Tampere
01 Dec, Wednesday
-10° C

Proakatemian esseepankki

Vaativa yhteisö: Miten pääsemme syyllistämisen kulttuurista kohti innostavaa uudelleenrakentamista?



Kirjoittanut: Jenni Rupponen - tiimistä Saawa.

Esseen tyyppi: Akateeminen essee / 3 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset
Ihmisen kokoinen työyhteisö
Pauli Aalto-Setälä
Mikael Saarinen
Pekka Hämäläinen
Esseen arvioitu lukuaika on 6 minuuttia.

Soluessee, kirjoittajat Miisa Hiltunen & Jenni Rupponen

 

JOHDANTO

Esseemme tavoitteena on analysoida Proakatemian yhteisön nykytilannetta, ongelmia sekä syitä niiden taustalla. Haluamme esseen avulla ennen kaikkea herättää ajatuksia yhteisöstä, mutta myös esitellä konkreettisia työkaluja, joiden avulla voimme lähteä taklaamaan ongelmakohtia ja kehittämään sekä omaa, että yhteisön toimintaa. Ratkaisut ja muutokset luomme yhdessä.

Elämme Proakatemialla murrosvaiheessa, jossa ennen poikkeusaikoja opiskelleet opiskelijat kipuilevat kaikki oli ennen paremmin -ajatuksen kanssa, samalla kun toisen vuoden opiskelijat yrittävät puolestaan sopeutua Proakatemialla läsnäoloon. Menneiden tapahtumien muistelu tulee kuitenkin unohtaa, sillä nyt etäilyn loputtua yhteisöä tulee alkaa rakentaa uudella tavalla. Yhteisön tulee vastata paremmin tämän hetken tarpeisiin.

 

YHTEISÖÄ EI VOI RAKENTAA VAATIMUSTEN JA KILPAILUN VARAAN

Suurin kompastuskivi yhteisön hyvinvoinnissa vaikuttaa olevan tällä hetkellä se, että hauskuus tuntuu muuttuneen vaatimukseksi. Tuntuu, että meiltä vaaditaan heti sataprosenttista yhteisöön kuulumista ja yhteisössä läsnäoloa siitä sekunnista alkaen, kun astumme sisään Proakatemian ovista. Erityisesti meille etäyhteisössä kasvaneille tämä on luonut paineen tunnetta. Yhteisötapahtumiin ja yhteisössä läsnä olemiseen liittyvä hauskuus on ollut hukassa vaatimusten alla. Tässä pandemia-aika on varmasti tehnyt tehtävänsä, mutta meidän on aika hypätä koronakuilun yli.

Pekka Hämäläinen tiivistää kirjassaan Ihmisen kokoinen työyhteisö (2021, 22 %), että tämän hetken yhteiskunnassa keskitytään yhä kasvavissa määrin tehokkuuteen, kilpailuun ja tuottavuuteen. Yksilö uhkaa jäädä tämän jalkoihin.  Tähän samaan paineeseen on herätty myös Proakatemialla, sillä alumniviikon pajojen keskusteluissa nousi useasti esiin Proakatemialla esiintyvä jatkuva vertailu sekä tiimien välisten kilpailuasetelmien luominen ja ylläpitäminen, mihin aletaan olemaan jo väsyneitä.

Alumniviikon alussa pohdimme johtoryhmän kanssa, keskitymmekö Proakatemialla liikaa ihmisten määrittelyyn tulosten, kuten liikevaihdon perusteella. Keskitymmekö ylipäätänsäkin liikaa sormella osoitteluun palkitsemisen sijaan? Ainakin negatiivisuuteen keskitymme ajoittain liikaa. Esimerkiksi nyt Proakatemialla läsnä oltaessa ja tapahtumia järjestettäessä useat meistä ovat jumissa kaikki oli ennen paremmin –ajatusmallissa, jossa kaikkea vertaillaan vanhaan määrittelemättä kuitenkaan, mikä vanhassa hyvässä oli konkreettisesti paremmin. Näin tehdessämme kavennamme huomaamattamme omaa näkökenttäämme ja rajaamme mahdollisuuksiamme. Vanha harvoin palvelee nykyhetkeä ja sen tarpeita. Hämäläinen (2021, 97 %) muistuttaakin negatiivisuuteen keskittymisen sijaan kylvämään myönteisyyttä ympärillemme, sillä sitä saa mitä tilaa.

Tiimien ja yksilöiden tasolla koetaan painetta esimerkiksi yhteisön tapahtumiin osallistumisesta, sillä monet kokevat, että meitä vaaditaan kuulumaan yhteisöön ja rakentamaan sitä puolipakolla. Tästä syystä yhteisö koetaan ajoittain jopa teennäiseksi ja ihmiset sekä heidän arvonsa jäävät jalkoihin, koska meidän tulee nyt rakentaa uutta yhteisöä. Hämäläinen (2021, 24 %) kuvaa, että tyytymättömyys työpaikkaan, eli meillä Proakatemiaan ja sen yhteisöön, voi johtaa lamaantuneeseen ilmapiiriin, jossa tehdään vain se, mikä on pakko. Tyytymättömyys ja lamaantuminen johtuvat usein siitä, ettei ihmisiä nähdä ja kuulla. Emme selvästi ole tuoneet tarpeeksi selvästi esiin, miten monilla eri tavoilla yhteisöön voi kuulua, sillä useat kokevat, että yhteisöön kuuluu vain tietynlaisella panoksella, esimerkiksi jokaiseen yhteisön tapahtumaan osallistumalla. Paine osallistua ja siten kuulua yhteisöön ns. “oikealla tavalla” syö yhdessä tekemisen hauskuuden sekä pahimmillaan hidastaa yhteisön rakentamista.

 

OLEMMEKO TAPPANEET INNOSTUKSEN?

Mistä nämä yhteisössä näkyvät ongelmat sitten johtuvat? Kirjassaan Innostus – Myötämanipuloinnin aakkoset Aalto-Setälä ja Saarinen luettelevat tapoja, joilla innostuksen voi tappaa (alla). Hauskuuden ja innostuksen katoaminen yhteisötasolla on yksi merkittävä ongelma. Millä tavoin seuraavaksi luetellut innostuksen tappamisen keinot näkyvät yhteisössämme?

”NÄIN TAPAT INNOSTUKSEN

  • Hoputa ja kyttää.
  • Syyllistä.
  • Uhkaile tulevilla (kriittisillä) arvioinneilla.
  • Älä määrittele tai konkretisoi tavoitteita vaan ole epämääräinen ja korkeintaan vihjaileva.
  • Aseta vaativia tavoitteita, mutta älä anna resursseja tai muutakaan tukea.
  • Vertaile ihmisiä toisiinsa.
  • Pakota kilpailemaan.
  • Palkitse tyranniaasi sopeutujia hyvästä alamaisuudesta.
  • Rankaise kriitikoita tai eroavia mielipiteitä esille tuovia.”

(Aalto-Setälä, Saarinen, 2014. 113.)

Syyllistäminen on noussut vahvasti esiin eri tiimeistä keskustellessa aiheesta. Tähän liittyy myös ensimmäisen kohdan kyttääminen. Yhteisötapahtumissa osallistumisprosentti on ollut heikko. Reaktio tähän on ollut kysely siitä, miksi juuri sinä et ollut paikalla, miksi teidän tiimistä ei ollut kuin viisi henkeä. Tapahtumista on jäänyt pääsääntöisesti osallistujamäärän jälkipuinnin kautta negatiivinen fiilis sen sijaan, että kiitettäisiin ja palkittaisiin osallistujia ja kuulutettaisiin, että huippua, että juuri sinä ja juuri te olitte paikalla. Juurisyitä osallistumattomuuden taustalla on totta kai syytä selvittää, jotta voimme parantaa yhteisöllisyyttä ja tapahtumien laatua. Tähän on kuitenkin löydettävä muita tapoja, kuin syyttävä sormi. Meidän tulisi olla ennemmin uteliaita kuin syytteleviä – millaisia tapahtumia yhteisön jäsenet kaipaavat? Mikä saisi juuri sinut osallistumaan?

Toinen hyvä esimerkki syyllistämisen kulttuurista on viime kevään aikana käyty osakeyhtiö-keskustelu. Sen sijaan, että vilkkaasti syntyneisiin uusiin osakeyhtiöihin olisi suhtauduttu uteliaisuudella, annettiin ymmärtää, että oman osakeyhtiön perustaminen tiimiyrityksen rinnalle on lähtökohtaisesti väärin. Keskustelu oli hyvin polarisoitunutta ja tuntui, että yritys ymmärtää toista osapuolta – puolin ja toisin – oli vallan hukassa. Missä oli halu oppia tai ymmärtää?

Yhteisössämme ei ehkä suoraan uhkailla arvioinneilla, mutta tämä uhka kytee pinnan alla. Konkreettisin esimerkki on se, että mikäli esseepistedeadlineen ei päästä, seuraa siitä sakko. Tämä on ilmeisesti kuitenkin ollut yhteisesti hyväksytty linja, mutta kysymys on iänikuinen: porkkanaa vai keppiä?

Ihmisen arvo yhteisössä perustuu herkästi toisiin vertaamiseen ja kilpailuasemaan. Tuottavuuttamme ja tehokkuuttamme mitataan paitsi esseepistemäärän, myös liikevaihdon mukaan – numeerisia arvoja. Ihmisen arvo tulisi asettaa työn ja tuottavuuden arvon edelle (Hämäläinen 2021, 97 %). Proakatemialla on vahva kilpailukulttuuri ja parhaimmillaan yhteisössä se voi olla innostava tekijä. Kuitenkin tällä hetkellä, kun yhteisöllisyys on hukassa, alkavat ihmiset olla väsyneitä jatkuvaan kilpailemiseen.

” Älä määrittele tai konkretisoi tavoitteita vaan ole epämääräinen ja korkeintaan vihjaileva.” Kovin moni ei varmasti osaisi vastata, jos kysyttäisiin, mitä tavoitteita yhteisöllä on – tai onko niitä? Myös vihattu ja rakastettu (kenen rakastama, emme ole varmoja) lausahdus ”luota prosessiin” on hyvin epämääräinen. Yhteisötasolla viestintä on usein hieman epäselvää, tieto tulee palasissa ja viime tipassa. Johtoryhmän toiminta ei näy yhteisölle päin, eivätkä välttämättä kaikki uudet opiskelijat ymmärrä, että johtoryhmä koostuu tiimiyrittäjistä, eikä kasvottomista pukumiehistä. Yhteisössä puhutaan myös epäonnistumisten ja oppien jakamisesta, mutta käytännössä tämä ei näy juuri mitenkään. Olemme siis hyvinkin epämääräisiä sisäisessä viestinnässämme.

” Aseta vaativia tavoitteita, mutta älä anna resursseja tai muutakaan tukea.” Aloittaessamme tiimiyrittäjinä meille asetetaan vaativa tavoite itsemme johtamisesta. Resurssit tähän ovat henkilökohtaiset, tukea emme juuri saa. ”Osta kalenteri”, tuntuu olevan ainoa neuvo, mitä tuore tiimiyrittäjä saa. Itsensä johtamisesta puhutaan paljon ja siihen vedotaan – kaikkeen pitäisi pystyä, kysehän on vain itsensä johtamisesta. Tämä tappaa tehokkaasti innostusta. Valtava määrä vastuuta sysätään yhtäkkiä harteille ja hetken aikaa ollaan hukassa, ennen kuin keksitään, mitä itsensä johtaminen oikeasti tarkoittaa.

Toinen vaativa tavoite on kuulua yhteisöön ja rakastaa sitä. Nyt ja heti. Kuulut yhteisöön, mitä teet sen eteen? Kerro heti, ole läsnä, äänekäs ja aina siellä missä tapahtuu. Jos et tee näin, taidat olla väärässä paikassa.

 

KOHTI UTELIASTA, INNOSTAVAA JA ROHKEAA YHTEISÖÄ

Innostus ja intohimo omia tekemisiään kohtaan on ihmisessä sisäsyntyistä. Opimme kuitenkin kasvaessamme, että innostuksen näyttäminen yhteiskunnassamme ei aina ole yleisesti hyväksyttävää – on ”liian onnellinen” tai hullu. (Aalto-Setälä, Saarinen, 2014. 15.) Tästä syystä innostuksen luominen yhteisössä voi olla hankalaa. Innostus on tarttuvaa, mutta jos sitä ei uskalleta näyttää, olemme sudenkuopassa. Yksi keino, jolla lisätä innostusta on vuorovaikutus. “Siellä missä vuorovaikutus on aitoa ja luonnollista kohtaamista ihmisten kesken, siellä myös työtehtävät koetaan innostavina.” Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset juttelevat keskenään, ilmapiiri on rento, naurulta ei vältytä ja työnteko sujuu siinä sivussa. (Hämäläinen 2021, 33 %.) Lähtökohdat tälle ovat hyvät, saammehan opiskella läsnä tiloissa, jotka kannustavat vuorovaikutukseen. Tämä kuitenkin vaatii myös jokaiselta yksilöltä ja tiimiltä tekoja. Päätöksiä siitä, että palaverit pidetään välillä läsnä ja Proakatemialla vietetään aikaa. Vuorovaikutusten ja kohtaamisten arvon näkee vasta silloin.

Kiitollisuus on myös tärkeä osa innostuksen luomista. Esimerkiksi esihenkilön antama henkilökohtainen kiitos voi saada myyjien myyntikontakteja lisättyä 50 prosentilla (Aalto-Setälä, Saarinen, 2014. 119). Kiitos kannustaa ja saa olomme tuntumaan merkitykselliseltä. Kiitos motivoi ja auttaa pysähtymään tässä hetkessä. Miten voisimme yhteisössä lisätä kiitollisuutta?

Aalto-Setälä ja Saarinen (2014, 76) kehottavat ajattelemaan itsenäisesti ja etsimään ajattelulleen sekä ennakkoluuloilleen vaihtoehtoja. Näiden vaihtoehtojen etsimiseen monimuotoinen yhteisömme on oivallinen paikka! Yhteisössämme on kehitettävä psykologista turvallisuutta, jotta omat, erilaiset mielipiteet uskalletaan tuoda esiin ilman syyllistämisen pelkoa. Tähän meiltä kaikilta vaaditaan rohkeutta ja haavoittuvuutta. Näistä aiheista puhuu Brené Brown kirjoissaan Braving the Wilderness (2017) sekä Rohkaiseva johtaja (2018). Braving the wilderness -kirjan pohjalta löytyy myös essee Deeper Dialogue by Being Vulnerable (Rupponen, 2021), josta löydämme työkaluja haavoittuvuuden ja aidon kuuntelun harjoittamiseen.

Parhaimmillaan psykologinen turvallisuus luo innovatiivista työorganisaatiota, jossa uskalletaan jakaa omia ajatuksia ja ideoita sekä kehittää niitä yhdessä muiden kanssa. Yksinkertainen tapa kasvattaa psykologista turvallisuutta yhteisön sisällä, on tutustua toisiin ihmisiin ja siten luoda suhteita. Näiden yksittäisten suhteiden avulla puolestaan kasvatetaan luottamusta esimerkiksi toista tiimiä kohtaan, jolloin luottamus myös yhteisötasolla kasvaa.

Matalan kynnyksen tapa tutustua muihin on esimerkiksi yhteisötason rennot ja vapaamuotoiset tapahtumat. Tällaisia ovat olleet vanhoina hyvinä aikoina järjestetyt pizzaperjantait, elokuva- ja peli-illat tai rento solutoiminta. Innostuisitko sinä järjestämään esimerkiksi Stagella kisakatsomon lempiurheilulajisi parissa? Tällaisten tapahtumien ja rentojen ajanviettojen parissa myös hiljaisen tiedon, eli kokemusten ja oppien, jakaminen tapahtuu luontevasti. Aina ei tarvita taustalle projektorien mikä on ollut syksyn isoin oppi -kysymyksiä, jotta kokemuksia ja vinkkejä jaetaan muillekin.

Uteliaisuus ja kysymykset kannattavat aina. Peruskoulussa opimme siihen, että kysymykset eivät ole niin tärkeitä kuin oikeat vastaukset. (Aalto-Setälä, Saarinen, 2014. 76.) Miten yhteisössä saamme tuettua tervettä uteliaisuutta? ”Kyllähän tämä pitäisi tietää” ja epämääräinen ”Luota prosessiin” vastauksina itseä pohdituttavaan kysymykseen tuntuvat lannistavalta. Emme tarkoita, että kaikkeen pitäisi olla valmis vastaus, mutta kaikesta pitäisi olla valmiita keskustelemaan. Sen sijaan että pyytäisimme vain sokeasti luottamaan prosessiin ja lopetamme keskustelun siihen, voisimmeko kysyä vaikka miksi juuri tämä aihe mietityttää? Tai voisimmeko jakaa perimätietoa eteenpäin jo aiemmin, eikä aina vain jälkikäteen todeta, että ai niin, meidänkin tiimimme osui muuten samaan kompastuskiveen ensimmäisenä keväänä!

Odotamme usein muutoksia yhteisöltämme unohtaen kuitenkin omavastuuosuutemme. Olemme jokainen yhteisön jäseniä ja näin tärkeitä lenkkejä vuorovaikutusverkostossa. Meistä jokaista siis tarvitaan, joten mitä olemme itse valmiita tekemään yhteisön eteen? Olemmeko valmiita muuttamaan omia asenteita tai ennakkoluuloja? Omavastuuosuuden haltuun ottaminen on koko muutoksen ydin. (Hämäläinen 2021, 25–26 %.)

 

YHTEENVET0

Olemme heränneet siihen, että yhteisö ei tällä hetkellä palvele jäseniään. Keskustelu ja toiminta asioiden parantamiseksi tiimeissä sekä johtoryhmätasolla on aloitettu. Tarvitsemme rohkeutta ajaa muutosta. Toivomme tämän esseen antavan ymmärrystä, kättä pidempää ja uusia ajatusmalleja yhteisön uudelleen rakentamiseen. Tämä on meidän yhteinen työmaamme, mennään yhdessä kohti parempaa!

 

LÄHTEET

Aalto-Setälä, P.; Saarinen, M. 2014. Innostus. Myötämanipuloinnin aakkoset. Helsinki: Talentum Media Oy.

Hämäläinen, P. 2021. Ihmisen kokoinen työyhteisö. 1. e-kirja painos. SAGA Egmont.

Rupponen, J. 2021. Deeper Dialogue by Being Vulnerable. Proakatemian esseepankki. Luettu 18.10.2021. https://esseepankki.proakatemia.fi/en/deeper-dialogue-by-being-vulnerable/

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close