Sain juuri viettää kaksi viikkoa ihanassa paikassa, Thaimaassa Krabilla. Rentoon ja palauttavaan syys-/talvilomaani sopi myöskin leppoisa luettava. Bongasin kaverini kirjahyllystä lomaani ja elämäntilanteeseeni täydellisesti sopivan kirjan, joka oli nimeltään Tapaaminen elämän kanssa.

Kirja on kertomus ikäisestäni, kolmekymppisestä naisesta, Lucysta, jonka elämä on kuin lähes hänen huomaamattaan päässyt ajautumaan väärille urille. Hänet on jätetty, hän ei pidä työstään, hän vetäytyy yksinäisyyteen ja valehtelee kaikesta kaikille, ystävilleen, läheisilleen sekä työkavereilleen. Hän on onneton, mutta ei myönnä sitä kenellekään. Kunnes hän saa postissa kirjeen Elämältään, joka kutsuu hänet tapaamiseen. Vastahakoisesti Lucy suostuu tapaamaan ihmisen, joka on hänen Elämänsä, erittäin surkean näköinen mies.

Elämä näyttää ilottomalta, harmaalta ja epäsiistiltä, koska Lucy ei ole pitänyt elämästään huolta. Kuin väkisin Lucy joutuu myöntämään tilanteensa, mutta rehellisyys ja avoimuus auttaa pikkuhiljaa elämänmuutoksen alkaessa. Askel askeleelta Lucy saa muutettua elämänsä suuntaa paremmaksi tekemällä oikeita valintoja ja alkamalla puhua totta. Joka kerta, kun hän tekee oikean valinnan tai puhuu totta, muuttuu myöskin Elämä iloisemmaksi ja hyvinvointisemmaksi. Elämä alkaa pukeutua puhtaisiin ja ehjiin vaatteisiin, pesee hampaansa ja hymyilee. Vähitellen Lucystä ja Elämästä tulee ystäviä. Lucy alkaa ottaa omasta elämästään vastuun ja oikeat valinnat poikivat jokainen lisää hyvää hänen elämäänsä – ystävät ja perhe alkavat ymmärtää häntä, hän pääsee irti epämieluisasta työstä, käsittelee häntä kalvamaan jääneet pettymykset ja eron sekä tapaa uuden miesystävän. Kirjan lopussa hän on vihdoin onnellinen ja osaa arvostaa elämäänsä, ja täten myös Elämäänsä.

Kirjalla on tärkeä sanoma. Se sai minut pohtimaan miltä oma elämäni näyttää. Miltä se näyttäisi, jos se olisi ihminen? Miltä se näyttää nyt ja miltä se on aiemmin näyttänyt?  Muutamana viime vuotena elämäni ei ehkä ole voinut niin hyvin kuin olisi voinut. Tai oikeastaan se on ollut vähän hukassa. Olen ajoittain sivuuttanut elämäni tavoitteet täysin kohtelemalla sitä välinpitämättömästi. Niinä aikoina en ole jaksanut välittää ja silloin negatiiviset asiat ovat tuoneet ympärilleni lisää negatiivisia ihmisiä ja asioita.

Vuoden vaihteessa elämäni muuttui. Oivalsin jotakin tärkeää – olen itse vastuussa onnellisuudestani ja elämästäni. Sain vihdoinkin kelkan käännettyä. Aloin arvostaa läheisiäni enemmän ja olla kiitollinen asioista joita minulla on. Oloni tuntui pitkästä aikaa hyvältä, vaikka elämässäni ei tapahtunut mitään normaalia arkea kummempaa.

Aloitin huolehtimalla itsestäni pienin askelin. Ensiksi päätin nukkua riittävästi ja säännöllisemmin. Jo tämä pieni muutos teki olostani paremman, koska se sai oloni levollisemmaksi, sillä luonteeltani olen helposti kärsimätön, turhautunut ja hermostunut. Päätin myöskin, että kun nukkuminen sujuu, alan korjata asteittain ruokavaliotani ja liikkua enemmän. Tähän päätökseen kuului kuitenkin se päätös, että en ota asiasta stressiä, vaan annan sen tapahtua asia kerrallaan.

Kun fyysisesti oli parempi olla, alkoi ajatuksetkin olla aurinkoisempia. Loin itselleni tavoitteita, joita kohti mennä. Nyt niihin pääsemiseen löytyy voimaa ja tahtoa. Äskeinen loma Thaimassa sai vielä vietyä ajattelutyöni loppuun ja pysähdys teki hyvää stressin täyteisen syksyn jälkeen. Loman merkitystä ei saisi koskaan aliarvioida! Nyt tuntuu absurdilta ajatella, että jos stressini ja uupumiseni poistamiseen tarvittiin ”vain” lepoa ja kauniita ajatuksia, miksi en pysähtynyt aiemmin? Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vihdoin elämäni ja Elämäni näyttää kauniilta.