Olen tottunut kertomaan ihmisille tarinoita. Kerron niitä töissä, vapaa-ajalla, harrastusten parissa ja joskus ihan vain itselleni. Kiinnostuin tarinoiden voimasta jo lapsena, ja halusinkin vanhempieni lukevan minulle iltasatuja joka yö ennen nukkumaan menoa. Vielä, kun pikkusiskoni oli naperoikäinen, kuuntelin mielelläni samoja tarinoita, joita olin kuunnellut vuosia aiemmin – ennen siskoni syntymää. Sittemmin olen luonut omaa tarinankertojan polkuani niin ilmaisutaidon erityislukiossa TYKissä, jääkiekkoon erikoistuneella verkkosivulla nimeltä Jatkoaika.com, sekä viimeisimpänä tietysti Proakatemialla ja Promisia-osuuskunnassa.

Luin Mervi Rauhalan ja Tarja Vikströmin kirjan Storytelling työkaluna, jotta pääsisin tarkastelemaan omaa tarinankerrontaani lähemmin ja uudesta näkökulmasta. Halusin myös selvittää, mitä minulla on vielä opittavana tarinankerronnan lainalaisuuksista. Aluksi törmäsin kirjoittajien teoriaan siitä, kuinka tulla tavoitteelliseksi tarinankertojaksi. Neliportaisessa kaaviossa edetään seuraavasti:

1. Et tiedosta taitoa ollenkaan
2. Tiedosta taidon ja sen, ettet hallitse sitä
3. Tiedostat taidon ja hallitset sen
4. Olet niin hyvä, että toimit lähes tiedostamatta

Näin lonkalta heitettynä surffaan tällä hetkellä jossain kohtien kolme ja neljä välimaastossa. Tarinankerrontakykyni vaihtelee huomattavasti eri viitekehysten ympärillä. Esimerkiksi jääkiekkoon liittyvissä teksteissä tietämykseni on jo sillä tasolla, ettei minun tarvitse erikseen miettiä, mitä kirjoitan voidakseni luoda laadukasta materiaalia. Mitä bisnekseen tulee, minulla on vielä paljon opeteltavaa. Proakatemian kaltaisessa ympäristössä saa halutessaan olla kertomassa tarinoita, milloin mihinkin suuntaan – tiimikollegasi, valmentajasi ja asiakkaasi haluavat kaikki kuulla tarinoita. Ovathan tarinat kuitenkin yksi vanhimmista – elleivät vanhin ihmisten riippuvuuden aiheuttajista.

Nobelisti Daniel Kahnemannin sanoin: ”ihmisiä kiinnostaa enemmän itse tarinat kuin niiden kertojien tunteet”. En ollut ajatellut tätä asiaa ennen kuin luin Kahnemannin sitaatin. Toisaalta, jos minulle kerrotaan tarina niin sanotusti vakavalla naamalla, mutta taitavasti kerrottuna, luon itse aistimaailman kuulemani ja kokemani ympärille. Jos kertoja itse tuputtaa minulle valmiiksi omia tunteitaan kertoessaan tarinaansa, mitä todennäköisimmin kiellän kokemukseni oikeellisuuden.

Olen usein Proakatemialla huomannut kieltäväni itseäni uskomasta kerrottua tarinaa siksi, että kertojalla on ollut mielestäni liian voimakkaat tunteet pelissä. Miellän tarinankertojan tunteet usein keinoksi johdatella tarinan synnyttämää vaikutusta itselle suotuisaksi. Tiedostan myös itse tekeväni samaa. Ihmisillä on tarve selviytyä elämän eri tilanteissa, ja heittäytymällä tunteella tarinoiden virtaan, ihminen suojautuu ulkopuolelta tulevilta kyseenalaistuksilta – tai ainakin tältä minusta tuntuu.

Mielestäni tiimiyrittäjyydessä olennaista on nimenomaan yhteisen tarinan kirjoittaminen. Tarinaan voi sisältyä tunteita, mutta tarina on pystyttävä kirjoittamaan tietyllä tapaa järjellä. Mikäli tässä tilanteessa ei näe mahdollisuutta, että tiimin etu voi hyvinkin olla myös oma etu, on kynästä vaarassa katketa terä. Olen ajoittain hieman ymmälläni siitä, miksi joku haluaisi kirjoittaa tiimioppimisen tyyssijassa omaelämäkertaansa.

Miten sitten esimerkiksi Proakatemian tiimiyritys voi hyötyä tarinankerronnasta? Yksi kirjan Storytelling työkaluna kirjoittajien mielestä iso asia on työntekijöiden motivoiminen ja merkityksellisyyden korostaminen. Tarinoiden myötä esimerkiksi edustamallani tiimiyrityksellä Promisialla on tulevaisuus. Loppupeleissä on kyse siitä, kuka tarinan uskoo.

Pidän tiimiyrittäjyydessä tärkeänä hyvää johtamista. Rauhala ja Vikström vertaavat kirjassaan narratiivista, eli kerronnallista johtajuutta ja perinteistä johtajuutta. Narratiivisessa johtajuudessa päätöksenteko on monitahoista ja valta on jakautunut ryhmän kesken. Perinteisessä johtajuudessa asiat valuvat hierarkian mukana alaspäin.

Tarinat ovat periaatteessa mielikuvitusta, joihin liittyy paljon muutosta. Narratiivinen johtajuus pitääkin sisällään kyvyn muutosketteryyteen, kun taas perinteinen johtajuus hakeutuu kohti pysyviä linjoja – ja silloin, kun haetaan pysyvyyttä, tarvitaan kontrollia. Hyvässä tarinassa ei pidä olla liikaa kontrollia, jottei sen satumaisuus kärsi. Hyvät tarinat luodaan vuorovaikutteisuuden ja tasa-arvon avulla, ei yksittäisten sankarien arvovallanhakuisuuden ansiosta. Yksi ihminen ei voi kirjoittaa koko yrityksen tarinaa, mutta monta ihmistä pystyy luomaan yhdelle yritykselle verratonta kerrontaa.

Tämän esseen lopuksi haluan kokeilla Storytelling työkaluna -kirjassa esitettävää tekniikkaa ja luoda itselleni tarinani tähänastisesta ajastani tiimiyrittäjänä. Kirjoittajat kehottavat vastaamaan kysymyksiin, kuten ”mitä haasteita olet kohdannut ja miksi se tuntui haasteelta?”, ”mitä valintoja olet tehnyt ja miten sekä miksi olet päätynyt niihin? Lopuksi Rauhala ja Vikström pyytävät tarkastelemaan edellä mainittujen kysymysten perusteella syntynyttä tulosta. Mitä tunteita tarina herättää kuulijassaan ja mitä minä, tarina kertoja, opin siitä?

Selvänä haasteen Proakatemialla voin pitää yhteisymmärrykseen pääsyä. Jokaisella ihmisellä on omat tavoitteensa ja mielenkiinnon kohteensa. On liki mahdotonta saada 19 henkilön tiimiyritys puhaltamaan yhteen hiileen, mikäli se tarkoittaa sitä, että jonkun on luovuttava henkilökohtaisista unelmistaan. Itse ajattelen tilanteeni siten, että vain tiimin avulla voin päästä tavoitteeseeni – siksi olen Proakatemialla. Yhteisymmärryksen löytäminen on tuntunut haasteelta, koska tiedostan omat, hyvin vahvat tavoitteeni, ja näen myös sen, että tarvitsen tuota moninapaista tiimiä avukseni niiden saavuttamisessa. Tilanne turhauttaa.

Tilanteeseen ei ole yhtä ja oikeaa ratkaisua, vaan valintoja on monia – helpoimpana niistä on kenties välinpitämättömäksi heittäytyminen. Alkava kevät on jälleen tärkeä ajanjakso itsetutkiskelun kannalta. Yrittääkö kertoa tarinaa ihmisille, jotka haluavat vastavuoroisesti kertoa omaansa toiseen suuntaan, vaiko kuunnella heidän tarinaansa ja ottaa kynä käteen sen suhteen? Tulosta on vielä mahdoton kertoa, sillä tilanne elää yhä – ja niin kauan, kun tarinan viimeistä lukua ei ole kirjoitettu, sen on mahdollista saada happy ending.