https://www.facebook.com/winningedgeacademy/videos/407954722935019/?hc_ref=ARSGu5qvtW9tJLKKriz_DN59hd1my8X3fPytg08CaRgaICCqLklT9WDSyheWqXOp9Y8

Ennen tekstin lukemista toivon lukijoiden katsovan ylle linkatun videon. Toivon videon myös toimivan, sillä facebookin toimivuus on aina hyvin kyseenalaista. Niille joille tuo video ei aukea, niin todettakoon lyhyesti, että videossa Yhdysvaltojen merivoimien kenraali kertoo pienten asioiden merkityksestä elämässä.

Kyseinen puhe kuvastaa koulutusta osaksi yhtä maailma kovimmista taistelujoukoista, Yhdysvaltain merivoimien erikoisjoukkoja. Silti noissa sanoissa piilee viisautta jaettavaksi myös jokapäiväiseen elämään. Jokainen meistä voisi tässä vaiheessa miettiä, mikä omalla kohdalla kuvaisi tuota yö uintia ja mitkä olisivat niitä haita, jotka tuolla matkalla olisivat pelotteena. Omalla kohdallani näen tuon uinnin matkana ammattikoulusta eri pysähdyksien kautta akatemialle. Matkalle mahtui monta haita mm. epävarmuus ja tiedottomuus tulevaisuuden haaveista. Nyt koen silti löytäneeni oman paikkani, saaden tuon uinnin päätökseen.

Akatemian alkuni aikana on ollut mielenkiintoista, mutta samalla ikävää huomata, kuinka haavoittuvia me yksilöinä loppupeleissä olemme. Monelle meistä edellinen elämä on tarjonnut siinä mielessä helppoja valintoja, että koulusta tai työpaikalta on kerrottu mitä meiltä odotetaan ja annettu suuntaviivoja siihen, kuinka me voimme päästä tavoitteeseen. Nyt meidän olisi kuitenkin pystyttävä itse hahmottamaan omat määränpäämme ja vetämään itse noita suuntaviivoja kohti haluttua määränpäätä. Tämä on monen henkilön kohdalla näkynyt pienenä tai suurempana loppuun palamisena, sillä ihmiset eivät ole osanneet sanoa ei, vaan ovat koittaneet riittää joka paikkaan. Eivätkä he ole osanneet pyytää apua.

Nyt kuitenkin koulutuksen edetessä on ollut ilo huomata ihmisten kasautuminen yhtenäisemmäksi tiimiksi ja yhteisöksi. Puheessa mainittu yö mudassa kuvastaa mielestäni hyvin myös kurjaa projektia akatemialla. Kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, niin meillä jokaisella olisi mahdollisuus luovuttaa ja palata kuntokadulle ennalta määrättyyn muottiin. Mutta kun me uskallamme kohottaa päämme, pyytää apua ja tunnustaa, etteivät omat voimat enää riitä, niin tällöin voi luottaa tiimin apuun. Yhdessä pitkät illat tuntuvat vähän lyhyemmiltä, kahvi pikkuisen paremmalta ja oma mieli paljon kirkkaammalta.

Niin kuin iso D:kin laulaa ”vaikka taipuisi, taitu ei kuitenkaan” kuvastaa hyvin meitä suomalaisia. Ajatellaan, että pitäisi jaksaa yksin ja avunpyytämistä pidetään toisinaan jopa heikkouden merkkinä. Tästä syystä koen tiimityöhön opettavan koulutuksen erityisen tärkeänä, sillä se opettaa meitä pois tuosta negatiivisesta ajattelutavasta. Itse uskon siihen, että meidän jokaisen on jossain vaiheessa maksettava ne ”oppirahat”, jotka laittavat meidät ymmärtämään omat rajamme. Koen akatemian hyvin turvallisena yhteisönä näille kokeiluille, sillä mahdollisen burnoutin tai muun sattuessa meistä jokaisella on vielä tiimin tuki takana, eikä näitä asioita tarvitse käydä läpi yksin.

Muistakaamme siis päivittäin tiimiämme ja muita tukijoitamme hymyllä tai pienellä teolla. Näin rakennamme aina vain vahvempaa verkostoa.