Tämä essee pureutuu yhteiskuntamme mahdollisesti huolestuttavimpaan hyvinvointia horjuttavaan ongelmaan. Siihen, ettemme voi pysähtyä ja keskittyä hetkeen sekä itseemme. Siihen, ettemme ole. Eeva Kolu pohtii kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt (2021) syitä yhteiskunnassamme vallitsevaan uupumukseen ja riittämättömyyden tunteeseen, mitkä ajavat jo alle 30-vuotiaat loppuunpalamisen partaalle. Kolun (2021) mukaan lähtökohtainen ongelma on se, että teemme kahta, kolmea, jopa seitsemää asiaa kerrallaan. Suorittamisen kulttuuri näkyy jopa harrastuksissa. Jooga kerran viikossa on suoritus, ei rauhallinen hetki oman kehon kanssa nauttimisesta. Hölkkälenkillä käydään puolimaratooniin treenaamisen takia ja “hömppähölkkäily” tuntuu ajatuksenakin turhalta. Jos kilometrejä ei laske, terveyshyödyt tuntuvat katoavan. (Kolu 2021.) 

Harva meistä haluaa lietsoa itsensä ärsykkeiden äärimmäiseen tulvaan. Tämä essee saattaa herättää tajuamaan, että sinne on joka tapauksessa tullut päädyttyä. Tavoitteena on herätellä ajatuksia miten voi olla paremmin itsensä kanssa. 

 

Ylitsepursuava tietotulva ja yhteiskunnan paine

 

Älypuhelin on upea työkalu ja mahdollistaja, mutta samalla pahin vihollisemme. Sen ansiosta työasioiden tuominen kotiin ja vapaa-ajalle on helppoa, ja uusien normien puitteissa jopa odotettua. Oletuksena ja toiveena on, että ihminen on jatkuvasti tavoitettavissa. Tämä on yksi osasyy siihen, että liian usein omiin ajatuksiin pysähtymiselle ei jää aikaa edes vessassa. (Kolu 2021.)

 

Maailman onnellisimmissa maissa tehdään eniten itsemurhia. Tutkimuksien mukaan syynä tähän on tarpeettomuuden ja elämän tarkoituksen puuttumisen tunne. Jos hyvinvointivaltiossa asuva jostain syystä kokee päivätyönsä merkityksettömäki ja vapaa-aika kuluu puhelimen sovelluksia ja uutissyötteitä päivitellen, ei varmasti ole ihmekään, että elämästä tuntuu puuttuvan jotain. (Kolu 2021.)

 

Ihmismielelle on ominaista pysyä kiireisenä ja nauttia erilaisista ärsykkeistä. Silloin, kun elektroniset laitteet, älylaitteista puhumattakaan, eivät olleet jokaisen saatavilla, ihmiset joutuivat useammin keskittymään vain omien ajatusten kanssa olemiseen. Kasvatustieteilijän, filosofi Juha T. Hakalan (2018) mukaan Morgan Stanleyn internetanalyytikko Mary Meeker arvioi jo vuonna 2015 olevamme tilanteessa, jossa vietämme päivittäin kuudesta seitsemään tuntia puhelimen, tabletin, tietokoneen tai television edessä. Tämä tarkoittaa, että vähintään 40% valveillaoloajasta kuluu elektroniikan parissa. (Hakala 2018, 47.) 

 

Helsingin työterveyspsykologi Marjukka Laurola kertoo mtv-uutisten haastattelussa, että aikuisen keskimääräinen ruutuaika on 10 tuntia (mtvuutiset, 2018). Tämä haastattelu on annettu 2018, joten on hyvin todennäköistä, että vuonna 2022 ruutuaika on joko samoissa lukemissa tai jopa korkeampi. Varsinkin covid-pandemian tuoma etätyöskentely -kulttuurin lisääntyminen on mahdollistanut, tai pakottanut, että ruudun edessä saatetaan olla koko työpäivä. Sen jälkeen ruutuaikaa helposti jatketaan puhelimen sovelluksia selaten, konsoleilla pelaten ja suoratoistopalveluja hyödyntäen. Jos viikon aikana ruutuaika päivässä on keskimäärin 10 tuntia viiden työpäivän aikana, sekä kuusi tuntia kahtena viikonloppupäivänä, Hakalan (2018) kertoman edellä mainitun arvion mukaisesti, tekee se vuodessa noin 3 224 tuntia ruutuaikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ruutuaika kattaa noin 37% ajastamme, ei pelkästään valveillaoloajasta. 

 

Korkea ruutuaika ei ole vain työikäisten ja aikuisten ongelma. Hakalan (2018) mukaan psykologi Aric Sigman on huolissaan, kuinka ruutujen tuijottelusta on tullut monen nuoren keskeisin elämänsisältö. Länsieurooppalainen 18-vuotias nuori aikuinen on ehtinyt viettää elämästään jo täydet kolme vuotta median äärellä. Tällä nopeudella totuus on, että 80-vuotias ikäihminen on viettänyt elämästään 17,6 vuotta ruutua katsellen. (Hakala 2018, 178.) Jo 2015 – 2018 tehtyjen havaintojen perusteella huomataan, että ruutuaika ja elektronisilla laitteilla oleminen vie suuren osan päivästä. Nopea informaation ja ärsykkeiden saaminen on vaikuttanut siihen, että mieli kaipaa nopeasti mielihyvää ja dopamiinin eritystä. Ruudulta tuleva ärsyke tyydyttää nopeasti, mutta hetkellisesti, tuon mielihyvähormonin eritystä. Jos teini-iässä jo oppii, kuinka nopeasti elektroniikka ja älylaite voi tuoda mielihyvän kokemuksen, miten aivot voivat kehittyä siihen, että mielihyvän saamiseksi täytyy tehdä töitä ja mahdollisesti myös odottaa?

 

Osaatko olla ilman elektroniikkaa?

 

Elektroniikan riippuvuus on todellista. Hakalan (2018) mukaan The international Center for Media & The Public Agenda houkutteli tuhat opiskelijaa elämään vuorokauden ilman elektroniikkaa, eli tablettia, puhelinta tai tietokonetta. Yli puolet osallistujista luovutti kahden tunnin kuluessa. Honkongissa tutkijat raportoivat puhelimistaan erotettujen ihmisten kokevan myös fyysistä kipua. Nomofobiasta, nomo on lyhenne sanoista no mobile, kärsii heidän mukaansa jopa 66% väestöstä. (Hakala 2018, 176) Olisi mielenkiintoista saada selville motivaatiotekijät tutkimukseen osallistumisesta ja että saattoivatko ne vaikuttaa lopputulokseen. Jos motivaation lähdettä tutkimukseen osallistumisessa ei erityisemmin ole ollut, lopettaminen on saattanut tapahtua helposti. Tuntuu uskomattomalta ja pelottavalta, että yli 50 prosenttia osallistujista eivät pärjänneet yli kahta tuntia ilman elektroniikkaa. 

 

Jyväskylän yliopiston keväällä 2018 julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, että tutkimukseen osallistuneet autoilijat koskivat ajon aikana älypuhelimensa näyttöä keskimäärin 41 kertaa tunnissa (Hakala 2018, 72). Tämä tieto on pelottava sekä itse autoilijan että muiden liikenteessä olevien kannalta, ja kertoo siitä, miten puhelimesta irrottautuminen on vaikeaa ja sen äärelle palaaminen helppoa. Tämä kertoo myös riippuvuudesta olla koko ajan tilanteen päällä: Mitä jos ilmoituksia onkin tullut ajon aikana, eikä niitä ole kuullut tai huomannut?

 

Toinen tämän esseen kirjoittajista kertoo, 14-vuotiaan pikkusisaruksensa boikotoivan älylaitteita. Häntä raivostuttaa jatkuva ruudun esiin kaivaminen ja satunnaisten tykkäyksen seuraaminen ihmiseltä ihmiselle käydyn keskustelun ylitse. Välillä keskustelukumppani ei edes pahoittele, ennen kuin siirtää huomionsa bittiavaruuteen ja jättää toisen ihmettelemään läsnäolon katoamista. Kyseessä saattaa tietysti olla tärkeä juttu kun värinä kävi. Kuinka usein olemmekaan tilanteessa, jossa emme keskity siihen mitä ympärillämme tapahtuu vaan siihen, mitä puhelimen ruudulla näytetään.

 

Elämän ja hyvinvoinnin optimointi

 

Taloustieteilijä ja Kuluttajatutkimuksen professori Mika Pantzar otti kantaa Kauppalehden 24.12.2017 julkaisussa elektroniikan avulla tapahtuviin elämänhallinnan tuoreimpiin trendeihin. Digitaalisen teknologian, kuten urheilukellojen, avulla on ruvettu tarkkailemaan itseä ja omaa tekemistä. Usein tämä on hyvin lyhytjänteistä toimintaa, jossa keskitytään juuri tiettyyn asiaan ja ajankohtaan, jolloin kokonaiskuva unohdetaan helposti. Kaikella tällä on yhteinen tavoite: saavuttaa optimaalinen hyvinvoinnin kokemus ja tätä kautta, kuin pala kerrallaan, onni. Millaiseen lopputulokseen tähtää tämä kroonisesti itseään tarkkaileva, alituiseen sisäistä minäänsä optimoiva ihmistyyppi? Tätäkö tulee olemaan onnellinen elämä? Vai olemmeko kenties ottamassa askelta väärään suuntaan? (Hakala s. 151.) 

 

Hakalan huomio on hyvin relevantti. Saamme koko ajan lisää mahdollisuuksia saada tietoa omasta kehostamme ja toiminnastamme. Kuinka monen ihmisen ranteessa tai sormessa on tälläkin hetkellä älylaite, joka mittaa sykettä, unta, treenin tehokkuutta sekä askeleiden ja kalorien kuluttamista. Laitteilla on hyvä tarkoitus, niiden avulla hyvinvoinnin ei-ammattilainen voi saada helposti palautetta ja tietoa omasta arjen aktiivisuudesta ja innostua omasta hyvinvoinnistaan. Hyvinvoinnin ammattilaisen näkökulmasta kaikki, mikä saa motivoitumaan ottamaan ne tarvittavat terveyttä edistävät askeleet päivän aikana, on hyväksi. Kuitenkin, päädymme helposti uskomaan elektronisten laitteiden arvioita totuuksina, jolloin unohdamme kuunnella kehomme omia viestejä. Jokainen lukija voikin pohtia, uskotko enemmän omaan tuntemukseen vai laitteeseen? Jos tunnet että nukut hyvin ja olet virkeä, mutta aktiivisuusranneke sanoo että uni on huonoa, ajaudutko ajattelemaan helposti, että itse asiassa olenkin väsynyt? Onko treeni turhaa, jos kello ei näytä upeita lukemia?

 

Mikä palautuminen?

 

FirstBeat Technologies Oy on Suomessa perustettu kansainvälinen yritys, joka tarjoaa palveluita hyvinvoinnin ja huippu-urheilun tueksi fysiologiseen analytiikkaan pohjautuen. FirstBeatin tietokannan mukaan Suomalaiset palautuvat työpäivän aikana keskiverrosti 13 minuuttia. Monella kyseessä on joko-tai -ajattelu: Joko työpäivä menee kiireen tai jopa flow-tilan vallitessa kokonaan ilman taukoja, tai sitten työpäivä menee vältellen tehtävien aloittamista tai loppuunsaattamista. (Kolu, 2021.) 

 

Työn tauottaminen, ja ylipäätään palauttavien hetkien pitäminen päivän aikana, on tärkeää palautumisen ja hyvinvoinnin kannalta. Moni kertoo rentoutuvan puhelimen ääressä, mutta aivotutkijat kiistävät sen oikeellisuuden (Hakala 2018, 104 – 105). Tässä vaiheessa tulee kysymykseen se, kumpaan voikaan luottaa, omaan tuntemukseen vai tutkimukseen perustuvaan dataan? Aivot työskentelevät koko ajan prosessoiden ruudulta tulevaa informaatiota ja ärsykkeitä, eikä koettu rentouttava some-hetki olekaan itse asiassa palauttava saatika aivoja rentouttava hetki (Hakala 2018, 104 – 105). Tämä osoittaa, että mitättömältäkin tuntuva aktiivisuus saattaa olla se aktiviteetti, joka ei anna kehon tai mielen palautua. 

 

Toisen esseen kirjoittajan omakohtainen kokemus tämän tyyppisestä analytiikasta tukee edellä mainittua tutkijoiden huomiota. Henkilökohtainen FirstBeatin kolme vuorokautta kestävä sykevälivaihtelu -analyysi toi saman huomion. FirstBeatin sykevälivaihtelu -analyysi on alunperin huippu-urheiluun kehitetty urheilijoiden palautumisen seurantaan tarkoitettu analyysi, jossa ihoon kiinnitettävät anturit mittaavat sykevälivaihtelua ja mittaavat sen perusteella palautumista. Analyysin aikana pidetään päiväkirjaa, joihin merkitään mahdollisimman tarkasti oman päivän toimet, työaikoineen, harrastuksineen, rentoutushetkineen sekä nukkumaanmeno aikoineen. Tulleen analyysin ja palautteen perusteella päivän stressaavin hetki oli elokuvan katselu, joka oli merkitty päiväkirjaan rentoumisena. Työpäivän aikana taas 30 minuutin ruokailuhetki takahuoneessa äänikirjaa kuunnellen oli saanut aikaan palauttavan ajan kehossa, mikä ei ole aina kovinkaan tyypillistä. 

 

Oma kokemus ei siis aina ole paras mittari oman hyvinvoinnin, stressin sekä palautumisen näkökulmasta. Kaikki asiat liittyvät toisiinsa ja kaikilla elämän osa-alueilla on merkitys toisiinsa. Kolu (2021) muistuttaa esimerkiksi siitä, että kiireessä syöminen aktivoi taistele-pakene -nimisen stressireaktion, jolloin ruuansulatus prosessi häiriintyy. Tämä on ikävä tieto ottaen huomioon esimerkiksi ravintolatyöntekijät, jotka usein joutuvat syömään kiireessä ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. (Kolu 2021.) Kuinka moni onkaan oppinut syömään kokonaisen aterian vain muutamassa minuutissa peläten, ettei enää toisessa hetkessä ole aikaa syödä lainkaan? Joskus täytyy toki tehdä kompromisseja, mutta on hyvä muistaa, että vaikka jokin toiminta säästäisi aikaa, voi se aiheuttaa pitkällä aikavälillä negatiivisia vaikutuksia sekä mieleen että kehoon.

 

Stressi on stressiä, tasapaino ratkaisee

 

Stressistä puhutaan nyky-yhteiskunnassa paljon, mutta sitä ei kuitenkaan ehkä ymmärretä. Stressiltä, kehon fyysiseltä reaktiolta, ei voi eikä pidä välttyä (Kolu 2021). Stressi ei automaattisesti ole huono asia, vaan sen suhde palautumiseen ratkaisee. Tärkeää siis on, että stressaavia hetkiä ja aikoja seuraa palautuminen ja rentoutuminen. Kolu (2021) myös painottaa, että tärkeintä on käsitellä tilanteet loppuun. Uupuminen johtuu pitkittyneestä stressistä, ei stressireaktiosta itsestään. (Kolu 2021.) Kuinka usein välttelemme palautumista ja stressitasojen laskemista siksi, että perustelemme itsellemme stressin tulevan mielekkäästä tekemisestä? Stressi saa aikaan toimintoja ja herättää sekä kehon, että mielen aikaisemmin mainittuun “taistele tai pakene -tilaan”. Vaikka toiminta itsessään olisi mielekästä ja tuloksekas aikaansaavuus aiheuttaa mielihyvää, voi se silti ajaa uupumukseen. Upeista, mielekkäistä ja mielenkiintoisistakin asioista tulee palautua, jotta asiat pysyvät mielenkiintoisina ja ihminen aikaansaavana. Kuinka moni onkaan kokenut tilanteen, jossa ennen niin suuresti nauttimasta asiasta on tullut pakonomainen toiminto, eikä edes ihan tiedä miksi? Esimerkiksi tämä kertoo pitkään jatkuneesta korkeasta stressitasosta.

 

Stresstireaktion purkuun toimii tutkitusti parhaiten fyysisyys, mutta aina se ei toki auta. Muutamia tehokkaita stressinlievittäjiä ovat myönteinen sosiaalinen kanssakäyminen, nauraminen, liikunta, läheisyyden tunteminen, itkeminen, luova tekeminen ja tunteiden ilmaisu sekä hengittäminen. (Kolu 2021.)

 

Tee itsellesi palvelus ja tylsisty!

 

Journal of Creativite Behaviourin 1977 tekemän tutkimuksen “Boredom as an Antagonist Creativity”n mukaan ikävystyminen ja tylsyys mahdollistavat luovuutta. Tutkijat antoivat osallistujille nipun näennäisen helppoja sana-assosiaatiopulmia ja niihin nähden liian paljon aikaa. Osallistujat keksivät nopeasti ratkaisut saamiinsa tehtäviin. Ensin he olivat hieman ikävystyneitä, sitten jo hyvin ikävystyneitä. Koska aikaa oli vielä runsaasti jäljellä, eikä paikalta saanut poistua, vastauksia alettiin tuijottelemaan uudelleen. Syntyi paljon uusia herkullisia, ja hyvinkin luovia vastauksia. Tästä tutkimuksesta on tehty useita variaatioita, esimerkiksi Mannin ja Cadmanin tutkimus “Does Being Bored Make Us More Creative?”, joka on julkaistu Creative Research Journalsissa toukokuussa 2014. Tämän tutkimuksen tulos tukee vuoden 1977 tehtyä havaintoa. (Hakala, 2018, 78 – 79.)

 

Tylsyyden ja luovuuden yhteys tulee siitä, kun idea syntyy sitä edeltäneestä määrätietoisesta työstä. Luovuustutkijat kertoisivat, että on syntynyt paine ratkaista ongelma. Idean keksinyt henkilö on ajanut itsensä umpikujaan, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Tämän seurauksena hän päättää hetkellisesti luovuttaa ja antautua tilapäisen ikävystyneisyyden tilaan. Seuraa ongelman ratkeamisen kannalta oikeanlainen rentouden hetki, tekemättömyyden tila. (Hakala 2018, 95.)

 

Tietynlainen ikävystyminen synnyttää luovuuden kannalta toivotun kaltaista painetta aivoissa. Se tuntuu tarjoavan tilaa ajatusten harhailulle, vapaille assosiaatioille ja jopa unelmille, joista voi toisinaan kummuta suorastaan odottamattomia ratkaisuja. Tämä kaikki on johtanut pohtimaan sitä, kuinka sopivaa ikävystymistä synnytetään ja miten ikävystymistä saataisiin suunnattua toivottuihin asioihin. Moni saattaa todeta ettei ole luova, vaikka ihmismieli on luontaisesti luova ja täynnä mielikuvitusta. Jos luovuudelle otollisiin hetkiin ei kuitenkaan ole aikaa, ei ole ihme jos tällainen tunne pääsee syntymään. Kuinka moni loppujen lopuksi evää itseltään mahdollisuuden luovuuteen vain siksi, ettei aikaa omille ajatuksilleen ja mielen harhailulle ole? Käytännön esimerkkinä voisi toimia vaikka käpylehmä, joka on tunnettu lasten leikkikalu ainakin maaseudulla. Miksi se onkaan keksitty: Ei ollut leluja saatavilla, vaan niitä piti kehitellä itse. Koska käpyjä ja tikkuja oli paljon saatavilla, se oli oivallinen pohja rakentaa mittava määrä leikkivälineitä. 

 

Sandi Mann painottaa, että modernin työn uudelleen järjestelyn kannalta olisi ehdottoman tärkeää sijoittaa hektisen rytmin keskelle aikaa tai jopa useampia hetkiä, jotka mahdollistaisivat keskittyneen ajatustyön ja jopa mielen vaeltamisen. Esimerkiksi Warren Buffett ja Bill Gates ovat tehneet tätä koko ikänsä. Molemmat ovat julkisuudessa kertoneet välillä vain istuvan ja ajattelevan. (Hakala 2018, 159.) Tämä tukee nimenomaan myös Kolun (2021) näkökulmaa rentouttavien hetkien tärkeydestä arjessa. Samanaikaisesti voit antaa mielelle tilaa palautua, keholle hetken rentoutua ja liiketoiminnalle mahdollisen palveluksen. Toisaalta kevyt fyysinen aktiivisuus voi olla luovuusprosessissa hyväksi. Hakalan (2018) mukaan ihminen pystyy tuottamaan jopa merkittävästi enemmän uusia ideoita toistuvan liikkeen aikana kuin vaikkapa tuntikausia paikalla istuen. (Hakala 2018, 131.) Usein kuulee ihmisten sanovan, että kävely on tylsää, vaikka se saattaisi olla juuri se aktiviteetti, mitä tarvitsee kiireen keskellä. Esimerkiksi luonnon, raikkaan ilman ja toistuvan askeltavan liikkeen yhdistelmä on oivallinen mahdollisuus saada kehoon vetreyttä ja mielelle tilaa ajatella. Joskus musiikki voi auttaa luovuuden herättelyssä. Hakalan (2018) mukaan tiedelehti Nature julkaisi 1993 artikkelin “Music and Spatial Task Performance”, jossa oli todettu Mozartin musiikin ja tilallisen hahmottamisen välille positiivinen yhteys. (Hakala 2018, 181.) 

 

Maaliskuussa 2018 julkaistussa The Economist aikakauslehden artikkelissa analysoitiin, että Suomen onnellisuuden salaisuus voi olla se, kuinka tylsä se on. Menestystä ei ole tuoneet huiput tai huonoimmat, vaan tasavahva ja yhtälainen kasvualusta on tuonut massat hyvälle tasolle. (Hakala s. 155-156.) 

 

Stressi, tylsyys ja palautuminen Proakatemialla

 

Proakatemialla tämä tietotulva, tylsyyden puute ja kiireisyyden kulttuuri vaikuttavat eniten dialogin laatuun, sekä toki uupumuksen kokemuksiin. Tottuminen siihen, että mielihyvä saadaan parissa sekunnissa, tylsä asia voidaan swaipata heti seuraavaan ja meneillään on monta asiaa yhtä aikaa, rauhalliseen ja harkittuun dialogiin osallistuminen voi tuottaaa todellisia haasteita. Stressi ja kiire aiheuttavat kireyttä, joka ilmenee levottomuutena ja haasteena rauhoittua ajattelemaan sanomisiaan. Odottaminen on vaikeaa. Korkea stressitaso voi myös aiheuttaa ärtyneisyyttä, mikä ilmenee vaikeutena ymmärtää ja kunnioittaa toista osapuolta doalogin aikana. Tottumattomuus tylsyyteen ja hiljaisuuteen ilmenee hiljaisten hetkien ahdistuksena, mikä ilmenee kaiken hiljaisuuden täyttämisenä. Ei uskalleta ajatella, pohtia ja ymmärtää kuultua asiaa, koska ulkoiset ärsykkeet ja informaatio tuo niin paljon mielentäytettä, ettei omia ajatuksia tarvitse. Kaikki on jo saatavilla. 

 

Informaatiotulva ja nopea mielihyvän tyydytys näkyy myös haluttomuutena osallistua. Kaikki tänne heti -ajattelu on näkyvissä siinä, että odotetaan kaiken olevan valmiina ja ettei itse tarvitse nähdä vaivaa asioiden eteen. Kun uskaltaa ajatella ja poistua omalta mukavuusalueeltaan, voisi huomata, miten paljon syvällisestä keskustelusta ja pohdinnasta voikaan nauttia. Ja oppia. 

 

Jos keskittyminen dialogiin on vaikeaa, voi tietynlainen oheistekeminen, kuten piirtely tai paperille raapustaminen auttaa keskittymään, eivätkä heikennä tilanteessa olemista ja suorittamista. Hakalan (2018) mukaan esimerkiksi monien menestyneiden julkisuuden henkilöiden tiedetään olevan piirtelijöitä keskittyessään (Hakala 2018, 83). Pajavihkolla ja muistiinpanovälineillä on siis toinenkin tärkeä merkitys, kuin vain laittaa ylös tärkeät ajatukset ja faktat. Vaikean asian käsittelyssä ja ajatustyötä tehdessä voi olla merkittävä apu, kun on mahdollisuus purkaa energiaa ja ajatuksia johonkin fyysiseen tekemiseen, joka ei kuitenkaan vaadi erityisemmin keskittymistä. Aivan kuten kävellessä.

 

Toinen Proakatemialla esiin nostettu aihe on tiimiyrittäjien uupuminen ja stressin kokeminen. Moni kertoo olevansa stressaantunut ja lähellä uupumusta. Osa on sen jo kokenutkin. Mielenkiintoista on se, että samaan aikaan halutaan ihmisläheisempää tulokulmaa tekemiseen ja suorituskeskeisyyden laskemista, mutta kuitenkaan aina ei kuitenkaan olla valmiita pysähtymään tai luopumaan. Kalenteria täytetään sujuvasti niin, että tekeminen ei lopu ja kiireisyys tuntuu olevan arvo itsessään. Se, kuka tekee eniten ja on pisimpään toimistolla, saa nostatusta ja arvostusta. Toki ahkeruutta ja venymistä pitääkin arvostaa, eikä aikaansaaminen ole huono asia, kunhan se ei aja tekijäänsä kognitiiviseen harhaan, ettei ole arvokas, ellei tee paljon tai  ole koko ajan saavutettavissa. 

 

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei mitään saisi tehdä. Yksi ongelma varmasti onkin musta-valko -ajattelu, jossa nähdään vain ääripäät. Joko teet kaiken tai et mitään. Ääripäiden välistä löytyvä tasapaino ja kokonaisuuden ymmärtäminen ei ole yksinkertaista, ja vaatii usein nimenomaan ajatustyötä. On myös hyvä ymmärtää, että jokainen yksilö, tiimi ja tiimiyrittäjä ovat erilaisia. Jollekin sama määrä asioita on paljon, toiselle se on vähän. Toinen on tottunut jo stressiin ja osaa käsitellä sitä, toinen tuntee pienenkin kiireen paineena ja palautumisen vaikeana. Tasapainon löytäminen ei ole helppoa, ja se vaatii usein kokemuksista oppimista. Ajan kanssa rajat löytyvät, mutta olisiko mahdollista rakentaa sellainen yhteisön kulttuuri, jossa nuoret tiimiyrittäjät eivät aja itseään uupumukseen. Eivät innostuksesta eivätkä paineistuksen alaisina. 

 

Osaatko sinä vain olla?

 

Oslon yliopiston filosofian professorin, Lars Svendsenin mukaan kypsällä tavalla itsensä tuntevan aikuisen ihmisen olisi kerta kaikkiaan vain kyettävä välillä tulemaan toimeen myös itsensä ja siinä sivussa, omien ajatustensa kanssa. Moderni ihminen tuntee itsensä varsin pinnallisesti. (Hakala 2018, 108.) Kuten olemme voineet jo huomata, vietämme vain vähän aikaa omien ajatusten parissa ilman ärsykkeitä, muita ihmisiä tai elektroniikkaa. Jos mieli on stressaantunut ja elämässä tapahtuu paljon, voi olla hyvin vaikea irtautua muusta maailmasta ja keskittyä hetkeen sekä omaan itseensä. Voi myös olla, että jopa vuosia jatkunut kiire on aiheuttanut sen, ettei omaa itseä edes voi tuntea, koska ei ole ollut aikaa ajatella ja vain olla. 

 

Omaan itseen, mieleen ja ajatuksiinsa voi joskus olla myös pelottavaa pureutua, sillä on helppo kulkea ulkoisten ärsykkeiden mukaan uskotellen itselleen, että hyvää kuuluu ja kiirettä pitää. Samainen kiire voi myös estää oman onnellisuuden ja kiitollisuuden huomaamista sekä kokemista. Mitä tahansa oma mieli prosessoi, se on hyvä käydä läpi, eikä vain tukahduttaa ulkoisilla ärsykkeillä. Kuinka usein haluammekaan tehdä jotain, jotta ei tarvitsisi ajatella? Tämä toiminnan ja ärsykkeiden syöttäminen itselle ajatusten pelossa on hyvä huomata omassa toiminnassa. Mitä ajatuksia tai tunteita pelkäät? 

 

Kiireisyyden kierteen katkaiseminen, kalenteriin ajan varaaminen pelkästään olemiseen ja ajatteluun sekä elektroniikasta irtautumiseen voi tuoda esiin sekä negatiivisia että positiivisia tuntemuksia. Rajojen asettaminen on kuitenkin palvelus sekä itselle että muille. Rajojen asettamisesta voi seurata ja usein seuraakin seuraavia asioita (Kolu 2021):

 

• Liian tiukkojen rajojen asettaminen.
• Syyllisyys rajojen asettamisesta.
• Testikäyttäjiin, eli henkilöihin jotka kokeilevat rajojen tiukkuutta, törmääminen.
• Ulkopuolinen syyllistäminen joko piilevästi tai suoraan.
• Muutokset ihmissuhteissa. 
• Oman voiman löytäminen ja elämänhallinnan tunne.
• Uudenlainen selkeys, joka kirkastaa itselle sopivia rajoja.
• Muutokset itsessä ja omasta itsestä oppiminen.

 

 

Alkuun rajojen asettaminen ja oman ajan varaaminen kalenteriin voi siis aiheuttaa negatiivisia tunteita itsessä ja lähipiirissä, mutta loppujen lopuksi tulokset ovat positiivisia. Uusien tapojen ja toimintamallien omaksumiseen menee aikaa, ja siksi onkin tärkeää, että oman arjen muutoksista pitää kiinni. Kolu myös muistuttaa, että kalenterissa pitää olla asioita vähemmän kuin juuri sen verran mitä jaksaa tehdä. Jotta vältyttäisiin tilanteelta, että eniten uuvuttaa kaikki. (Kolu 2021.)

 

Kuka sinä olet silloin, kun kiire, ärsykkeet ja elektroniikka otetaan pois?

 

Kirjoittajat:
Esme Luhtala & Jemina Laitinen

 

 

LÄHTEET:

 

Hakala, J.T. 2018. Tylsyyden ylistys. Ikävystyneisyys on luovuuden alku. Helsinki: Alma talent.

 

Kolu, E. 2021. Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa jossa mikään ei riitä. Helsinki: Gummerus.

 

Mtv-uutiset. 2018. Aikuisten ruutuaika samankaltainen tai jopa suurempi kuin nuorten – miksi nuorten ruutuaikaa paheksutaan ja pyritään vähentämään? Julkaistu 04.12.2018. Viitattu 30.3.2022.

www.mtvuutiset.fi/artikkeli/aikuisten-ruutuaika-samankaltainen-tai-jopa-suurempi-kuin-nuorten-miksi-nuorten-ruutuaikaa-paheksutaan-ja-pyritaan-vahentamaan/7190754#gs.v5tklr