Luin Henkka Hyppösen kirjoittaman Nautitaan raakana -kirjan siinä toivossa, että oppisin löytämään omasta elämästäni sellaisia hetkiä – ehkä jopa kipupisteitä, joiden läpikäyminen helpottaisi jatkossa tekemään arjestani entistä mielekkäämpää. Proakatemia on mahdollisuutena sellainen, etten ainakaan itse halua lillua sen läpi mukavuudenhalun pilvessä. En toki suin päin pyri konflikteihinkaan, mutta parhaat keskustelut syntyvät mielestäni silloin, kun ihmiset ovat eri mieltä asioista, mutta osaavat perustella kantansa reilusti. Myös väärässä olemisen taito on tullut opittua moneen kertaan.

Urbaani transsi on Hyppösen mukaan tila, jossa ihminen näkee ja kuulee, mutta sulkeutuu omaan sisäiseen maailmaansa. Pään ulkopuoliset asiat eivät tällöin vaikuta ihmisen toimintaan. Tällöin muodostuu valheellinen turvapaikka, joka tuo mukanaan tylsyyden tunteen. Olen viettänyt suuren osan ajastani tänä syksynä urbaanissa transsissa. Ehkä myös tiimissäni on ollut vallalla kyseinen mielentila. Jokaisella meistä on, kuten kuuluukin olla, omia tavoitteita ja unelmia, mutta mielestäni pitäisi pystyä näkemään, että Proakatemialla tiimityöhön täysillä heittäytyminen ja tiimiyrittäjän arjen raakana nauttiminen ei tarkoita sitä, että omat henkilökohtaiset unelmat täytyisi heittää syrjään.

Hyppönen väittää, että nykyihmisen vaivat johtuvat läsnäolon puutteesta. Olen tässä kirjoittajan kanssa samaa mieltä, sillä kuuntelun taito on yksi ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Minua on saattanut vaivata tietynlainen urbaani transsi siinä, mitä hyvänä kuuntelijana olemiseen tulee. Aiemmalla urallani varhaiskasvatuksen parissa sain kuulla paljon siitä, kuinka olin helposti lähestyttävä ja kaikki viihtyivät seurassani – sillä minulle oli helppo tulla puhumaan asioista.

Listasin jokaisen kirjassa kerrotun nykyihmisen vaivan, sillä koen merkitykselliseksi avata niitä ennen muuta itselleni, mutta myös tämän esseen mahdollisille lukijoille.

Pitkittynyt tuska tuo mieleen Proakatemialta tutun vellomisen käsitteen. Yksittäinen henkilö, projektitiimi tai kokonainen tiimiyritys saattaa junnata paikallaan pitkiäkin aikoja. Näen, että aidon läsnäolon vallitessa keskusteluja syntyy tehokkaammalla syklillä, mikä taas mahdollistaa ketterämmän päätöksenteon.

Epämääräinen ahdistus on taas peruja juurikin pitkittyneestä tuskasta. Itse olen kärsinyt epämääräisen ahdistuksen oireista pitkin syksyä – tai ainakin koen näin käyneen. Jos aiemmin olin iloluontoinen ja sanavalmis herrasmies, niin nyt olen muuttunut jokseenkin jopa äreäksi ja töksäytteleväksi moukaksi. Pahinta tässä on se, ettei minulla oli loppujen lopuksi ymmärrystä siitä, miksi näin on käynyt.

Harhakuvitelmat ovat omiaan aiheuttamaan tiimien sisällä eriäviä tavoitteita ja suuntaviivoja. Jotkut voivat Proakatemialle tullessaan luulla olevansa valmiimpia yrittäjiä kuin ovatkaan. Tai ehkä he ovat yrittäjiksi valmiita, mutta kokeilepa tiimiyrittäjyyttä – se on aivan eri asia.

Tunnekiihotukseen syyllistyy kokemukseni mukaan sellaiset ihmiset, jotka ovat joko erittäin intohimoisia oman juttunsa suhteen tai sitten sellaiset yksilöt, jotka kärsivät edellä mainituista harhakuvitelmista. Tietäisinpä itsekin, kärsinkö jonkinasteisista yrittäjyyteen liittyvistä harhoista, jotta osaisin välttää tunnekiihotusta.

Ylenpalttiset halut voi ymmärtää monella tapaa, mutta yrittäjyyteen liitettynä koen, että kyseessä on liiallisuuksiin viety toitottaminen. Monet ovat sanoneet, että asia on tuotava ilmi niin monta kertaa, että ympärillä olevat ihmiset ottavat sen omakseen. Ainakaan omassa tapauksessani toitottelu ja töräyttely ei ole auttanut.

Puutuneisuutta ilmennee silloin, kun riittävän kauan jatkunut epämääräisyys ja tavoitteettomuus ottavat vallan. Tähän liittyy myös turtuminen, sillä havaitsin ainakin itsessäni loppusyksystä näitä oireita – johtuen siitä, että koin tiimini ympärilläni kärsivän läsnäolon puutteesta, nimenomaan tahtotilan ja henkisen valmiuden osalta.

Pelot ja pelkotilat ovat luonnollinen osa ihmisen, sekä näin ollen myös yrittäjän elämää. Entä, jos liikeideani meneekin mönkään? Entä jos pahoitan tiimiläiseni mielen yrittäessäni jotain uutta ja riskialtista? Uskon, että Proakatemialla on sen verran turvallinen ympäristö kokeilunhaluisille, ettei pääse syntymään mitään niin vaarallista vahinkoa, ettei sitä saataisi puhumalla selvitettyä – sillekin on viikkotasolla varattu aikaa yllin kyllin.

Mielen hälinä ja krooninen stressi linkittyvät omassa päässäni toki läsnäolon puutteeseenkin, mutta ennen kaikkea merkityksettömyyteen. Jos ihminen joutuu toimimaan pitkään ympäristössä, joka ei inspiroi tai tarjoa mielihyvää, joutuvat aivot koetukselle. Olen ymmärtänyt, että Proakatemia on sellainen koulu, joka oikeasti ei sovi aivan kaikille. Stressiä ja epätietoisuutta on pakko kestää.

Erillään olemisen kokemus on itselle yksi koko elämäni kovimmista kipupisteistä. Minua on koulukiusattu lapsena, ja vaikken asiaa aktiivisesti ajattelekaan, on se jättänyt omat jälkensä persoonaani. Jos altistun erillään olemisen kokemiselle, saatan ottaa sen hyvin raskaasti, ja lamaantua sen takia pitkäksikin aikaa.

Hyppönen toteaa myös, ettei ihminen kestä epävarmuutta tai pelkoa väärästä valinnasta, jolloin lykkäämme päätöksentekoa tai jatkamme toimimista vanhalla ja tutulla tavalla riippumatta siitä, onko se riittävän hyvä.

Mantelitumake on aivojen osa, joka säätelee pääasiassa ihmisen tunteita. Mikäli olemme jo palaveriin saapuessamme tai töitä aloittaessamme virittäytyneet tietynlaiseen hälytystilaan, ottaa tuo mantelitumake vallan – seurauksena tästä on tunnekaappaus. Sillä tarkoitetaan sitä, että taistelemme, pakenemme tai jäädytämme itsemme opituilla tavoilla. Hengenvaarallisissa tilanteissa mantelitumakkeen nopeudesta lienee hyötyä, sillä se ohittaa järjen toiminnan, jolloin saatamme esimerkiksi pelastua toimimalla reaktiivisesti.

Happiness-kirjan kijoittaja Richard Layard on sitä mieltä, että onnellisuuden ytimessä on itsensä toteuttaminen. Ulkoiset seikat tuovat mukanaan kärsimystä ja niiden tekeminen ei auta, koska ne eivät kehitä läsnäoloa tai mielenrauhaa. Olen saanut toteuttaa Proakatemialla itseäni aina, kun olen kokenut olevani kykeneväinen siihen. Se, olenko joutunut hakemaan keinoja siihen tiimini ulkopuolelta, on sitten oma pohdinnan aiheensa.

Hyppönen kertoo kirjassaan esimerkkejä elämän raakana nauttimisesta. Itselleni kolahti eniten neuvo, jossa hän kehottaa kokeilemaan itselle vaikeita sosiaalisia tilanteita, jotka helpottavat mielihyvän ansasta irti pääsemisessä. Näissä hetkissä ei tule välteltyä mielipahaa, joka kuuluu toisinaan elämään. Olen huomannut kokevani tuollaiset vaikeat sosiaaliset tilanteet hyvinkin fyysisten oireiden kautta. Sydämeni alkaa hakata raskaasti, hikoilen ja saatan kärsiä vatsakivuista. Toisaalta minut valtaa usein lämmin, hieman kahlitseva tunne. Olen oppinut Simon Sinekin kertomana, kuinka hermostuneisuus ja innostuneisuus ovat itse asiassa sama reaktio – tästä syystä nautin nykyään tilanteista, jotka vielä tovi sitten saattoivat aiheuttaa ahdistusta.

Tähän loppuun haluan vielä todeta sen, että elämän raakana nauttiminen on mielestäni juuri oikea tapa edetä tässä ainutkertaisessa mahdollisuudessa. Kaikki tässä esseessä kuvaamani tunteet ja reaktiot kertovat vain sen, että kokiessamme niitä, voimme taputtaa itseämme päälaelle ja sanoa ”minä välitän siitä, mitä teen”.