Tampere
20 Nov, Wednesday
6° C

Proakatemian esseepankki

”Tarvitseeko kaiken aina olla niin hirveän erinomaista?”



Kirjoittanut: Ilona Mali - tiimistä Motive.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Syty ja sytytä
Tapio Aaltonen
Kallu Tuominen
Heikki Pajunen
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Kun luin kysymyksen ” Tarvitseeko kaiken aina olla niin hirveän erinomaista?” Tapio Aaltosen, Heikki Pajusen sekä Kallu Tuomisen kirjoittamasta Syty ja sytytä -kirjasta, pieni mutta uskomattoman kipakka ääni huusi alitajuntani syövereistä: ”No totta kai kaiken tarvitsee olla erinomaista. Vain hölmö tyytyisi vähempään”. Järjen ääneni tietysti kertoi, että tuo kipakka ilonpilaaja puhuu potaskaa. Jäin kuitenkin miettimään sitä, mistä tällainen täydellisyyspakko kumpuaa. Ja mitä kaikkea se voisi saada aikaan, jos sitä jäisikin kuuntelemaan.

Kirjan myöhemmissä luvuissa painotettiin sitä, että on tärkeämpää huomioida onnistumiset kuin virheet. Kun tiimissä onnistutaan, niin sitä on juhlistettava, vaikkapa edes merkitsevällä ”hienosti hoidettu”-katseella. Samassa esitettiin pohdintaa koulumaailmassa tapahtuvasta palautteen annosta; jos ainoa palaute tekemisestä on koepaperissa loistava punakynä, me opimme etsimään vain virheitä ja unohdamme iloita onnistumisista. Aito tyytyväisyys tulee, varsinkin ”kilteille oppilaille”, vasta kun yhtäkään virhettä ei ole.

Syvälle identiteettiin juurtuneet ajatukset eivät kuitenkaan synny yhden seikan takia.  Omat henkilökohtaiset mörköni, tai kuten kirjassa sanotaan – luolaminää vartioivat lohikäärmeeni – eivät siis ole ilmestyneet yhdessä yössä. Temperamentti, kasvatus, ystävät ja moni muu asia ovat ruokkineet näitä petoeläimiä jo kauan. Samaan aikaan minä olen kuitenkin hiljalleen alkanut kukistaa lohikäärmettäni sukeltamalla itsetuntemuksen kehittämisen syövereihin. Siinä samalla olen vapauttanut haavoittuvaa luolaminääni, eli sitä osaa itsestäni, joka kuuntelee perfektionismin lohikäärmettä ja uskoo, että olen riittävä vasta kun olen paras.

Perfektionismin lohikäärmeen ilkkuvaa ääntä en saa loppumaan, mutta voin rauhallisin mielin kuunnella sitä, kunhan valjastan sen omaan käyttööni. Nytkin lohikäärme koittaa kuiskutella pienellä kipakalla äänellä korvaani: ”Eihän tämä vielä riitä, jonkun essee on vielä parempi kuin sinun”.  Kuitenkin tiedän (ainakin paremmin kuin aiemmin), milloin löpinät kannattaa sivuuttaa ja milloin ne polkaisevat käyntiin uudenlaisen hyvän draivin. Edelliseen supinaan voin vastata lohikäärmeelle: ”Menenpäs lukemaan tätä parempia esseitä. On turha tuhlata energiaa kadehtimiseen, kun muilta voisi oppia”. Kateus voi olla lahja, kunhan sen osaa uudelleen paketoida ihailuksi. Kadehtija, kadehdittava sekä muut ympärillä hyötyvät avoimesta kommunikaatiosta. Parhaimmillaan se avartaa näkökulmia ja luo uusia polkuja sinne, mistä kukaan ei ollut tajunnut edes katsoa.

Yksi kirjan kantavista teemoista oli omien vahvuuksien tunnistaminen. Tajuan nyt kirkkaammin, että tästä täydellisyyden tavoittelemisen lohikäärmeestä voi tulla minulle vahvuus. Se pistää minut tekemään kiihkeästi ja sinnikkäästi töitä tavoitteideni eteen ja auttaa löytämään mahdollisuuksia kehittymiseen. Kirjan edetessä tuntui rauhoittavalta lukea, että omien vahvuuksien varassa voi levätä ja niihin voi luottaa. Voin siis ottaa rennosti ja loikoilla lohikäärmeeni selässä tietäen, että hän potkii minua unelmiani kohti. Kunhan muistan pitää mielessäni sen, ettei kaiken tarvitse olla aina niin hirveän erinomaista.

 

Aaltonen, T., Pajunen, H. & Tuominen, K. 2011. Syty ja sytytä – valmentavan johtamisen filosofia. 3. painos. Helsinki: Talentum.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close