Tampere
25 Nov, Wednesday
1° C

Proakatemian esseepankki

Vanhemman vallassa



Kirjoittanut: Susanna Leinonen - tiimistä Eventa.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 8 minuuttia.

Johdanto

”Ei tarvitse olla narkkarivanhempia eikä fyysistä väkivaltaa. Särkymiseen riittää hienovarainen ihmisen mitätöinti. Mutta sellaisesta ei kai haluta tietää.” -Sanna, Katriina Järvisen kirjassa Kaikella kunnioituksella.

Kirjoitin tämän esseen, koska minusta tuntui jo kesällä 2018, että minun täytyisi käsitellä menneisyyteni painolasteja pois. Koin, että menneisyyden haamut estivät minua menemästä eteenpäin sekä kehittymästä ja oppimasta. Essee painottuu suhteeseeni äitini kanssa. Se on ollut suurin minua hidastanut asia elämässäni. Tämän esseen kirjoitus vei minulta koko syksyn, koska aihe oli niin raskas käsitellä. Mutta tässä se on, yhtä keskeneräisenä kuin kirjoittajansakin.

Menneen elämän painolasti pitää käsitellä pois ennen kuin voi jatkaa elämässä eteenpäin, entistä ehjempänä. Monesti kuulee sanottavan, että mikä ei tapa se vahvistaa. Mutta mitä jos aina ei olekaan niin? Mitä jos se kohta meistä, joka kokee eniten iskuja, onkin jatkossa entistä hauraampi? Monesti painolasti tuntuu siltä, kuin vetäisi suurta säkkiä perässään. Ohjaaja, kirjailija Juha Hurme on sanonut (Järvinen, 2014), että säkit täytyy avata ja ravistella sisällöt lattialle. Jos ne jättää umpioon muovin sisään, niin ne haisee siellä vielä sadan vuoden päästä. Sisällöt pitää lajitella ja kompostoida. Se on vähän ilkeää hommaa, siinä joutuu tahraamaan käsiään. Ongelmajätteet voi viedä sinne minne ne kuuluu, mutta osasta voi tulla ihan hyvää puutarhamultaa, alustaa uudelle kasvulle.

Henkinen kasvu on siitä mielenkiintoinen juttu, ettei sitä voi pakottaa tapahtuvaksi. Voit lukea ja kehittää itseäsi määrätietoisesti, mutta lopullinen kasvu, asioiden prosessointi, etenee omalla painollaan. Kasvu voi olla tasaista ja lineaarista, mutta useimmiten se tapahtuu sykäyksittäin. Yhdessä hetkessä huomaatkin olevasi henkisen kasvun pyörremyrskyn keskellä. Joskus myrskyn näkee tulevan ennalta ja joskus se iskee päälle äkkiarvaamatta.

Kun lapsi kannattelee omaa vanhempaansa

Lapsen tehtävä ei ole olla vanhempansa tunteiden kannattelija. Lapsen tehtävä on olla lapsi. Vanhemman heikkous ei ole lapsen vastuulla. Toisinaan äiti tai isä on niin heikko, että lapsi on aina joutunut suojelemaan tätä romahdukselta. Joskus psykoterapian asiakas on uskaltanut ottaa asian vanhemman kanssa puheeksi, mutta keskusteluyritys ei aina tuota toivottua tulosta. Aikuiset lapset tuntevat usein olevansa jotenkin vääränlaisia, sellaisia, joista vanhemmat ovat toivoneet jotakin muuta. Itsetunnon ja omanarvontunnon sijasta monet ovat rakentaneet tilalle muiden toiveiden mukaisen persoonan. (Järvinen, 2014.)

Äiti oli henkisesti hyvin, hyvin epävakaa. Tilanteet saattoivat kärjistyä siihen, että pahasti suuttuessaan ja turhautuessaan hän uhkasi itsemurhalla ja lähti kävelemään kohti läheistä rantaa hukuttautuakseen. Muistan jo ihan pienestä pitäen juosseeni hänen perässään huutaen, ettei tekisi itselleen mitään. Muistan repineeni häntä vaatteista kaikin voimin, jotta estäisin. Muistan asettuneeni äidin ja järven väliin ja työntäneeni häntä kaikin voimin poispäin. Kaikki tämä, ei rakkaudesta, vaan velvollisuudentunnosta. Minulla oli kauhea tarve kunnioittaa omaa äitiä, mutta kun ei siellä ollut mitään, mitä kunnioittaa.

Tytöstä naiseksi

Monesti puhutaan niistä jäljistä, mitkä isättömyys jättää mieheksi kasvavaan poikaan. Miksi puhutaan niin vähän siitä, minkälaisen jäljen äidittömyys jättää naiseksi kasvavaan tyttöön?

Isä kertoo pojalle, minkä arvoinen tämä on, sillä tavalla, jolla hän on läsnä hänen kanssaan. Jos isä jää etäiseksi, ylimieliseksi tai jopa väkivaltaiseksi ja nujertaa poikaa, niin se poika nujertuu. Siis sen ihmisarvo murenee, jolloin se on hukassa lopun ikänsä eikä löydä tervettä maskuliinisuutta itsessään, jossa on kyse itsensä kunnioittamisesta ja itsensä arvostamisesta. Se nujertuminen tarkoittaa myös sitä, että pojalla on kova auktoriteetin pelko, se menee lukkoon kun on joku vahva mies lähellä tai johtajana. Hän kadottaa itsensä sillä se vanha tunnetila, jonka isä aikoinaan vyörytti, niin se aktivoituu. Ja kun ihminen kadottaa itsensä niin häneltä menee ikään kuin toimintakyky eikä hänellä ole yhteyttä omaan persoonaan, hän on täysin kädetön. Toinen asia mihin se johtaa on se, että pojalle on äärimmäisen tärkeää saada isän arvostus ja kunnioitus, vanhassa testamentissa puhutaan isän siunauksesta. Jos tämä isän siunaus jää tulematta niin se jättää sellaisen tyhjän aukon poikaan ja se hakee sitä isän siunausta lopun ikänsä. Jos ei muulla tavalla niin se suorittaa yhä enemmän, hakee suurempaa menestystä, yrittää sitä ja yrittää tätä. Ja vaikka se saavuttaisi ulkoisesti mitä tahansa niin se ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä, mitä se ei tarvitse. Se mitä se tarvitsisi, ja olisi tarvinnut, olisi se että hänellä olisi ollut isä joka olisi kertonut ”Hyvä poika, sä riität, mä oon ylpee susta”. (Hellsten, 2018.)

Tunnen, että minulle on käynyt äitini kanssa juuri näin, kuin edellä kuvattiin. Muistan aina olleeni kateellinen kavereitteni äideistä. Siitä, miten kiinnostuneita he olivat lapsistaan, miten lempeitä ja luotettavia he olivat. Oma äitini oli kova, tuomitseva, syyllistävä, kontrolloiva ja narsistinen. Hän hallitsi koko perhettämme natsimaisen yksinvaltiaan otteella.

Äiti oli hirvittävän mustasukkainen minun ja isän hyvistä väleistä. “Hyvähän sinun on olla tuommonen isän tyttö. “ Niin äiti tapasi sanoa ivallinen sävy äänessään. Me ei koskaan olla riidelty isän kanssa ja sekös äitiä ärsytti. Ei äiti silti käytöstään minua kohtaan muuttanut. Muistan sanoneeni äidille, että tottakai tykkään isästä enemmän, kun ei isä ehdoin tahdoin haasta jatkuvasti kanssani riitaa. Isän seurassa en koskaan ollut “tiellä” tai häiritsemässä.

”On olemassa myös näkymättömiä vammoja – tai kenties oikeampaa olisi sanoa epämuodostumia, jotka liittyvät luonteeseen ja ovat laadultaan paljon pahempia, sellaisia kuin vaikkapa pahansuopuus ja julmuus. Ne eivät pelkästään heikennä kyseisen ihmisen elämänlaatua vaan, mikä pahinta, kanavoituvat vahingoittamaan muiden elämiä.” -Marjo

Äiti ei kerta kaikkiaan voinut hyväksyä tytärtään sellaisena kuin tämä oli, eikä Marjo tiennyt miten päin olla: ”Etsin syytä itsestäni ja mietin, mitä voisin tehdä toisin. Ajattelin, että jos oikein kovasti yritän niin musta voi ehkä lopulta tulla äidin hyväksymä.”

Äidin suhtautuminen ei ole muuttunut niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka Marjo on asunut pois kotoa: ”Olen edelleen hänelle vääränlainen. En voi koskaan arvata, mistä hyökkäys tulee…Äiti syyttää, että ”nyt nakellaan niskoja” tai ”nyrpistellään nenää”, vaikka en huomaa itse tehneeni mitään. Äiti kokee alitajuisesti mun ilmeet ja eleet moitteena, ilmeisesti siksi, että on itse tyytymätön elämäänsä.”

Kotona asuessaan Marjo oli äidin jatkuvan tarkkailun ja kontrollin alainen. Äiti luki hänen päiväkirjansa ja teki tupatarkastuksia huoneeseen. Myös isä huolehti äidin tahdon noudattamisesta, koska pelkäsi vaimonsa raivokohtauksia. (Järvinen, 2014).

Naisesta äidiksi

Kuinka hukassa olinkaan, kun oma taipaleeni äitinä alkoi! Mitä on hyvä äitiys? Mitkä tunteet ovat sallittuja äidille? Saanko koskaan edes suuttua lapselleni? Onko se normaalia? Miten paljon oma persoona jo lähtökohtaisesti määrittää omaa vanhemmuutta? Tiesin vain sen, etten todellakaan halunnut olla oman äitini kaltainen. En halunnut musertaa omaa lastani vanhemman ylivallan alle.

”Mun koko energia meni itseni koossapitämiseen. Yritin saada selville, mitä elämässä haluan, kun siihen asti olin kuullut takaraivossani vain mitä äiti haluaa.” -Päivi

Lapsen on alistuttava vanhempien sääntöihin ja määräyksiin. Toinen ihminen määrittelee sen, mikä on lapselle hyvää ja mikä huonoa. Oikeastaan vanhempi määrittelee jopa sen, miltä lapsesta tuntuu. Hän voi kertoa hyvän tunteen olevan huono ja huonon hyvä. Lapsella ei ole vertailukohdetta. Kodin valtakunnasta tulee hänen ensimmäinen ”yhteiskuntansa” ja sen tavoista hänen ”lähtökulttuurinsa”. Myöhemmät kodin ulkopuoliset kokemukset vertautuvat aina jossain määrin tähän ensimmäiseen kotimaahan.

Lempeän ja kärsivällisen äidin myytistä otetaan mittaa 365 päivää vuodessa. Silloinkin kun lapsi on äidin vakavasti kaltoin kohtelema, hän laulaa muiden mukana, miten sai ”äidistä parhaimman”. Kaltoin kohdellun lapsen on myöhemmin vaikea muistaa omia kokemuksia, sillä kollektiivisen muistihallinnon mukaan hänen ikävät muistonsa äidistä ovat vääränlaisia. Ne eivät sovi vallitseviin kulttuurisiin uskomuksiin. (Järvinen, 2014.)

Haluan, että minun lapseni voisi valehtelematta laulaa minulle, kuinka olen äideistä parhain. Tai edes kohtuullisen hyvä. Haluan säilyttää avoimen ja luottamuksellisen suhteen, jotta lapsellani olisi sellainen olo, että hän voisi aina puhua minulle mistä vaan asiasta.

Perimortem

Arvostammeko me itseämme? Tietyt asiat opitaan jo varhaislapsuudessa, kuten itsekunnioitus. Kuinka annamme muitten ihmisten kohdella meitä? Missä omat rajamme kulkevat? Onko meitä opetettu rakastamaan itseämme? Jos me itse emme rakasta ja arvosta itseämme niin miksi niin tekisi kukaan muukaan? Jäämme kynnysmatoiksi.

Montako lohduttavaa sanaa, osanottoa tai myötätuntoista kädenpuristusta minä sain? En muista saaneeni niitä montakaan, ainakaan omilta sukulaisiltani. Muistan saaneeni lähinnä vain kummaksuvia katseita, kun itkin lohduttomasti äitini hautajaisissa. Enkö ollut lohdutuksen arvoinen? Olisiko minun pitänyt säilyttää viileä suhtautuminen ja tyyni ulkokuori myös elämäni raskaimmalla hetkellä? Kun hautausmaalla multa ropisi äitini arkun päälle, tärisin kauttaaltaan. Pystyn edelleen kuulemaan sen äänen mielessäni.

Äitini viimeisenä kesänä olisin halunnut selvittää kaikki välillämme hiertäneet asiat. Yritin kaikkeni. Menin äitini luo sydän ja syli avoinna. Äitini ei halunnut kumminkaan myöntää tyhmiä tekojaan ja sanojaan. Ei halunnut pyytää anteeksi, vaikka sanoin, että olisin ollut valmis anteeksi antamaan. Hän torjui minut täysin.

Hollywood-elokuvat ovat jättäneet ihmisiin suuren jäljen. Elokuviin sisältyy aina ’sovituksen aura’. Lähes vääjäämättä paha tyyppi myöntää elokuvan lopussa osuutensa pahuuteen tai huono vanhempi sanoo: ’Pyydän anteeksi, rakastan sinua ja olen sinusta ylpeä’. Mutta tosielämässä näin ei yleensä tapahdu. Elokuvat saavat meidät toivomaan kiihkeästi, että vanhempamme ja ex-puolisomme myöntävät lopulta tekonsa. Silloin saamme rauhan ja voimme mennä elämässä eteenpäin. On vaikea taito mennä eteenpäin odottamatta elokuvien onnellista loppua. (Järvinen, 2014.)

Katriina Järvinen on psykoterapeutin työssään huomannut, että moni vanhempiensa kaltoin kohtelema aikuinen olisi jo toipunut paremmin, ellei olisi jäänyt taistelemaan kulttuuristen myyttien kanssa. Mallitarinat ohjaavat voimakkaasti ja usein tiedostamattomasti yksilön pyrkimyksiä. Ympärillä olevat ihmiset toistelevat niitä. Kannanotot toisen ihmisen kärsimyksiin heitetään usein melko huolimattomasti, mutta kohteen kannalta ne ilmaisevat sitä vallitsevaa asenneilmapiiriä, jota vastaan yksilön on vaikea taistella.

Useimmilta Järvisen Kaikella kunnioituksella -kirjaan haastatelluilta ei ole koskaan pyydetty anteeksi. Vanhemmat eivät ole omasta mielestään tehneet mitään väärää. Saaran perheessä äidillä oli kyllä tapana pyydellä anteeksi, mutta se oli vain yksi tapa manipuloida ja syyllistää lisää: ”Äitini performansseihin kuului huutaa halveksivalla äänellä ’anteeks, anteeks, pitääkö minun oikein lattialla ryömiä edessäsi ja anella anteeksiantoa, minähän tässä olen ainoa syyllinen ja sinä olet täysin viaton’. Tämä tapahtui sellaisessa vaiheessa äidin raivokohtausta, jolloin hän ei enää keksinyt lisää uhkauksia ja solvauksia.”

Äiti käytti näitä anteeksipyyntöjään tytärtä vastaan. ”Lisää sanomista tuli, jos olin vaitonainen vielä muutaman tunnin kuluttua raivokohtauksesta: ’Miten sulla on naama tollasessa irveessä, vaikka minä olen pyytänyt anteeksi’. Kaikki jatkui vuodesta toiseen samanlaisena. Äiti ei ole koskaan oikeasti katunut käyttäytymistään ja muuttanut mieltään. Anteeksipyyntöjen tarkoituksena on aina ollut vain vahvistaa hänen ylivaltaansa.”

Anteeksiantamista tämänkaltaisessa tilanteessa voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään. Ongelma piilee siinä, että vanhempi ei pyydä anteeksi lapsen kärsimyksen takia. Hän pyytää anteeksi, koska haluaa lapsen olevan häntä kohtaan sataprosenttisen lojaali. Tällainen vanhempi voi itkusta täristen hokea, miten huonosti on kohdellut lasta ja jatkaa samalla huonoa kohtelua. Anteeksi pyytämisellä hän yrittää saada itselleen paremman olon, mutta pitää omaa huonoa käytöstään oikeutettuna.

Vääränlainen anteeksipyyntö voi olla myös riippuvaisen lapsen avuton ele. Vanhemman loukkaama lapsi pyytää tältä anteeksi omaa reaktiotaan, koska pelkää, että vanhempi muuten hylkää hänet. Tätä mallia itse käytin jatkuvasti lapsena.

Pari viimeistä vuotta äidin kanssa olivat aivan kamalat. Äiti halusi, että koska hän oli kipeä ja kärsi niin kukaan muukaan hänen ympärillään ei ansainnut olla onnellinen tai nauttia elämästään. Ymmärrän toki sen, että elämä näyttäytyi hänelle epäreiluna, mutta mitä se auttoi, että loppuelämä meni läheisten kanssa riitelyyn.

Minusta tuntuu epäreilulta, että minulta vietiin mahdollisuus äitini rakastamiseen. Olin vain täynnä vihaa äitiäni kohtaan. En edes muista sellaista aikaa, etten olisi häntä vihannut. Sen muistan, että kerta kerran jälkeen yritin aina uudelleen lähentyä äidin kanssa. En halunnut mitään niin paljon kuin äidin rakkautta ja hyväksyntää. Koen kumminkin jääneeni kokonaan ilman niitä. Kaikki yritykseni olivat tuomittuja epäonnistumaan.

Kirjailija Alice Miller on kertonut kirjoissaan torjutun, tiedostamattoman vihan tuhoavuudesta. Hän korostaa koetun vihan tärkeyttä. ”Koettu viha” ei tarkoita, että tunne purettaisiin tekoihin. Miller tuomitsee kaiken väkivallan, mutta pitää tärkeänä, että ihminen reagoi, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Millerin mukaan väärä kohtelu ei kuitenkaan vielä välttämättä aiheuta katkeruutta. Katkeruutta aiheuttaa, jos vääryyttä vähätellään tai se kielletään kokonaan. Miller puhuu ”tietävästä” ja ”auttavasta” todistajasta. Hänen mukaansa katkeruuden syntymisen voi estää yksikin ihminen, joka näkee vääryyden, yrittää estää sen tai antaa sille sanat. (Järvinen, 2014.)

“Anteeksi”

Anteeksiantamista pidetään jalona tekona, vakuutellaan, että ”valheella on lyhyet jäljet”. Käsityksellä lienee myös yhteys Jeesuksen opetukseen toisen posken kääntämisestä, joka on ymmärretty niin, että vääryyttä ei pidä vain kestää, vaan sen tulee antaa jatkua. Teologit ovat löytäneet Jeesuksen neuvolle aikakauteen liittyvät selitykset, mutta arkielämässä Raamattua käytetään kuin masokistien käsikirjaa. Kahden vuosituhannen aikana syntyneen ihanteen mukaan kaltoin kohdellun on tavoiteltavaa kieltää itsensä ja vähät välittää epäoikeudenmukaisuudesta. Daniel Nylund on ilmaissut asian osuvasti nettikolumnissaan: ”Jeesuksen sanojen avulla ihmisen henkinen selkäranka amputoidaan nikama nikamalta. Jäljelle jää nöyrä maan matonen, jonka yli on helppo kävellä.” (Järvinen, 2014.)

Miten lukemattomat kerrat ja lukemattomat vuodet olen itkenyt omaa huonommuuttani. Sitä, miten huono lapsi, huono ihminen, huono nainen ja eritoten huono äiti olen. Olen ruoskinut itseäni ja ollut itselleni hirvittävän armoton. Olen ollut uhri. Ja ehkä olen halunnutkin olla. Mutta en enää. Enää en edes suostu ajattelemaan, etten kelpaisi johonkin.

Vanhempien antamat eväät eivät aina ole sellaiset, että lapsi haluaisi niitä rakennusaineeksi omaan identiteettiinsä. Siitä huolimatta suomalainen ihminen yrittää suoriutua perheestä kuin mistä tahansa muusta velvollisuudesta.

Monissa muissa kulttuureissa edellisten sukupolvien vaikutusta hyvässä ja pahassa pidetään selvempänä kuin meillä. Itäafrikkalaisten kansojen parissa puhutaan ”elävistä vainajista” ja ”kuolleista vainajista”. Kuolleet vainajat ovat niitä, joiden vaikutus on rauennut. Elävät vainajat vaikuttavat henkinä kolmen tai neljän sukupolven ajan. Olen pyrkinyt nyt tekemään äidistäni ja häntä edeltäneistä sukupolvista kuolleita vainajia minusta seuraaville sukupolville.

Äiti ei pystynyt näkemään tytärtään erillisenä ihmisenä, vaan piti häntä oman minänsä jatkeena: ”Mun olis pitänyt pystyä kunnioittamaan äitiä ehdottomana auktoriteettina. Mutta vaikka olisin ollut täysin hänen mielensä mukaan, hän olisi keksinyt jonkin vian. Mulla ei ole koko elämän aikana yhtään ainoaa kokemusta äidin varauksettomasta hyväksynnästä. Isäkin oli osa ongelmaa, koska hän antoi äidin mellastaa.” -Päivi. Kukaan perheen ulkopuolinen tuskin huomasi mitään ongelmaa: ”Vanhemmille oli sama, mitä perheen sisällä oli, kunhan kulissit olivat kunnossa. Varsinkin äidille oli tärkeää saada asiat näyttämään hyvältä.” (Järvinen, 2014.)

Itse sain lopulta “helpon ulospääsyn” äitini vallan alta. Monilla välit poikki vanhempiinsa laittaneilla on ollut ruumiissa lähes jatkuva hälytystila ennen kuin he ovat päätyneet lopulliseen ratkaisuunsa. Mittarit ovat menneet punaiselle ja hälyttimet huutaneet erityisesti silloin, kun uhka on konkretisoitunut, kun on ollut pakko tavata ongelmavanhempaa tai olla puhelin- tai sähköpostiyhteydessä. Osa on uskaltanut haastaa vanhempansa ennen välirikkoon päätymistä.

Epäoikeudenmukaisuuksiin alistuminen näkyy kehon viestittäminä oireina, toistuvina flunssina, selkävaivoina, päänsärkyinä, vatsakipuina, unettomuutena, väsymyksenä, hikoiluna…On yritetty itsemurhaa, käytetty lääkkeitä, käyty terapiassa ja haluttu antaa anteeksi. (Järvinen, 2014.)

”Joku on kysynyt, kunnioitinko häntä. En äitinä, mutta rohkeana ihmisenä, joka selviytyi elämässä.” -Nina Banerjee-Louhija äidistään (Eeva-lehti, huhtikuu 2012)

Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella-kirjaan haastatelluilta henkilöiltä.

LÄHTEET:

Hellsten, T. Docventures Talk Show. Keskusteluohjelma. Yle TV2. 18.9.2018.

Järvinen, K. Kaikella kunnioituksella. 2014. E-kirja.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close