Teoksessaan Tommy Hellsten taidokkaasti tarinallistaen havainnollistaa hetkessä elämisen tärkeyttä. Nykypäivänä vaadimme jonkin asian olevan ensin täydellistä, ennen kuin voimme itse olla onnellisia. Meidän täytyy kulkea tauottomassa oravanpyörässä ennen kuin vuosikymmeniä odotettu eläkeikä koittaa ja voimme vihdoin hyvällä omalla tunnolla tehdä niitä asioita, joista olemme aina haaveilleet.

Hellstenin mielestä on tärkeää palauttaa meidät välillä juurillemme, joka auttaa meitä miettimään, kuinka paljon saamme tästä elämästä irti, kun elämme kaikkien aistien täyttämää ja rikastuttamaa elämää. Kiireinen ihminen ei kerkeä näkemään sellaisia asioita, kuten juttuseuraa kaipaavat isovanhemmat tai ylipäätään merkityksellinen ja arvokas elämä, puhumattakaan pienistä arkisista iloista. Vaikkapa ihana  kahvihetki yhdessä lähimmäisten kanssa kuuluu sellaisiin asioihin, joita työnarkomaani tai sairaalloisesti menestykseen tähtäävä ei kerkeä kokemaan. Lopulta oikeasti merkitykselliset asiat, kuten lähimmäiset, ja perhe saattavat jäädä taka-alalle, kun niiden tärkeys ja arvo hämärtyy ankarassa työn tohinassa.

Hellsten mainitsee teoksessaan olleensa ennen puhdas työnarkomaani. Hänen sanoihinsa viitaten ihmisarvoa vailla oleva nykyihminen joutuu itse rakentamaan identiteettinsä, ja yleisin ja helpoin tie tämän löytämiseen on ura, menestyminen ja työ. Todellisuudessa näissä urapykälissä onnistumisen tunne ei kestä kauaa, ja ihminen ikään kuin jahtaa oravanpyörässä onnellisuutta, minkä työ ja menestys on tuonut. Onnellisuutta haetaan jostain saavutuksista, joita ilman ei voi olla onnellinen. Se on kuin tekohengittäisi tätä elämää, ja onnellisuus on aina jostain saavutuksesta riippuvainen. Ei ihme, että kovat suorittajat onnellisuushakuisessa oravanpyörässään juostessaan uupuvat ja lopulta masentuvat.

On hyvä nähdä ero ihmisarvon ja menestyksekkyyden välillä. Jokainen ihminen on mielestäni oikeutettu onnellisuuteen sai kuinka paljon tai vähän aikaan tahansa. Nykypäivän yhteiskunnassa valioyksilöksi mielletään sellaiset henkilöt, ketkä ovat saaneet aikaan mahdollisimman paljon mielettömiä saavutuksia. Yleensä tällaisista henkilöistä kirjoitetaan aikakausilehtiin artikkeleita, joissa ihannoidaan tällaisten yksilöiden uutteruutta ja vaivannäköä matkalla kohti lopullista mahtipontista päämäärää.

Jokaisen meistä aika tällä planeetalla on rajallinen, ja on surullista, kuinka moni käyttää elämästään suuren osan arjen kiireessä juoksemiseen kerkeämättä nauttia elämästä, ympärillä olevien ihmisten seurasta tai esimerkisi hyvästä ruoasta tai uusien asioiden oppimisesta. Kun uskaltaa hetkeksi pysähtyä tarkastelemaan omaa elämäänsä muutenkin, kuin kiireen sokaistamana, voi huomata uudenlaisia tuntemuksia. Olen itse kokenut kiitollisuutta, ja ihmetystä aivan pienistäkin asioista, kunhan vain ensin pysähdyin niitä tarkastelemaan. Kun olen antanut kiireen vallata mieleni, en kykene arvostamaan samoja asioita enää tällä tavalla. Kiireen tunteeseen takertuu helposti, ja pahimmillaan mitään ei saa aikaiseksi, vaan elämä muistuttaa paikallaan sutivaa autoa lumipenkkaan juuttuneena.

Tommy Hellsten nostaa esille teoksessaan myös matkustelun tärkeyden. Matkustelu Hellstenin mukaan auttaa laajentamaan yksilön maailmankuvaa, ja auttaa ymmärtämään pienten asioiden merkitystä elämässä. Olen itse päättänyt matkustaa Hellstenin tavoin vähintään kerran vuodessa ulkomaille kartuttamaan maailmankuvaani. Matkustelu on mielestäni ainoa asia, joka samalla köyhdyttää, mutta myös rikastaa. Hetkellinen siirtymä pois oman elämän oravanpyörästä täysin keskelle vierasta kulttuuria auttaa ymmärtämään, kuinka hyvin asiat itsellä oikeastaan onkaan, ja kuinka kiireen sumentamana sitä onkaan elänyt.

Matkustaessa varsinkin Aasian maissa, missä tulotaso on monin paikoin huomattavasti Suomen tulotason keskiarvoa alhaisempi, saa helposti huomaamaan, mikä elämässä todellisuudessa on tärkeintä. Muistan elävästi Thaimaassa matkustaessani nähneeni bussikatoksen nurkassa äidin ja pienen alle vuoden ikäisen vauvan nukkumassa sylikkäin. Heillä ei ollut vaatteita, ja he olivat lian tahrimia. Surullisinta oli, että ihmiset vain kävelivät ohitse osoittamatta minkäänlaista huomiota tai elettä avunannosta.

Edellä mainittu tilanne sai oloni samalla surulliseksi, mutta samalla myös erittäin kiitolliseksi kaikista kokemuksista, ihmisistä ja asioista mitä minulla on. Samaan aikaan kaikki ”krääsä” ja materia menettivät merkitystänsä huomattavasti. Elämä on rajallinen, joten miksi haalisin ympärille valtavasti materiaa, tai miksi hukuttaisin itseni töillä. Miksi en vain olisi onnellinen tähän hetkeen ja tilanteeseen? Tarvitsenko todella tuon uuden laukun tai huulipunan ollakseni onnellinen?

Pahin pelkoni tässä elämässä on läheisten menettäminen, ja se, että olisin tehnyt elämässäni töitä niin paljon, etten olisi ehtinyt viettää aikaa tarpeeksi kaikkein lähimpieni kanssa. Hetkessä eläminen ja kokemusten jakaminen yhdessä perheen ja ystävien kanssa, kohoavat arvojärjestyksessäni koko ajan korkeammalle, mitä vanhemmaksi tulen.

Olen samaa mieltä Hellstenin kanssa siitä, että meidän tulisi keskittyä nykyhetkeen enemmän, ja niihin asioihin, mitkä ovat jo tällä hetkellä hyvin, ja saavutettu. Liian paljon yritetään saavuttaa jotain tulevaisuudessa, ja siihen vaaditaan täydellisiä olosuhteita, jotta voi sanoa onnistuneensa elämässä.

Pysähtyminen tiimissä

Yksi tärkeimmistä tiimipelaajan taidoista on kuunteleminen, ja vielä tarkemmin sanottuna aktiivinen kuunteleminen. Jokainen luultavasti osaa kuunnella siten, että on hetken hiljaa, jos toinen puhuu, mutta toisen asioista kiinnostuminen ja aito vuorovaikutus ovatkin jo hieman harvinaisempi näky. Jokaisella tiimin jäsenellä on oma ja erilainen elämäntilanne, ja jollakin saattaa elämässä olla käynnissä sellaisia vastoinkäymisiä, jotka vaikuttavat merkittävästi läsnäolemiseen tiimissä. Jos kiire puolestaan vaikeuttaa aktiivista kuuntelemista ja keskittymistä, on syytä keskittyä organisoimaan elämäänsä uudelleen.

Erityisesti tiimityöskentelyssä ominaisessa työskentelymuodossa eli dialogissa, toisten aito ja aktiivinen kuunteleminen on erityisen isossa roolissa. Tiimin yhteinen vuorovaikutus paranee, kun jokainen osoittaa aitoa kiinnostusta toisten tiimin jäsenten asioita kohtaan. Tiimin yhteinen keskustelu, dynamiikka tai jopa kehitys saattaa nopeasti heikentyä, jos yksikin tiimin jäsenistä ”haahuilee” omissa maailmoissaan, eikä ole läsnä tiimin välisessä dialogissa. Tällainen käyttäytyminen saattaa aiheuttaa tiimin jäsenten keskuudessa hämmennystä sekä arvostamattomuuden tunnetta. Pahemman tilanteesta tekee, jos asiaa ei käsitellä, vaikkapa kiireen varjolla.

Tiimissä tarvitaan säännöllistä pysähtymistä asioiden äärelle, jotta tiimin kehityskohdat huomataan tarpeeksi ajoissa. Pysähtyminen on tiimin kehityksen kannalta välttämätöntä, muutoin ongelmat ja kehitystä vaativat epäkohdat unohdetaan ja lakaistaan helposti maton alle. Tiimin on hyvä päästä käymään dialogia vapaasti ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta. Keskustelu ajautuu näin ollen helpommin epäkohtiin, mikä saa puolestaan tiimin kehittymään kohti ”huipputiimi”-vaihetta.

Tiimissä pysähtymisestä vastuun kantaa jokainen jäsen, ja jokaisen tulee kiinnittää huomiota aitoon läsnäoloon. Tärkeintä olisi mielestäni huomata, että jokainen tiimiläinen tulisi kohdata aina tässä ja nyt, koska juuri tämä hetki on sellainen, joka todella merkitsee.

”One of the most sincere forms of respect is actually listening to what another has to say.” – Bryant H. McGill