avautumisella haluan muistuttaa teille rakkaat opiskelijatoverit: jos joskus tuntuu ettet ole riittävä, kyllin hyvä, tarpeeksi vahva, rohkea, kaunis, niin et ole yksin eikä se johdu sinusta. Koko sukupolvea kohtaa kovemmat arkivaatimukset koko työelämän ja ylipäätään elämisen historiassa.

“Kun jalat pois alta vie valtiovalta ei ihme oo jos janottaa” lauloi Kari Jalkanen osuvasti 1988. Huomaan aika-ajoin ajautuvani miettimään miten nykypäivää kommentoitaisiin, jos olisi kaikelta työltä ja opiskelulta aikaa miettiä sellaisia.

Lähteet:

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000006222476.html

https://liberalismi.net/wiki/El%C3%A4ke