Ajattelin, etten ehkä saisi tästä kirjasta juuri mitään irti. Uskoin, että kirja olisi vain viihdyttävää ja mielenkiintoista luettavaa, mutta ettei juurikaan mitenkään syvällisemmin ajatuksia herättävä. Olin väärässä!

Kirjassa Kiira kertoo avoimesti urastaan ja kaikesta sen takana aina valmentajista ystäviin. Olen aiemminkin maininnut, että itsellä on keväästä asti ollut havaittavissa enemmän ja vähemmän väsymistä. Vaikka Kiira on ollut huippu-urheilija niin pystyin samaistumaan hänen tunteisiinsa erittäin hyvin. Kiira suoritti, suoritti, suoritti, pettyi, nousi ylös, loi uudet tavoitteet ja jatkoi suorittamista. Miksi? Koska hän itse teki sen itselleen. Muiden vaikutusta asiaan ei voi kiistää, mutta Kiiran pahin vihollinen hänen uransa aikana oli hän itse. En koe, että minun elämässäni olisi juurikaan mitään yhteistä huippu-urheilijan elämän kanssa, mutta haasteet mitä Kiirakin kohtasi oli suurimmalta osin päänsisäisiä henkisiä asioita. Siitä syystä jokaisen kannattaa lukea Kiiran kirja.

Akatemian tavoitteellinen ympäristö asettaa meille kaikilla tavoitteita ja deadlineja.  Pian niitä asettaa jo itse itselleen niin sujuvasti, ettei ole oikein koskaan tyytyväinen. Ellei pidä koko ajan huolta siitä, että asetetut tavoitteet ovat omien arvojen mukaisia, sinulle merkityksellisiä ja vievät sinua eteenpäin. Siinä on hiuksenhieno raja, koska tavoitteiden tavoittelu on intohimoista ja päämäärätietoista ja koska siitä tulee pelkästään suorittamista.

Kiira kertoo kirjanneensa jokaisen asian ylös, mikä vain oli mahdollista kirjata. Fiilis, hyppyjen lukumäärä, kaatumiset ja jopa onnistumisprosentit jokaiselle hypylle, niin treeneissä kuin kisoissakin. Luultavasti se on vain osa huippu-urheilua, mutta kun ihminen alkaa tuijottaa vain pelkkiä lukuja ja unohtaa suhteuttaa tilanteita ympäröivään maailmaan, on helppo mennä metsään. On helppo epäonnistua, varsinkin omasta mielestään.

Kiira puhuu kirjassaan suuresta intohimostaan luistelua kohtaan ja tarinasta näkee hyvin, kuinka pienet asiat saattavat aloittaa dominoefektin, joka vaikuttaa loppujen lopuksi kaikkeen niin hyvässä kuin pahassa. Kiira sanoi tajunneensa jo vuonna 2012, että jotain on pielessä, mutta uran lopettamispäätös syntyi vasta vuonna 2015. Vuonna 2012 Kiira voitti ainoana suomalaisena jo toisen kerran luistelussa arvostetun Pariisin GP:n. Kiira kertoo, että ohjelman virheiden läpikäyminen omassa päässä alkoi jo palkintojenjaossa. Kiira ei kokenut onnea voitetusta kisasta ja häntä hävetti. Senhän olisi pitänyt tuntua mahtavalta, mutta se ei tuntunut. Luistelusta on kadonnut into ja tavoitteiden saavuttaminen oli muuttunut suorittamiseksi.

Kirjasta on vaikea kertoa yksittäisiä oppeja, sillä koko kirja on tarina lähes 20 vuoden luistelu-urasta ja sen tuomista onnistumisista ja haasteista. Kirja laittoi minut pohtimaan omaa ajattelumaailmaani ja asioita, joita kohti haluan mennä. Haluan asettaa sellaisia tavoitteita, jotka saavutettuani voin kokea onnistumisen tunnetta ja pysähtyä nauttimaan hetkestä! Nyt pian valmistuessa, on hyvä hetki harjoitella pysähtymistä yhden saavutetun etapin äärelle ja nauttia siitä mitä on 3,5 vuodessa saavuttanut!

Julkaistu:

https://marjakkk.blogspot.com/2018/10/kiira-ehjaksi-sarkynyt.html#more