Kahden lahjakkaan pelaajan tarina

6. kesäkuuta 2007. Kuinka moni muistaa Teemu Selänteen uran merkittävimmän ja ikimuistoisimman päivän? No, varmasti ainakin Teemu itse. Miten Teemun ura alkoi? Miksi Teemusta tuli niin iso juttu koko jääkiekkoa seuraavalle maailmalle? Teemun urasta ja elämästä kertova, Ari Mennanderin kirjoittama kirja, oli hyvin mielenkiintoista luettavaa ja se päästääkin lukijan tutustumaan syvällisesti Teemun uraan ja elämään.

Teemu- kirja on yksi harvoista kirjoista, joita olen oikeasti tykännyt lukea keskittyneesti ja suurella intohimolla. Omaan taustaani nähden se sopi minulle kuin nenä päähän, olenhan harrastanut jääkiekkoa sekä muita maila- ja pallopelejä monia vuosia. Kirja herätti monenmoisia tunteita itsessäni liittyen uraan urheilun parissa ja siitä mihin olisin voinut päätyä. Se pisti miettimään, mitä oikeasti olisi pitänyt tehdä sen eteen, josta on koko elämänsä haaveillut.

Teemu on syntynyt virallisesti vuonna 1970 Helsingissä, vaikka oikeasti hän on syntynyt Turussa. Hauskaa on myös se, että missään muussa tietolähteessä ei kerrota lähes ollenkaan Teemun Espoo-taustasta. Teemu on kuitenkin nimenomaan Espoon kiekkokoulujen kasvatti ja siirtyi vasta 14 vuotiaana Helsingin Jokereihin. Teemu on hyvin mielenkiintoinen persoona ja hänestä selviää todella paljon uusia asioita kirjan ansiosta. Kirjan mukaan Teemu oli erittäin vilkas lapsi ja opittuaan kävelemään hän keksi mitä mielenkiintoisempia kommervenkkejä vanhempiensa pään menoksi. Ennen kirjaa en olisi voinutkaan kuvitella hänestä tällaista persoonaa. Se, mitä julkisuus on antanut ymmärtää Teemun persoonasta, on hyvin erilainen kuin mitä se todellisuudessa on, siksi oli myös erittäin hauskaa ja viihdyttävää lukea kirjan tekstiä etenkin hänen nuoruudestaan. Mainittakoon myös tämän soluesseen toinen jääkiekkoilija Jere Karalahti. Häntä kun vertaa Selänteeseen, ovat he kuin yö ja päivä. Heitä onkin hauska verrata toisiinsa nimenomaan heidän niin erilaisen taustansa vuoksi. Jere kun viiletti menemään hieman villimmässä porukassa ja Teemu taasen hieman ”järkevämmässä” seurassa.

Jos vertaan Teemua itseeni, löydän muutamia samankaltaisia luonteenpiirteitä molemmilta, mutta myös paljon erilaisuuksia. Niin Teemu kuin minäkin tykkäämme vauhdikkaasta menemisestä niin moottoriajoneuvojen parissa kuin myös arjen askareissa.

Teemun perheeseen kuului isä Ilmari, äiti Liisa, Paavo ja Panu veljet, sekä Repe koira. Vanhemmat olivat hyvin perisuomalaisia ja rakastavaisia perhettään kohtaan. He tekivät kaikkensa, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Teemun veljistä Paavo oli se, jonka kanssa hän vietti aikaa ja saa osittain kiittää urastaan myös häntä. Paavo nimittäin oli aina maalivahtina, kun Teemu vain niin halusi. Hän myös tuki Teemua ja oli ehkä jopa ylikiltti, koska saattoi myös tehdä Teemun kotiläksytkin. Panu veljestä voidaan sanoa, että hän oli perheen musta hevonen. Hän ajautui vääriin seuroihin ja joutui jopa vankilaan huumeiden takia. Perhe ei kuitenkaan ole jättänyt Panua ulkopuolelle, sillä etenkin Teemu on veljensä tukena.

Teemun perheessä vallitsi tiukka kuri. 10 vuotiaaksi asti kuri oli ollut kuitenkin hieman löysempää, mutta sen jälkeen se muuttui hyvinkin tiukaksi. Nukkumaan piti mennä aina kello 21. Suihkuun ja saunaan ei päässyt, jos ei tehnyt ensin juoksulenkkiä. Ylä- ja alakertaan mennessä piti aina tehdä kymmenen leukaa. Teemulla oli siis selkeät pelisäännöt; hänen piti panostaa täysillä joko urheiluun tai kouluun. Siitä kumman hän valitsee, päätti hän itse ja Teemu valitsi tietenkin urheilun. Ja katsokaas missä hän on nyt. Yksi kaikkien aikojen parhaista ja tunnetuimmista lätkänpelaajista Suomessa ja koko maailmassa. Tähän päämäärään pääsemisessä häntä on auttanut varmasti niin tiukka kuri, kuin myös hänen isänsä ja äitinsä täysi tuki ja tsemppaus. Teemun isä oli Teemulle kuin valmentaja, kirjaimellisesti. Samoin varustehuoltaja, psykologi ja hieroja. Teemun äiti taasen oli se, kuka antoi hoivaa lämpöä ja rakkautta ja oli Teemulle se ”maailman paras äiti”. Ilmari oli ottanut projektikseen tehdä Teemusta huippu-urheilija ja Liisa-äiti halusi antaa täyden tuen ja avun tälle projektille.

Verratessani oman perheeni käytäntöjä Teemun perheen käytäntöihin, huomaan vissin eron. Ei minulla ollut lähelläkään noin tiukkaa kuria kuin Teemulla, vaikka se tiukkaa joskus olikin. Ei ollut läheskään yhtä selkeitä pelisääntöjä urheilun ja koulun suhteen, vaan asioiden annettiin mennä omalla painollaan. Olisiko esimerkiksi tiukka kuri lopulta kuitenkaan siivittänyt minua ammattilaisurheilijaksi? Se on vaikea sanoa, koska on hankalaa kuvitella, kuinka tiukka kuri Teemulla oli. Olisinko kestänyt sellaista vai heittänyt hokkarit naulaan? En tiedä. Siitä täytyy kuitenkin hieman spekuloida, kun omat vanhempani eivät tehneet läheskään yhtä paljon kuin Teemun vanhemmat urani eteen, että olisiko se siivittänyt sen lentoon? Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin en valitettavasti saa vastauksia.

Teemulla on ollut myös vastoinkäymisiä. 12 vuotta täytettyään alkoi ensimmäiset vastoinkäymiset. Jalkapallo rasitti Teemun jalkoja ja aiheutti suuria kipuja. Kivut todennettiin Osgood-Schlatterin taudiksi, joka tarkoittaa reisilihaksen kiinnityskohdan pehmentymää sääriluussa. Jo tällöin useat lääkärit olivat sitä mieltä, että Teemun pitäisi lopettaa urheilu kokonaan. Niin osittain kävikin, kun Teemun oli lopetettava jalkapallo. Jääkiekkoa hän silti jatkoi. Jotakin Ilmari-isän sitkeydestä tehdä Teemusta jääkiekkoilija kertoo se, että hän etsi aina jonkun lääkärin, joka antoi Teemun pelata niin paljon kuin kipu antoi myöten. Tällä taudilla oli myös jotain positiivista vaikutusta Teemun uraan ainakin hänen omien sanojensa mukaan. Se nimittäin pakotti Teemun pelaamaan erittäin hitaalla tempolla ja se auttoi kehittämään valtavasti pelisilmää. Hän sanookin kirjassa oppineensa syöttämään taudin ansiosta ensimmäistä kertaa kunnolla. Myöhemmin jalkavaivat olivat katkaista Teemun NHL-uran, mutta taitavasti ja onnistuneesti leikattu vasen polvi saatiin kuntoon ja Teemu pelasi yhden muistettavimmista jääkiekkourista kautta aikain.

Teemun arki jääkiekkoilun supertähtenä on ollut kurinalaista ja ammattimaista toimintaa jo lapsesta lähtien. Eritoten Teemun isä kasvatti pojastaan jääkiekkoilijaa hyvin tiukoin ottein. Kaikki arjessa tähtäsi hyviin suorituksiin kentällä ja sitoutuminen oli oltava aina sata prosenttista, jos tahtoi olla jääkiekkoilija kouluun satsaamisen sijaan. Kun on tutustunut kahden jääkiekkoilijan tarinaan, joista toinen on Teemu Selänne ja toinen Jere Karalahti, ei voi olla miettimättä, miten kummankin uran olisi käynyt, jos osat olisivat toisinpäin.

Toinen tarina

Olin kuullut huhuja ja tarinoita Jere Karalahdesta kaikkien muiden tavoin iltapäivälehtien uutisotsikoista jo pitkään ennen hänen uransa todellista loppumista, sekä elämänkerran julkaisua. Olin tietoinen, että Jere oli erittäin voimakas ja hyvä kiekkoilija, joka kuitenkin hukkasi paljon pois omasta potentiaalistaan juhlimalla ja väärissä porukoissa liikkumalla. En kuitenkaan missään nimessä ollut valmistautunut kuulemaan niin rajuja tarinoita, kuin mitä kirjassa lopulta kerrottiin. Olin aina ajatellut, että ihminen joka käyttää esimerkiksi paljon amfetamiinia ja muita kovia huumeita, ei voisi tehdä urheilun saralla mitään kovin merkittävää ja menestyksekästä. Luuloni oli kuitenkin väärä, vaikka se tuntuukin vaikealta uskoa.

Jeressä ja hänen tarinassaan on jonkin verran yhtäläisyyksiä ruotsalaisen jalkapallon historia ehdottomaan ykkösnimeen, Zlatan Ibrahimovichiin, jonka tarinan luin myös elämänkertana tämän vuoden kesällä. Jeren kirja ei herätä minussa samanlaista ihailevaa kunnioitusta, kuin mitä Zlatanin kirja aikoinaan teki. Jeren ja Zlatanin tarinoissa on kuitenkin joitain tiettyjä samankaltaisuuden piirteitä ainakin siltä osin, minkälaisia persoonia he olivat nuoruudessaan. Kumpikin uskoi omiin kykyihinsä omassa lajissaan ja kumpikin olivat ehdottomasti urheiluun ja kaikenlaisiin pallo- ja mailapeleihin rakastuneita. Yhteisenä, monien mielestä hieman negatiivisena piirteenä oli kummallakin myös tietynlainen pilke silmäkulmassa, joka saattoi heidät jatkuvasti jonkinlaisiin vaikeuksiin. Molemmat rötöstelivät nuoruudessaan, varastelivat vaatteita tai muuta tavaraa saadakseen rahaa, mutta suurimmaksi eroksi näiden kahden ”rasavillin” välille muodostui kuitenkin mieltymys päihteisiin. Siinä missä Zlatania ei koskaan oikein kiinnostanut rankka juhliminen tai päihteiden käyttö, oli jo Karalahden teinivuodet vahvasti päihteiden sävyttämät. Tuntuu käsittämättömältä, että nuori, noin 14-15 vuoden iässä oleva Jere poltteli päivät pitkät hasista ja joi viikonloput kavereidensa kanssa alkoholia samalla pelaten jääkiekkoa oman ikäluokkansa parhaalla tasolla. Voisi kuvitella, että jatkuva päihteiden käyttö haittaisi nuoren pelaajan kehitystä niin paljon, että pelaaminen olisi jossain vaiheessa keskeytynyt ja jopa terveys heikentynyt. Karalahti sai kuitenkin kutsun Pohjola leirille, joka on Suomen tärkein nuoret lupaavat jääkiekkolahjakkuudet yhteen kokoava jääkiekkoleiri, josta myös suurin osa esimerkiksi u16-maajoukkueeseen valitaan, (U-16=alle 16 vuotiaat).

Tämän jälkeen nousukausi jääkiekon parissa jatkui ja Karalahti nousi lopulta B-junioreiden kautta SM-liigaan, jossa kausia kertyi lopulta Helsingin IFK:ssa vuosina 1993-1999, sekä 2003-2007. Noiden vuosien välissä hän ehti käydä myös NHL:ssä pelaamassa Nashville Predatorsin ja Los Angeles Kingsin riveissä. Monet hänen uransa kaudet olivat erilaisten sekoilujen ja-tai huumekärähdysten sävyttämiä.

Karalahti tuli kohtalaisen hyvistä perheolosuhteista. Hänellä oli kirjan mukaan huolehtiva ja rakastava äiti ja myös isä oli kiinnostunut poikansa pelaamisesta ja jääkiekosta ylipäänsä. Karalahden ollessa yläasteella hänen vanhempansa päättivät kuitenkin erota ja isä lähtikin pitkiksi ajoiksi rauhanturvaajaksi ja perusti lopulta uuden perheen uuden naisystävän kanssa. Kirjassa ei kuitenkaan ainakaan tuoda ilmi, että vanhempien ero tai muutenkaan perhesuhteet olisivat koskaan olleet missään osassa Karalahden vaikeassa elämässä. Toki vanhempien ero tuntui Jerestä pahalta, mutta sen suurempia vaikutuksia ei ole havaittavissa. Jere kuitenkin sanoo, että jo ala-asteikäisenä, kun hän pelasi naapuruston lasten ja hieman vanhempien teini-ikäisten kanssa pihalla jääkiekkopelejä naapuruston herruudesta, nautti hän jo tuolloin kovasti huomiosta. Koska peli oli pihalla aina kovaa, sai kunnioitusta vain olemalla kova takaisin. Lisäksi IFK:n takki ja se, että Karalahti oli ikäisekseen isokokoinen, tekivät hänestä suositun myös hieman vanhempien kavereiden piirissä ja sen hän mainitsi tuntuneen aina hyvältä. Huomion keskipisteenä olo oli parasta mitä hän tiesi.

Karalahden perheessä ei ollut samanlaista kuria kuin Selänteillä. Kukaan ei kontrolloinut Jeren elämää samalla tavalla tavoin kuin Teemun perheessä oli tapana. Ei ollut pakollisia iltalenkkejä, eikä leuanvetoja kerroksia ravatessa. Tämä johtuu varmasti osin siitä, ettei Karalahdella omien sanojensa mukaan ollut lähisuvussa ihmisiä, jotka olisivat menestyneet urheilun parissa. Jeren kirjaa lukiessa tuntui myös siltä, että Jeren jääkiekon pelaaminen oli harrastus, eikä kukaan ollut puskemassa häntä koko ajan toimimaan siten, että jääkiekosta muodostuisi lopulta myös hyvätuloinen ammatti. Jere sanoi, että vasta teini-iässä, kun hän tajusi, ettei häntä kiinnosta koulunkäynti sitä vähääkään, mitä ennen, ja että hänen ainoa vaihtoehtonsa on tulla jääkiekkoammattilaiseksi.

Kaikista vastoinkäymisistään ja sekoiluistaan huolimatta Karalahti pelasi parhaat ikävuotensa kiekkoa kotimaan liigassa, NHL:ssä, KHL:ssä, Allsvenskanissa ja maajoukkueessa. Kaudet olivat läpi uran sekoilun takia melko rikkonaisia. Oli kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että Karalahti teki hyvää plus-miinus tilastoa ja kohtalaisia pisteitä pakiksi kaikissa edustamissaan seuroissa. Lahjakkuuttaan Karalahti ei päässyt pakoon. Lopulta kaiken sekoilun jälkeenkin Karalahti on kuitenkin melko menestynyt. Monen, ehkä jopa suurimman osan suomalaisista asenne Karalahtea kohtaan on inhoava. Häntä pidetään öykkärinä ja taparikollisena niin kaukalossa, kuin erityisesti sen ulkopuolellakin. Kukaan ei kuitenkaan voi kieltää sitä, että kaikesta sekoilustaan huolimatta, hän on raivannut lopulta tähän päivään saakka tiensä monien vaikeuksien läpi, selviten niistä aina voittajana. Myös Karalahden kirja on herättänyt valtavaa kiinnostusta ja huomiota ollen yksi julkaisuvuotensa menestyneimpiä suomalaisia kirjoja. Hänen voi siis lopulta nähdä menestyneen myös jääkiekkoilun ulkopuolella jollain tapaa.

Teemu Selänne on toiminut inspiraation lähteenä varmasti sadoille nuorille jääkiekkoilijoille Suomessa, sekä ympäri maailmaa. Hän on suuri roolimalli jokaiselle ammattijääkiekkoilijaksi pyrkivälle. Hänen nöyrässä asenteessaan on jotain hyvin vahvasti suomalaista. Mutta mitä edustaa Suomen jääkiekkoilun paha poika numero yksi, Jere Karalahti? Häntä ei voida pitää minkäänlaisena mallina urheilevalle nuorelle, mutta voisiko hän toimia toivonpilkahduksena jollekin muulle ryhmälle. Hän on kuitenkin elävä esimerkki huumeita vuosikymmeniä käyttäneestä henkilöstä, joka tekemisistään huolimatta on pystynyt elämään täysipainoisen elämän, jopa tietyin tavoin erittäin menestyksekkään sellaisen. En väitä, etteikö maailmassa olisi tällaisia henkilöitä muitakin, sillä paljastuuhan julkisuuteenkin silloin tällöin kärähdyksiä, joissa esimerkiksi arvostettu lennonjohtaja Yhdysvalloissa paljastuu kokaiinin päivittäiskäyttäjäksi. Tällainen tarina voisi kuitenkin toimia herätyskellona jollekulle, joka on luisumassa lievästä viihdekäyttäjästä jatkuvaksi ongelmakäyttäjäksi, samalla kadottaen merkityksen ja asemansa muilla elämän osa-alueillaan. Jere Karalahti onnistui jatkuvista kömmähdyksistään huolimatta pitämään elämänsä sillä tavoin hallinnassa, että arjen rutiinit toimivat ja avioliitto pysyi voimissaan, vaikka menosuoni sykkikin jatkuvalla syötöllä. Tämä on se opetus ja kunniamaininta, jonka tälle miehelle voi antaa.