En halua kirjoittaa tästä esseestäni mitään kirja-arvostelua, mutta ensi alkuun on todettava, että Mark Mansonin kirja (vapaasti suomennettuna) Kuinka olla piittaamatta paskaakaan on ollut aivan mahtava! Noin, nyt on kehut saatu pois alta ja voidaan keskittyä siihen, mitä kirjasta oikeasti sainkaan irti.

Kun postasin äänikirjasta kuvan Instagram Storyyni ”tätä minä kuuntelen nyt”, sain nopeasti kommentin ystävältäni: ”miks sä tollasta kuuntelet, kun oot jo nyt maailman mestari olemaan piittaamatta asioista vähääkään?”. Ymmärrän pointtinsa. Olen loistava vaihtamaan kiinnostukseni asiaa kuin asiaa kohtaan ei kiinnosta -vaihteelle, mutta se ei tarkoita, sitä etteikö sisälläni kuohuisi. Olenkin nyt tarttunut kirjaan sillä ajatuksella, että haluan oikeasti oivaltaa mihin kannattaa käyttää omia voimavarojansa ja mihin ei.

On siis tehtävä valintoja. Itse tekemämme valinnat määrittelevät sen, mitä me olemme. Voimme valita elämässä hyvin paljon konkreettisia asioita, mistä pidän tai en pidä, mitä haluan tänään syödä ja mitä puen päälleni. Sen lisäksi on olemassa vielä ne oivalluttavammatkin valinnat – valinnat siitä, miten suhtaudumme mihinkin asiaan. Kirjassa Manson kuvaa tilannetta hyvin kuvaavan esimerkin kautta:

”Kuvittele, että joku nostaa aseen ohimollesi ja sanoo tappavansa sinut ja perheesi, jos et kykene juoksemaan 40 kilometriä alle viidessä tunnissa. Aika hanurista.
Kuvittele nyt tilanne, jossa olet treenannut antaumuksella kuukausia ja ylität ensimmäisen maaliviivan perheesi ja lähimpien ystäviesi hurratessa. Monelle ehkä elämän kohokohta.
Molemmissa tapauksissa on sama matka ja sama juoksija. Sama särky polttelee jalkoja. Mutta kun urakan on saanut valita vapaasti ja siihen on valmistautunut, siitä kehkeytyykin tärkeä virstapylväs ja upea saavutus. Kun toimeen joutuu ryhtymään vastentahtoisesti, ponnistuksesta tulee yksi elämän pelottavammista ja rankimmista kokemuksista.
Tunne siitä, että on saanut valita itse ja että on siitä itse vastuussa, sanelee yleensä sen, muodostuuko ongelmasta kivulias vai voimaannuttava kokemus. Jos nykyinen elämäntilanne tuntuu kovin kurjalta, luultavasti syynä on se, että jokin ulkopuolinen pakko tuntuu ohjailevan tapahtumia: jokin mahdoton ongelma on vain osunut omalle kohdalle, eikä siihen voi vaikuttaa.”

(Manson M., 2018, 97)

Luultavasti yksi syy sille, miksi koen menestyväni opinnoissani Proakatemialla hyvin on se, että saan hyvin vapaasti valita asiat ja kokemukset projekteina itselleni. Näin opintoja loppusuoralla suorittavana on helppo summata, että niitä ”pakollisia pahoja” on melko vähän. Ja sitä rankemmilta ne saavat itsensä tuntumaankin. Kun on lähes kolmen vuoden ajan tottunut hyvinkin vapaaseen suorittamiseen, tuntuu 15 opintopisteen opinnäytetyökokonaisuus samalta kuin joku pakottaisi minut juoksemaan maratonin ase ohimolla. Olen kuluneen kesän aikana useaan otteeseen palannut yllä olevaan lainaukseen ja aktiivisesti tehnyt ajatustyötä siihen suuntaan, että opinnäytetyö voisi olla yksi opintojeni huippujutuista, jonka saavutan. Siksi minun pitääkin pystyä valitsemaan taisteluni. Poimia monien asioiden seasta ne, joita varten olen valmis taistelemaan ja jotka todella saavutan. Unelman ovat ajatuksia, mutta vasta tavoitteelliset suunnitelmat muuttavat ne jonakin päivänä todeksi.

”Minuuden määrittelevät tavoitteet, joiden saavuttamiseksi suostuuponnistelemaan. Pyykkilautavatsaiset tyypit, jotka juoksevat triatloneja ja pystyvät punnertamaan penkistä talon verran, nauttivatkuntoilun vaatimasta ponnistelemisesta. Urallaan hurjaan nousukiitoon singahtavat tyypit nauttivatpitkistä työviikoista ja ylennykseen tähtäävien strategioiden hiomisesta. / Elämässä kiivetään työläästi loputonta, nousujohteista kierrettä – mutta turha kuvitella, että jossakin vaiheessa huipun saavuttaa ja kiipeämisen voi lopettaa. Jos niin luulee, ei ole ymmärtänyt koko pointtia. Ilo piilee nimittäin juuri kiipeämisessä.”

(Manson M., 2018, 46)

Ehkä se salaisuus piileekin jatkuvassa itsensä kehittämisen halussa. Ei voi kokea olevansa valmis, sillä loppuuko kehitys sitten siihen? Olen itse valinnut haluavani opiskella Yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tradenomin tutkinnon Proakatemiassa. Se on asia, jonka eteen olen päättänyt haluta ponnistella koko koulutuksen kolmen ja puolen vuoden ajan. Innostus on vaihdellut matkan varrella aivan mittarin päästä päähän ja suurimmat haasteeni ovat selvästi käsillä tämän opinnäytetyöprosessin aikana. Viime aikojeni tavoitteeni onkin ollut etsiä käsillä olevasta haasteestani se kiipeämisen ilo. Asettamalla pieniä tavoitteita, joiden parissa ottaa jälleen muutama askel eteenpäin on auttanut. Olen huomannut, että saadessani yhden asian valmiiksi kannustaa se minua seuraavaan. Enkä ole yksin tämän oivallisukseni kanssa:

”Teot eivät ole vain lopputuloksia, joihin motivaatio johtaa; teot ovat myös motivaation lähde”

”Motivaatio ei kuitenkaan ole kolmilenkkinen ketju, vaan loputon silmukka:

inspiroituminen > motivoituminen > teot > inspiroituminen >motivoituminen > teot…

Teot saavat aikaan uusia tunnereaktioita ja uutta inspiraatiota, mikä motivoi tekemään lisää. Kun tämän tietää, ketjureaktion palaset kannattaa asetella tähän järjestykseen:

teot > inspiroituminen > motivoituminen”

(Manson M,. 2018, 164)

Tee edes jotain -periaate auttoi (ja auttaa yhä) löytämään takaisin sille tekemisen maagiselle polulle. Olen jälleen herännyt siihen vallitsevaan faktaan, että olen rutiinien ihminen. Tarvitsen elämääni rutiineja, tapoja ja konkreettisia aikatauluja ja suunnitelmia, joita toteuttaa. Aloittaminen on aina haastavinta, mutta aloittamisen jälkeen löydän itseni joka kerta samasta kehästä. Teot aiheuttavat inspiroitumisen, josta seuraa motivoituminen ja sitä kautta lisää tekoja. Tämänkin esseen kohdalla toistin jälleen teorian toimivaksi. Minulla ei varsinaisesti ollut pulppuavan inspiroivaa fiilistä kirjoittaa, mutta olin aikatauluttanut päivääni aikaa esseen kirjoittamiselle, joten vaihtoehtoja ei ollut. Aloitin pienestä: kirjoitin kirjan lähdeluetteloon. Noin, ensimmäinen juttu tehty eikä tuntunut juurikaan pahalta. Okei, seuraavaksi kirjaan ylös ne lainaukset, jotka haluan kirjasta pitkin esseetä nostaa esiin. Pian kun sekin oli saatu tehdyksi, alkoivat ajatukset tekstin ympärillä kasaantua ehyeksi kokonaisuudeksi ja teksti tuntui syntyvän kuin itsestään. On uskomatonta, vaikka samaisen kierron on tehnyt eläessään miljoonia kertoja, onnistuu se silti aina yllättämään kuin taikatemppu. Siksi päätinkin, että suurin oppini tästä saa luvan olla se, että nyt taotaan omaani ja muidenkin päähän se, että tee edes jotain! Vaikka tekisi jotain aivan naurettavan pientä, on se aina teko, josta saadaan pieni kipinä yllä kuvaillulle kierrolle.Olemme onnekkaita siinä suhteessa, että saamme itse valita suurimman osan elämämme asioista. Mihin sitten todella haluan käyttää omia voimavarojani? Haluan käyttää sen hyödylliseen tekemiseen, omien unelmieni tavoitteluun enkä muiden ihmisten tekemisten pohdintaan. Lisäksi haluan valita sen, että teen enemmän ja vatvon asioita vähemmin. Mikäli joka kerta käytän valtavan määrän energiaa siihen, että mietin kannattaako jotain tehdä tai edes kokeilla ei minulla ole lopulta enää energiaa todella suorittaa asiaa, vaikka olisinkin valinnut, että haluan sen tehdä. Kuulostaako monimutkaiselta? Korostetaan vielä: tee enemmän, vatvo vähemmän. Uskomatonta, mutta totta niin ne asiat vaan valmistuvat. Ja se on upeaa!

Lähteet

Manson, M. Kuinka olla piittamatta paskaakaan. Atena Kustannus Oy. EU 2018.