Vastaus Heidi Hydénin (Evision) esseeseen Viestin, joten vaikutan:

https://esseepankki.proakatemia.fi/viestin-joten-vaikutan/

Niinhän se on, että itse on itsensä pahin vihollinen – ja silti oman elämänsä tärkein henkilö. Siksi viisainta on keskittyä siihen suhteeseen, jota joka päivä rakentaa itseään kohtaan. Ehdottomasti ajattelen samoin kuin Heidin mainitsema sanonta, että voimme muuttaa vain itseämme. Ja muuttamalla itseään voin vaikuttaa muihin. Joten totta kai haluan luoda itsestäni rakkauden ja hyvyyden lähettilään ja siten levittää rakkautta ja hyvyyttä ympärilleni. Mutta se vaatii vielä lisää treeniä…

Meissä todellakin tuntuu olevan paljon samaa Heidin kanssa. Kivaa olla oppimassa itsestämme ja jakaa kokemuksiamme yhdessä! Heidin saama palaute kuulostaa tutulta. Minustakin tuntuu ahdistavalta, että keskustelukumppani saisi minusta vahvoja vaikutteita ennen kuin olen edes sanonut sanaakaan. Juuri tähän yritin viitata, kun puhuin siitä, etten haluaisi liikaa vaikuttaa puhujaan ilmeilläni ja eleilläni. Apajassa olen joskus huomannut, että esimerkiksi pajatilanteissa puhuja hakee muilta tiimiläisiltä vahvistusta puheenvuorolleen. Niinhän ihminen toimii, haemme aina vahvistusta toiminnallemme toisilta ihmisiltä. Mutta silti haluaisin keskittyä vain kuuntelemaan, enkä siihen, mitä tunteita kuulemani minussa heti herättää. Kun toinen on puhunut, voin osoittaa kuulleeni, mitä hän sanoi, ilman, että olen hänen puhuessaan ehkä vaikuttanut siihen, mitä hän sanoo. Aukeneeko tämä ajatus yhtään? Toki joskus on luonnollista nyökkäillä ja hymyillä puhujalle ja osoittaa elävänsä mukana hetkessä. Ja toisaalta koen, että videotapaamisissa nyökkäily onkin aika tärkeää, kun vuorovaikutuksella on muutenkin erilaisia haasteita kuin ihan livenä.

Nyt kun tämä tuli puheeksi ja palasin yli puolen vuoden takaiseen esseeseeni (Huomaammeko sanojemme voiman?), on kiva huomata, että olen itse asiassa kehittynyt kuuntelijana ja keskustelijana. Osaan pikkuhiljaa paremmin tunnistaa, että okei nyt nousee tämmöinen tunne, mutta en anna tunteelle valtaa. Koitan rauhallisesti huomioida tunteen ja kuulla, mistä se minulle viestii. Sitten hyväksyn tunteen, kiitän viestistä ja annan sen mennä ohi. Harjoittelen tätä koko ajan, mutta silti tuntuu, että olen kehittynyt. Koen olevani tiimin hetkissä rennompi kuin ennen, se tuntuu hyvältä. Näin toimiminen auttaa olemaan läsnä, kun en anna tunteen ottaa itsestäni heti valtaa. Toki joskus käy niinkin, että tunne saa vallan… Mutta sekin on ok, ja nekin hetket koitan hyväksyä.

Heidin esseen viimeinen lausahdus: ”I don’t trust words. I trust vibes. People can tell you anything, but a vibe tells you everything” jäi mietityttämään. Ennen olisin todellakin uskonut enemmän fiilistä kuin sanoja, mutta nyt ajattelen, että oikeastaan se fiilis kertoo enemmän minusta kuin toisesta henkilöstä. Tunne ei koskaan tule keneltäkään toisesta ihmisestä minulle, vaan joku triggeri saa minussa sen tunteen heräämään esiin. Eli tunne on jo minussa, mutta joku laukaisee sen. Tällä haen takaa sitä, että tunne, joka minussa herää, ei välttämättä kerro mitään todellisesta tilanteesta. Taustalla voi olla jotain minun omia kokemuksiani ja ajatuksia, joihin triggeri osuu ja syntyneeseen tunteeseen liittyy oma menneisyyteni. Jos lausahduksella koitetaan viestiä, että tunteiden ymmärtäminen voi auttaa hahmottamaan, mistä todella on kyse, niin siitä olen samaa mieltä.

Onpas tätä yllättävän vaikeaa, mutta mielenkiintoista koittaa pukea sanoiksi. Tarkoitan, että ei ole hyvä tehdä omia olettamuksia ja uskomuksia toisista sen pohjalta, mitä itse tuntee. Perttu Pölönen sanoi kirjassaan Tulevaisuuden identiteetit (2020) ”Luota siihen, mitä toinen sanoo, älä siihen, mitä siitä tulkitset”. Jos en luota toisen sanoihin, vaan pelkästään omaan tunteeseeni, voi jäädä aika paljon ymmärtämättä. En kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että tunteet olisivat vääriä tai väärässä tai että niitä ei kuuluisi huomioida. Tarkoitan, että on pohdittava, mistä omat tunteet muodostuvat.

Toinen kohta, johon halusin Heidin tekstissä tarttua, on erityisherkkyys. Ajattelen, että herkkyyteni on voimavarani ja että minulla todellakin on taito kohdata ihmisiä, koska näen usein pintaa syvemmälle. Mutta olen luopunut määrittelemästä itseäni erityisherkäksi. En halua lokeroida itseäni tietynlaiseksi tai tässäkään asiassa liikaa sanoillani muodostaa raameja itselleni. Minusta alkoi tuntua, että välillä käperryin sen taakse, että olen erityisherkkä ja siksi tunnen tai toimin näin. Siitä alkoi tulla minulle harhaturvaa. Aloin ehkä liikaa eritellä itseäni muista tai alkoi tuntua, että olen erilainen kuin muut. Ja se ajatus ei loppujen lopuksi palvellut minua. Päinvastoin tuntui raskaalta ajatella olevani erilainen, ja että kukaan ei ymmärrä minua.

Ajattelen, että tällaisten määritelmien luominen voi olla turhaa itsensä identifiointia jonkunlaiseksi. Ja jos identifioi itseään jonkunlaiseksi, alkaa huomaamattaan elää ajatustaan omasta itsestään todeksi. Eli jos uskottelen itselleni jatkuvasti olevani herkempi kuin muut ja että muiden tunnetilat vaikuttavat minuun voimakkaasti, alan alitajunnan ansiosta toimia ja tuntea niin entistä vahvemmin. Siksi päätin kokeilla, että mitä jos alkaisinkin nähdä itseni toisella tavalla. Tai mitä jos en lokeroisi itseäni mihinkään muottiin ”minä olen tällainen ja tällainen luonteeltani”, vaan luottaisin siihen, että voin ja saan jatkuvasti muuttua ja reagoida eri tavalla kuin ennen. Voin olla mitä vaan, jos annan siihen itselleni mahdollisuuden.

Oleellista tässäkin on läsnäolo nykyhetkessä, eli mitä oikeasti tapahtuu juuri nyt eikä se mitä tapahtuu mielessäni. Ei se, miten olen menneisyydessäni asiat kokenut tai miten tulen tulevaisuudessa johonkin reagoimaan. Voin valita reaktioni joka hetki uudelleen ja uudelleen. Mitä tunnen juuri nyt ja miten reagoin siihen juuri nyt? Kokemus itsestä on ollut selkeästi suuri teema minulle tänä vuonna. Eckhart Tollen kirjasta Läsnäolon voima opin, että ihmisen mieli pyrkii aina kieltämään nykyhetken ja välttämään sitä. Mieli keskittyy aina menneeseen ja tulevaan, sillä mieli on kiinni ajassa. Siksi ajaton nykyhetki hiljentää mielen. Eli kun todella olemme läsnä nykyhetkessä, mieli on hiljaa. Kirjassa sanotaan ihmisen aiheuttavan itselleen tuskaa niin kauan kuin mieli on ohjaamassa elämää. Tuska syntyy siitä, että (ehkä huomaamattaan) vastustaa tai ei hyväksy jotain. Vastustaminen eli tuomitseminen synnyttää negatiivisia tunteita. ”Tuska on sitä voimakkaampaa, mitä enemmän vastustat vallitsevaa hetkeä, ja se, miten paljon vastustat vallitsevaa hetkeä, riippuu siitä, miten voimakkaasti samastut omaan mieleesi.” (Tolle 2017.)

Haluan vielä painottaa, että en ajattele tällaisten termien kuten esimerkiksi juuri erityisherkkyys olevan pelkästään haitallisia. Minulle itselleni on ollut tärkeää löytää sanoja aistimuksilleni ja kokemuksilleni sekä ymmärrystä itseäni kohtaan. Silloin kun tutustuin erityisherkkyyteen, muiden erityisherkkien kokemukset ja ylipäätään se, että löysin jotain mihin samastua, oli todella helpottavaa. Ajattelenkin, että tällaisesta asioiden sanoittamisesta ja vertaistuesta, jota persoonallisuustyypeillä voidaan saada, on hyötyä itseensä tutustumisessa. Mutta liian usein ihmiset hakevat itselleen ja toiminnalleen määritelmää, johon turvautua ja jolla selitellä omaa toimintaansa.

Lähteet:

Hyden, H. 2020. Viestin, joten vaikutan. Essee. Julkaistu 3.12.2020. Luettu 14.12.2020. https://esseepankki.proakatemia.fi/viestin-joten-vaikutan/

Pölönen, P. 2020. Tulevaisuuden identiteetit. Otava. Helsinki. E-kirja. BookBeat.

Tolle, E. 2017. Läsnäolon voima. Viisas elämä. Helsinki. E-kirja. BookBeat.