Tampere
21 Jan, Thursday
-5° C

Proakatemian esseepankki

Tavoitteena onnellisuus – kuinka olla piittaamatta paskaakaan? – ajatuksia epäonnistuneesta projektista



Kirjoittanut: Auri Saarelainen - tiimistä Evision.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan
Mark Manson
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Järjestimme kesällä lavatanssitapahtuman ”Tunne Valssi”. Projekti alkoi jo syksyllä ja projektitiimi puhkui intoa. Sain vastuulleni huolehtia tapahtuman markkinoinnista, kuten olin toivonutkin ja olin todella innoissani. Kaikki sujui hyvin, kunnes minut yllätti erittäin vaikea masennus ja burn out, joiden seurauksena panokseni tapahtuman järjestämineen oli aivan liian pieni. Ainakin minun mielestäni.

Soimasin itseäni. En ollut riittävä, enkä voinut antaa niin paljon, kuin halusin. Järjellä tiedostin, ettei sille voinut mitään, mutta tunteet sanoivat toista. Juttelin lähipiirissäni olevan henkilön kanssa asiasta ja hän antoi kirjavinkiksi kirjan ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”.

Kirja käsittelee hyvin suorasukaisesti täydellisyyden tavoittelua, itsekritiikkiä ja perfektionismiin pyrkimistä ja oli todella herättelevä tällaiselle jatkuvasti täydellisyyteen pyrkivälle ihmiselle. Sellaiselle ihmiselle, joka pyrkii suorittamaan täydellisesti myös silloin kun se ei vain ole mahdollista.

Kirja herätteli kysymään, miksi ihmiset ovat niin kriittisiä. Miksi on pakko pärjätä aina parhaiten tai tavoitella aina täydellisyyttä? Tai ainakin täydellisempää, kuin vieruskaveri. Ja jos aina tavoittelet asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi, oletko koskaan todella onnellinen?

Meidät on kasvatettu olemaan myötätuntoisia, mutta osaammeko aidosti olla sitä itsellemme? Olemmeko oppineet itsemyötätuntoa jostain? Minä en ole ja luulen sen olevan yksi suurimmista itsensä johtamisen ongelmista kohdallani. Kuinka meidän sukupolven suorituskeskeiset ihmiset oppisivat olemaan piittaamatta paskaakaan ja ”tyytymään” siihen, mitä on?

Kirja sai minut pohtimaan omaa suorituskeskeisyyttäni aika rankastikin. Jos suoritan ja keskityn siihen, mitä saan suorittamalla, en tällä hetkellä omista mitään tai ole mitään. Tai ainakaan en ole tyytyväinen nykytilanteeseen.

Kun meidät on kuitenkin opetettu siihen, että ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”, on ajatus siitä, ettet pyrkisi jatkuvasti parempaan absurdi. Enkö enää opi mitään, jos olenkin tyytyväinen elämääni? Ja tulenko vielä hullummaksi, jos en koskaan opi olemaan tyytyväinen?

Kirjan jälkeen oloni on ristiriitainen. Kirjassa oli tärkeitä pointteja huolettomammasta elämästä, mutta suurin oivallus kuitenkin oli takaperoisuuden laki. Mitä vähemmän piittaat, sitä paremmin onnistut. Se, miten tämä viedään käytäntöön, on minulle vielä toistaiseksi arvoitus. Ehkä meidän täytyy vain kohauttaa olkiamme ja todeta (kirjan sanoin), että ”maailmassa monta on vittumaista asiaa” ja jatkaa eteenpäin. Ratkoa ongelmia, mutta ei hakea niitä. Jos hakemalla haemme ongelmia ratkottavaksi, emme aidosti ole koskaan tyytyväisiä saatika sitten onnellisia.

Uskon, että kirjan tuoma näkökulma tuo minulle voimia tulevaisuudessa ja tarjoaa täysin uuden näkökulman tekemiseeni. Nyt täytyy vain hyväksyä, etten yltänyt parhaimpaani tapahtumamme kohdalla ja se siitä, ei auta jäädä tuleen makaamaan.

 

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close