Terho Puustisen ja Mika Mäkeläisen kirjoittaman Taivas + Helvetti -kirja on kokoelma 21:n erilaisen yrittäjän tarinasta. Se sai minut pohtimaan vakavasti sitä, millainen yrittäjä oikeastaan haluaisin olla.

Pidin siitä, että kirjaan ei ole otettu pelkästään tekniikan tohtoreiden ja kauppatieteiden maistereiden tarinoita, vaan mukana oli myös mm. merkonomeja, puuseppä, ylioppilas ja ainoastaan peruskoulun suorittanut yrittäjä. Olen itse suorittanut kolme ammattikoulututkintoa ja ollut aina sitä mieltä, että menestyä voi ilman hienoa koulutustakin. En ole kiinnostunut insinöörien ja tekniikan tohtoreiden menestystarinoista, sillä haluan mieluummin kuulla niistä, jotka menestyivät ilman korkeakoulutusta. Näen heissä itseni, sillä vaikka tällä hetkellä opiskelenkin ammattikorkeakoulussa, olen sydämeltäni se sama amis, joka puolustaa raivokkaasti mielipidettään siitä, että menestyminen on kiinni asenteesta ja ahkerasta työnteosta ennemmin kuin korkeakoulututkinnosta.

Juuri tämän takia kirjan tarina puuseppä Ola Kukkasniemestä iski minuun lujemmin, kuin vaikkapa luku Jari Saarniosta, sillä Kukkasniemen tarina on loistava esimerkki siitä, kuinka on mahdollista menestyä ilman yliopistotutkintoa. Mielestäni pelkkä intohimoinen suhtautuminen omaan ammattiinsa on kaikkein tärkeintä; kaiken muun voi opetella. Intohimo siivittikin Kukkasniemen Wooden-yrityksen yhdeksi Suomen arvostetuimmista puusepänliikkeistä.

Kukkasniemi nostaa esille myös työnantajan ja työntekijän välisen suhteen, mikä oli asia, jota erityisesti arvostan. Huonoina aikoina, kun tilauksia ei tullut, hän saattoi kituuttaa kuukausikaupalla ilman palkkaa, jotta hänen ei tarvitsisi irtisanoa tai lomauttaa työntekijöitään. Hän myös puhui yrityksen asioista yhtä avoimesti työntekijöilleen kuin omalle vaimolleen.

Tämä on asia, johon haluan itse tulevana yrittäjänä pyrkiä. Olen ollut työsuhteessa, jossa työntekijöitä kohdeltiin ala-arvoisesti, asioita vääristeltiin ja potkut annettiin heti, kun jonkun naama ei enää miellyttänyt. Samaan aikaan meiltä työntekijöiltä odotettiin samanlaista omistautumista kuin itse yrittäjiltä. On sanomattakin selvää, että tuollainen yhtälö ei toimi. Työntekijöiden arvostaminen on asia, jonka luulisi nykyään olevan itsestäänselvyys, mutta valitettavan monessa paikassa siitä ei ole tietoakaan.

Onneksi minulla on ollut myös hyviä työnantajia. Olen ollut työharjoittelussa firmassa, jossa minuun luotettiin ja kun osoitin olevani sen arvoinen, sain enemmän vastuuta, kuin työharjoittelijat yleensä. Se johti siihen, että saatoin vastata iltamyöhällä asiakkaiden sähköposteihin, joihin minun ei harjoittelijana todellakaan olisi tarvinnut vastata. Kyse oli juuri siitä, että koska koin saavani arvostusta yritykseltä, halusin itse antaa jotain takaisin. Jos kaikki johtajat ymmärtäisivät tämän, maailmassa olisi hyvin paljon omistautuneempia työntekijöitä.

Kukkasniemi kärsi kuitenkin siitä, että yrittäjänä kaikki paineet täytyi kantaa yksin. Tämän takia haluankin itse perustaa yrityksen ehdottomasti jonkun kanssa, sillä yksin on helpompi murtua paineen alla. Sitä paitsi, jos yritys menestyy, jaettu ilo on silloin kaksinkertainen ilo.

Kaikista eniten minua kuitenkin puhutteli graafikko Satu Kontisen tarina. Sain siitä jopa kylmiä väreitä, sillä hänen tapansa olla yrittäjä on juuri se, millaisesta itse haaveilen.

Kontinen on asunut perheensä kanssa ulkomailla viisi vuotta ja tekee graafikon töitään mm. Uudesta-Seelannista ja Floridasta käsin.
Tykkäsin Kontisen ajatusmaailmasta uskomattoman paljon. Hän haluaa elää elämäänsä niin, että on mahdollisimman onnellinen, sillä koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Voi vaikka kuolla huomenna. Hän ei leveile rahoillaan ja saavutuksillaan vaan on rehellisesti sitä mieltä, että jos hän on pystynyt rakentamaan tuollaisen elämän itselleen, kuka tahansa muukin pystyy. Kontinen oli kirjan julkaisuhetkellä elänyt viisi vuotta maailmaa kierrellen. Hän oli 36-vuotias.

Miettiessäni yrittäjyyttä ole koskaan nähnyt itseäni sellaisena henkilönä, joka on juuttunut samaan kaupunkiin ja käy päivästä toiseen toimistossa tekemässä töitään. Minulle se kuulostaa uskomattoman ahdistavalta ja tylsältä elämältä. Yrittäjyys merkitsee minulle ennen kaikkea vapautta ja suurinta vapautta minulle olisi omistaa yritys, jota voisin pyörittää missä päin maapalloa tahansa. Olen levoton sielu, joka kärsii suuresti joutuessaan olemaan liian pitkiä aikoja aloillaan.

Minuun teki vaikutuksen se, että Kontinen ei ollut mikään 25-vuotias maailmanmatkaaja-yrittäjä, vaan yli kolmekymppinen äiti, jonka perhearki vain sattui pyörimään hieman eri lailla kuin monen muun. Koen ajoittain ahdistusta siitä, että olen “jo” 30-vuotias valmistuessani Proakatemialta ja oman pääni sisällä taistelevat stereotypiat siitä, että silloin pitäisi alkaa jo asettumaan aloilleen (tiedän kyllä, kuinka typerä ajatus on). Kontisen esimerkki sai kuitenkin tehokkaasti vaiennettua nuo päänsisäiset ääneni. Kuka sanoo, että minun pitäisi pysyä loppuelämäni Suomessa, kun olen saavuttanut tietyn iän? Maailmalla asumiseen ei ole ikärajoja.

Tiedostan kyllä, että yrittäjyys ei ole pelkkää vapautta; se vaatii myös hyvin paljon sitoutumista eikä palkka välttämättä ole työtunteihin verrattuna paljoakaan, ainakaan alussa. Olen kuitenkin huomannut useissa eri projekteissa, että työhön suhtautuu aivan eri tavalla, kun kyseessä on oma yritys ja liikeidea.

Opiskellessani matkailualaa ensimmäisen vuoden opiskelijoilla oli tapana järjestää lapsiperheiden Halloween-tapahtuma. Aiempina vuosina kyseinen tapahtuma oli kerännyt 300-400 henkilöä, mutta meidän vuoromme koittaessa päätimme pistää paremmaksi ja tuplata määrän. Teimme aamusta iltaan töitä, panostimme markkinointiin ja lopulta saimme tapahtumaamme uskomattomat 1400 henkilöä. Selvisimme väkimäärästä hyvin ottaen huomioon, että tapahtuman suosio yllätti meidät kaikki.

Kun alkaa laskemaan, paljonko tienasimme tuntipalkkaa, summa ei ole kovinkaan kummoinen. Mutta se tekemisen riemu, jonka koimme, kun saimme tehdä tapahtumasta meidän näköisemme, suunnitella ja toteuttaa sen alusta loppuun, on jotain, mitä en tule palkkatöistä koskaan saamaan. Pitkät päivät ja viikonlopputyöt eivät tunnu yhtään niin pahoilta, kun tietää, että teet töitä itsellesi ja valinnan vapaus on lopulta sinulla.

Samaa vapautta olemme päässeet maistamaan tämän kevään kauppakassiprojektissamme. Vaikka ns. pakollinen työaikamme onkin maanantaista lauantaihin alkaen kello 7.00, teemme itse työvuorolistamme ja pystymme keskenämme vaihtelemaan vuoroja ilman, että K-Supermarket on asiassa mitenkään osallisena. Samaan aikaan meillä on valtava vastuu siitä, että hoidamme työmme kunnolla ja pidämme Revenan maineen hyvänä. Se on vaatinut jokaiselta joustoa ja pitkää pinnaa, kun palaverit ovat venyneet iltamyöhään ja työntekijät ovat välillä olleet kiven alla.

Vapaus tuo siis mukanaan paljon vastuuta ja stressiä sekä pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Se on rankkaa ja uuvuttaa monet, mutta olen silti valmis yrittämään. Olen valmis ottamaan sen riskin, että yritys ei menesty, väsyn liikaa ja menetän työn tekemisen ilon. Toisaalta voin riskin uhalla saavuttaa menestystä ja vapautta; miksi en siis yrittäisi? Miksi tyytyisin keskinkertaiseen, kun voisin päästä korkeammallekin?

Puuseppä Ola Kukkasniemi totesikin viisaasti: ”Kenellä tahansa on mahdollisuus tehdä se: nousta rivistä oman elämänsä toimitusjohtajaksi” (Kukkasniemi 2012, 23).