On pääsiäisloma, ja mä tuskailen kirjapisteiden kanssa. Lauantai-ilta ja ahdingossa istun yksin kotona aikomuksena hoitaa esseet jiiriin, saamatta kumminkaan yhtään mitään aikaiseksi. Mulla on joku sairas tapa olla kauhean ankara itselleni varsinkin kouluhommiin liittyen. Mulla on oikeasti viime aikoina ollut aika rankkaa henkisesti elämän eri osa-alueilla ja tekis ihan hyvää, jos antaisin itselleni vähän armoa. En ole kumminkaan mikään superwoman, vaikka Madde niin kauniisti kirjoittikin musta meidän tiimin ”viikon onnistuja” -liiviin. En oikeasti ole eikä mun kai tarvitsekaan olla. Uskon, että hurmurit antais mulle kyllä anteeksi, jos en saisi ajallaan näitä kirjapisteitä kasaan. Esseistä ja kirjoista on tullut mulle mörkö, vaikka oikeasti tykkään kyllä. Tuntuu vaan, että just nyt oon ihan lukossa. Jatkuvasti pitäis olla kymmenessä paikassa samaan aikaan, hoitamassa loputonta ”to do” -listaa. Auttoi kyllä paljon, kun tiimille sain kerrottua, että mulla ei mene nyt kovin hyvin yksityiselämässä. Siitä on oikeasti super iso apu, kun tiimi antaa sulle luvan olla just niinkuin tuntuu, ei tarvitse vääntää tekohymyä tai skarpata koko ajan, jos ei vaan voimat riitä. Kyllä tää tästä vielä iloks muuttuu. Hurma tuntuu tiiminä olevan jossain kriisin murrosvaiheessa, mutta ainakin on opittu puhumaan asioista ja todettu, että ongelmia ei hoideta lakaisemalla roskia maton alle.  No, nyt mä päätän olla edes vähän lomalla, ei kai tän tarvitse olla niin vakavaa. Elämän pienet ilot esiin, eli kynttilät ja punkkupullo, ehkä sit sais tän esseenkin kirjotettua.

Osallistuin pajojen yössä stressipajaan, jossa kävi omaksi helpotuksekseni ilmi, että monet muutkin kärsivät stressistä ja loputtomista ”to do” -listoista. Havahduin myös huomaamaan, että mitä enemmän on erilaisia tehtävälistoja, sitä enemmän stressaannun. Tekemättömät tehtävät ovat kokoajan mielessä ja ahdistun kun niiden tekemiselle ei löydy aikaa kalenterista.

Kiire on tila, jonka jokainen luo itse itselleen. Kiireessä ei ole mitään hienoa tai ihailtavaa. Toki on hölmöä sanoa, että henkilö, jonka kalenteri on viikosta toiseen aivan täynnä, ei olisi kiireinen. Mutta kiire tunteena on asennoitumisesta ja ajanhallinnasta kiinni. Loputtomat ”to do” -listat ovat loputtomia. Kun saa tehtävän tehtyä niin uusi ilmestyykin jo listaan. Itselläni on tässä vielä todella paljon opeteltavaa, sillä saisin mielenrauhan vasta, kun kaikki tehtävät olisivat tehtyinä ja tehtävälistat tyhjinä. Mutta näin tuskin tulee lähivuosina käymään, joten minun pitää opetella asennoitumaan rennommin. Vapaa-aikani ja ihmissuhteeni kärsivät, jos en opi priorisoimaan asioita ja rentoutumaan huolimatta keskeneräisistä tehtävistä.

Vaikka paljon on vielä opeteltavaa, niin ehkä ensiaskel kohti nautinnollisempaa arkea on jo otettu, kun olen tiedostanut ongelman. Jatkossa täytyy osata sanoa ”ei”, jos tuntuu, että aika ei riitä. Mieluummin teen vähemmän täydellä panostuksella, kuin paljon puolitehoilla. Asennoitumiseen auttaa myös Akatemian yllä leijaileva sanonta ”luota prosessiin”, jonka sanomaan olen viime aikoina osannut samaistua. Eiköhän asiat järjesty, vaikka ei aina ihan putkeen menisikään!