Tampere
26 Nov, Thursday
3° C

Proakatemian esseepankki

Työelämän "hyvä tyyppi" 2017



Kirjoittanut: Samuel Kautto - tiimistä Eventa.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

”Olen luonteeltani ulospäin suuntautunut, aktiivinen, oma-aloitteinen ja sosiaalinen.”

Ah, miten sointuisa sanojen harmonia. Tuttu melodia, eikö?

 

Mitä tunteita ensimmäinen virke sinussa herätti? Mistä tuo lainaus oikein oli?

Omista työhakemuksistani, joistain niistä, joiltain osin ainakin. Rohkenen epäillä, että aika monen muunkin hakemuksesta. Aika monen niistä, jotka ovat 2000-luvulla hakeneet yhtään minkään tapaiseen tehtävään. Ei ehkä sanatarkasti, mutta sinnepäin: 2000-luvun työelämän ”hyvä tyyppi” on aurinkoinen, energinen, ihmisläheinen ekstrovertti – ja niin edelleen. Statistiikka osoittaa, että nämä nimellisesti positiivisuutta hehkuvat piirteet kannattaa sanahelinän mahdollisesta katteettomuudesta huolimatta mainita, kun haet mitä tahansa paikkaa.

 

Kyse ei ole vain työtä hakevien cliche-sanavalinnasta. Vastaavasti olisin alkuun voinut yhtä hyvin kirjoittaa lainauksen työnantajan näkökulmasta, “Sinulta odotamme seuraavaa: luonteeltasi olet ulospäin suuntautunut, aktiivinen, oma-aloitteinen ja tulet toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa” tai ”Kokemuksen puutteella ei ole väliä, kunhan haluat olla osa huipputiimiä”. Useat työpaikkailmoitukset paljastavat, että nämä taikasanat rekrytointiosastolla halutaankin kuulla.

 

Maailmassa on aina ollut hyvän tyypin ihanne. Nykyaikana aikamme odotukset, pinnallisuus, kertakäyttökulttuuri ja jopa hedonismi maustavat sopan. Persoonan ja temperamentin arvointi on nykyään täysin OK. Kirjailija viittaa, että tämä toteutuu rasismin muodoin, työtehtävään soveltuvuus olisi vain tekosyy. Niin: kolumni viestillä ”inhoan äkkipikaista ihmistä” on paljon enemmän OK ja fine kuin kolumni viestillä ”inhoan X-ihmisiä” (aseta X:än paikalle rodullinen ominaisuus), jota ei hyväksytä lainkaan (hyvä niin, näin pitääkin olla).

Kieltämättä, jo ala-asteella ”hyvät tyypit”, eli opettajan suosiota ja parempia arvosanoja nauttivat oppilaat olivat temperamenttinsa puolesta tietynlaisia. Suomeksi: paremmin opettajan temperamentille mieliksi. Koin jo pienenä vääryyttä, kun useimmiten kätensä luokassa nostavat oppilaat saivat eräältä opettajalta aktiivisuudesta ja käyttäytymisestä muita parempia arvosanoja. Vastausten laadulla ei ollut painoarvoa: kunhan olit aurinkoinen, rohkea, nopea, halukas esittämään ajatuksesi..

 

Mutta entäs kaikki muut tyypit? Mihin päätyvät introvertit, tarkkaavaiset, pohdiskelijat ja/tai ujot, jos ekstroversio ja oma-aloitteisuus on nykyajan työelämässä esillä positiivisessa valossa lähes poikkeuksetta? Kirjan pohjustuksesta herää hieman huolestunut olo: aivan, onko heillä paikkaa yhteiskunnassamme lainkaan?

 

Kirjailija rinnastaa temperamenttipiirteisiin perustuvan valinnan työnhaussa rikkeenä rasistiseen syrjintään. Vaikka kirjoittaja myöntää käyttävän kärjistettyjä esimerkkejä viestinnällisistä syistä, ei mielestäni rasismin ja rankimmankaan seulovan soveltuvuuskokeen sekoittaminen ole kuitenkaan parhaimmillaan kuvaamaan sitä, miten asiat ovat. Kyse tuskin on tahallisesta vahingonteosta. Syy on jossain syvemmällä: tarvitsemmeko lisää ymmärrystä? Kirjailijakin mainitsee työnantajien kusevan omiin muroihinsa ollessaan kapeakatseisia temperamentin suhteen: kukapa tekisi niin tietoisesti.

 

Ymmärrys temperamenttipiirteiden oletettua vähäisemmästä merkityksestä ei toki olisi haitaksi. Ei ole kieltämistä, etteikö kirjailijan mainitsema hyvän tyypin ihanne olisi olemassa. Eikä sitä, että useissakin tapauksissa tämä ihanne voi hyvinkin estää potentiaalisesti paremman, mutta ihanteesta eroavan työntekijän pääsyn työtehtävään. Niin harva asia maailmassa on tasapuolista, ja työnhaku ei ole niistä yksi.

 

Jo pelkästään työhaastattelun olemassaolo todistaa ilmiön. Haastattelu maksimoi yksilön temperamentin merkityksen, ja mittaa enemmän haastattelijan ja haastateltavan temperamenttien yhteensopivuutta kuin (edes suuntaa-antavasti) soveltuvuutta työtehtävään. Väittäisin kuitenkin, että kaikkien temperamentille on jossain yhteensopiva haastattelija. Toki, ilmiön seurauksena saattaa muodostua seikkailu tiheässäkin viidakossa, jossa polut eivät aina vie optimaaliseen tehtävään, jos todella on täysi riippuvuus siitä, minkälainen haastattelija sattuu tänään kohdalle.

 

Kirja käsittelee aluksi ne temperamenttipiirteet, jotka nykyajan työelämässä ovat esillä lähes poikkeuksetta positiivisessa valossa. Miksi näin, mihin tämä johtaa, mitä kaikkia muitakin piirteitä on ylipäätään olemassa ja miten asioiden pitäisi ehkä nykytilanteen sijasta olla – siihen perehdytään vasta kirjan loppuosassa. Syvästi psykologinen alkuosa on ihan hyvin sanoiksi puettu, mutta välillä huomaan itselleni tulevan levoton ja paikallaan junnaava olo. Tieto ei kaikki tunnu uudelta ja kiinnostavalta, tuntuu kuin joitain asioita toistettaisiin. Kirjailijan tietoinen rakenteen valinta piikittelee ironisesti levotonta lukijaa, joka haluaisi päästä jo ”asiaan”.

 

Yrittäessäni keksiä mielenkiintoisempaa tapaa edetä lukemisen kanssa, lainasin totuudenomaisesti kahta eri kohtaa kirjasta kahdelle ystävälleni. Molemmat olivat eri mieltä kirjoitetun kanssa, ja molemmissa tapauksissa syntyi vähintään tunnin kestävä keskustelu vain parin tekstiviestin mittaisesta lainauksesta. Mielestäni räväkkään vastarintaiset ensireaktiot, intensiivinen keskustelu ja se mihin keskusteluiden päätteeksi päädyimme, osoittaa sitä, kuinka vähän kirjan esittämät ongelmat saavat huomiota – ja kuinka vähän näitä asioita on mietitty, tai ehkäpä edes valmiita käsittelemään. Enkä koe itse olevani asian suhteen yhtään muiden yläpuolella – pääpiirteittäin samoin kuten keskustelut ystävieni kanssa eteni omakin ajatuskulkuni kirjaa lukiessa. ”Joo, juuri näinhän se on”, vaikka oikeasti aina ennen on saattanut toimia tai tietämättömyyttään ajatella toisin.

 

”Yksilöä kuormittavat työolot tulevat lopulta koko yhteiskunnan maksettavaksi”, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa. Paitsi ”temperamenttisyrjintä”-ongelmien, tämän todella haluaisin yhteiskuntamme sisäistävän.

Kommentit
  • Mari

    Nykymeininki pakottaa syrjäytymään, kiitos tuon luonnesyrjinnän. Lapsesta asti saa kuulla olevansa vääränlainen, outo ja rikkinäinen ihminen koska on saanut introvertin geenit. Kyllä minullekin tulee oikeastaan päivittäin tunne, etten kuulu tai kelpaa tässä yhteiskunnassa mihinkään. Monesta paikasta suljetaan välittömästi ulos jos ei vastaa nykyajan äänekkyyteen ja itsensä esittelyyn perustuvia standardeja. Hiljaista ihmistä pidetään vajaana ja epäilyttävänä. Luonnesyrjintä pilaa pahimmillaan ison osan suunnitelmista ja elämästä. Kuitenkin ainut vastaus vääryyteen on että oma vika, mitäs olet epäsosiaalinen, ryhdistäydy ja opettele toimimaan ryhmässä jne. tuubaa.

    4.10.2018
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close