Tampere
27 Sep, Monday
4° C

Proakatemian esseepankki

Tunnetko lukkosi?



Kirjoittanut: Petteri Kiuru - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Tunne lukkosi
Kimmo Takanen
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Minä ainakin tunne ne nyt. Koska voi saakeli olihan niitä. Ei nyt onneksi kaikkia 18 tunnelukkoa ja noistakin vain muutama oli erittäin vahva. Kimmo Takanen kirjassaan Tunne Lukkosi (2011) esittelee 18 eri tunnelukkoa ja miten niitä hoidetaan. Tunnelukot syntyvät lapsuudestamme ja niitä voi rikkoa skeematerapian keinoin. Kirjassa myös esitellään erilaisia harjoituksia, miten voi itsenäisesti näistä päästä pois, ja hän on myös nähtävästi tehnyt muutaman lisäkirjan missä yksi näyttäisi olevan työkalukirja tunnelukkojen rikkomiseen. En ole tämän tarkemmin tutkinut.

Meillä kaikilla on tunnelukkoja. Osalla enemmän kuin toisilla, ja osalla jotkut niistä ovat paljon vahvempia kuin toisella. Tunnelukot syntyvät lapsuudessamme ja meidän vanhemmat, ovat pääasiassa he jotka ne meille synnyttävät. Myös moni muu autoritaarinen henkilö voi vaikuttaa tunnelukkojen syntymiseen. Esimerkiksi isovanhemmat tai lähisukulaiset mikä heidän kanssaan jakaa oman kasvuympäristönsä usein lapsuudessa.

 

Ihmismieli

 

Niin hieno ja erikoislaatuinen asia kuin ihmismieli onkin, niin välillä vaan tuntuu, että on se kyllä saatanan hauras asia. Onkohan delfiinit yhtä onnettomia tai yksinäisiä tai mahdollisesti tuntevat riittämättömyyttä yhtä paljon kuin me ihmiset? Ainakin vankeudessa kyllä, mutta kukapa ei tuntisi. Rupesin miettimään mitä enemmän kirjaa luin, että ollaanko me vaan eläinlajina saakelin hajalla olevaa porukkaa. Varsinkin tämä, että kaikilla meillä on tunnelukkoja. Osa meistä ei vain tiedä, että on niitä ja ne vaikuttavat elämäämme. Itse en myöskään ennen kuin luin kirjan. Kaikista ”hupaisinta” tässä onkin se, että mitä enemmän itsestään tietää. Sitä enemmän itsensä tuntee hajalla olevaksi yksilöksi. Toisaalta on lohdullista myös tietää, mistä jotkin oman elämänsä toistuvat ongelmat juontaa juurensa. Minusta itsestäni ja oman sisäisen lapseni käytöksestä.

Kirjan mukaan olemme kaikki vielä samoja lapsia mitä olimme kun oikeasti olimme lapsen ikäisiä. Emme siis kasva aikuiseksi. Ei ole mitään kohtaa tai päivää, jolloin lopetamme olemasta lapsia ja olemme yhtäkkiä aikuisia. Meidän lapsen olemus jää asumaan meihin sisälle, eli sisäinen lapsi. Me kasvatamme ajan saatossa enemmän esillä olevan vastuullisen aikuisen tai pahemmassa tapauksessa vastuuttoman aikuisen. Vastuullinen aikuinen on se joka suojelee meidän sisäistä lasta ja vastuuton on se joka kaltoin kohtelee. Vastuuton aikuinen on se joka sanoo meidän pään sisällä, että et sä pysty siihen tai olet riittämätön. Sisäinen lapsemme taas sulkeutuu tästä sisäisestä puheesta ja näin tunnelukko vahvistuu. Mikäli sulla on riittämättömyyden tunnelukko, ja vastuuton aikuinen sanoo pään sisällä, että ”et sä pysty tohon johtopestiin” tai ”munaat kuitenkin sen esityksen”, niin meidän sisäinen lapsi uskoo sen ja siitä se lukko vahvistuu. Vastuullinen aikuinen meissä taas on se pelasta. Me ei olla niin sanotusti lempeitä täysin itsellemme, jos puhutaan, että tsempataan ja kannustetaan itseämme. Me oikeastaan puhutaan sitä itseksemme silloin sisäiselle lapsellemme. Eli vastuullista aikuista itsessämme vahvistamalla voimme rikkoa tunnelukkoja, kun puhumme vastuullisesti sisäiselle lapsellemme.

 

Ihan kuin isänsä

 

Välillä olen tätä kuullut elämäni aikana. Mua on verrattu paljolti isääni. Mikä on tälleen 29 vuotiaana suoraan sanottuna vittumaisesti sanottu. Koska haluan olla kaikkea muuta kuin isäni. En todellakaan halua tulevaisuudessa jos itselleni lapsi tai lapsia siunaantuu, että kohtelisin heitä samalla tavalla kuin oma isäni kohteli mua ja mun siskoa. Myöskään en ole missään nimessä edes yrittänyt hankkia kaksikymppisenä diabetesta, koska meinasin vetää itseni alkoholilla hengiltä. Joten ei kiitos, en halua olla kuin isäni. Silti meitä verrataan paljon vanhempiimme koko elämän ajamme. Tässä on silti todella kivasti taas perää. Meidän tunnelukkomme kun syntyy vanhempiemme toiminnasta, niin yleensä meille syntyy vielä ne samat tunnelukot, mitkä meidän vanhemmilla on itsellään. Mikäli äidilläsi tai isälläsi on hylkäämisen tunnelukko, niin luultavasti heistä jompikumpi on hylännyt myös sinut lapsena, jolloin hylkäämisen tunnelukko syntyy ja aikuisena pelkäät hylkäämistä.

Mä oon lapsena käynyt pienessä iässä avioeron läpi. Muistan kuin eilisen sen tunteen, kun et ole varma näetkö isääsi enää ikinä. Kas kummaa, minullahan on hylkäämisen tunnelukko erittäin vahva. Se on myös voimistunut siitä, kun oikeasti isäni on hylännyt minut moneen kertaan erilaisissa ja eri kokoisissa tilanteissa. Noh, vettä sillan alla, mutta tulos näkyy kyllä silti vieläkin.

 

Tuleva

 

Mikäli tää kirja on oikeasti johonkin todella hyvä, niin se, että opeteltaisiin tunnistamaan tunnelukkomme itsessä, jotta emme pilaisi omia lapsiamme tulevaisuudessa. Muuten itselleni jäi kirjasta vähän maku niin, että on se perhanan vaikeata itsenäisesti ruveta rikkomaan omia tunnelukkojaan. Aina voi parantaa ja sen aivan varmasti teenkin ja pidän ne mielessä. Silti ajatus oikeasti lukkojen työstämisestä jäi maku, että terapiaan menisi perhanan paljon rahaa, jos niistä aidosti eroon haluaa. Muistan vielä kyllä ensimmäiseltä syksyltä Tamk:ssa, kun osallistuin Y-kampuksen Nuoret Onnistujat -seminaariin ja Roope Salminen puheessaan ilmaisi mielipiteensä, että kyllä kaikilla ihmisillä olisi hyvä olla terapeutti ja jatkuvat käynnit siellä. Ehkä mies ei ole väärässä. Ehkä nykypäivä on vaan niin vaikea ja kompleksinen kokonaisuus, että ihmismieli ei kestä täysin ehjänä kaikkea kuormitusta.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close