Tampere
02 Dec, Wednesday
1° C

Proakatemian esseepankki

Tositarinoita havumetsien maasta



Kirjoittanut: Esseepankin arkisto - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

 

 

Hannu Karpo on mitä todennäköisimmin suurimmalle osalle suomalaisista tuttu nimi. Karpolla on asiaa -tv-ohjelmaa esitettiin 80-luvun alkupuoliskolta aina vuoteen 2007 saakka, ja parhaimmillaan yksittäiset jaksot keräsivät melkein 1,5 miljoonaa katsojaa. Nuoremmat sukupolvet eivät ehkä muista, mitä asiaa Karpolla tarkalleen oli. Ohjelmaformaatin ideana oli kertoa tarinoita tavallisista suomalaisista, epätavallisissa tilanteissa. Usein kritiikin kohteena oli valtio tai valtion jokin virasto, ja tarinoita kerrottiin useimmiten valtion kanssa omista oikeuksistaan taistelevista kansalaisista.

 

Tarinamuodossa ja ”uhreja” haastatellen kuvatut jaksot saivat katsojansa tehokkaasti samaistumaan tilanteeseen kun tilanteeseen. Vaikuttavuutta lisäsi Karpon persoonallinen, jämpti sekä haastava tyyli tehdä toimittajan työtään. Suurella suosiolla ja vakuuttavalla toimittajatyöllä saatiin paljon hyvää aikaan. Tutustuessani ”Karpon parhaat” -aineistoon oli välillä vaikea uskoa tarinoiden tulevan oikeasti Suomesta. Ohjelmista välittyvä tunnelma herätti myös suurta hämmennystä, yleinen valtio-vastainen asenne sekä ”herrojen” syyttäminen monesta huonosti olevasta asiasta ei kieli kovin terveestä ja toimivasta demokratiasta. Monet tarinoista olivat yhtä lailla uskomattomia, esimerkiksi eräs herra ei saanut ajaa autolla oman mökkinsä pihaan, sillä kahden metrin pituinen alue hänen pihatiestään oli muutettu luonnonsuojelualueeksi. Tällä ukaasilla yksityinen ihminen koitettiin painostaa myymään tonttinsa sekä kiinteistönsä valtiolle. Riita kesti vuosia. Joten onko ihme, että yleinen asennoituminen valtion toimintaan on ollut erittäin negatiivinen..?

 

Nykyään Suomessa ei juurikaan esiinny edellä mainitun kaltaisia tapauksia, tai ainakaan niitä ei julkisuudessa puida Karpon eläköidyttyä. Toisaalta myös yleistä tyytymättömyyttä koko demokraattiseen järjestelmään ei niin paljoa mielestäni esiinny. Tänä päivänä tyytymättömyys kohdistuu tiettyihin poliitikkoihin tai puolueisiin, eikä niinkään koko järjestelmään. Vaikka edelleen, tietyissä asioissa varmasti olisi byrokratiassa parannettavan varaa, niin myöskään lupamenettelyistä tai yksittäisten virastojen toiminnasta ei juurikaan valiteta julkisesti suuremmin. Herää kysymys siitä, että onko koko Suomen valtio ryhtynyt toimissaan varovaisemmaksi negatiivisen julkisuuden tai kansannousun pelossa? Vai, tapahtuuko pienille ihmisille edelleen aika-ajoin suuria vääryyksiä, mutta kukaan ei ole niistä enään kertomassa isoon ääneen?

 

Kaipaisiko Suomi jatkajaa Karpolle? Vaikea sanoa, sitä pitäisi kysyä ehkä vanhemman sukupolven edustajalta. Omaa kutsumusammattiaan toteuttava ja samalla paljon hyvää tekevä koko kansan isähahmo varmasti jätti tyhjiön täytettäväksi. Vai jättikö? Nykyään kun kaikki vääryydet ovat saman tien sosiaalisessa mediassa potentiaalisesti miljoonien ihmisten nähtävillä. Asioiden julki tuominen on entistä nopeampaa, helpompaa ja jokaisen omissa käsissä. Enään ei vaadita pitkän uran tehnyttä ammattitoimittajaa kertomaan asioista, vaan sosiaalisen median perusymmärrys ja alkeelliset kirjoitustaidot riittävät parhaimmillaan suurenkin yleisön tavoittamiseen. Somessa on myös se hyvä puoli, että kukaan ei filtteröi tuotettua tekstiä, eikä tarvitse miettiä mikä on soveliasta kansallisessa televisiossa esitettäväksi ja mikä ei. Tämän haittapuolena on toisaalta se, että suutuspäissään kirjoitetut epäasialliset tekstit eivät myöskään ole paras tapa saada asiaansa eteenpäin.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close