Tampereen kuuluisin parveke
Esseen tyyppi: / esseepistettä.
KIRJALÄHTEET
KIRJA | KIRJAILIJA |
---|---|
Saatko sinä palatuetta “ohimennen”? Palaute on merkityksellisempää, kun se annetaan kasvotusten ja kahden kesken. (Manka, 2015) Ajattelisin, että etenkin rakentavan palautteen kohdalla kohtaaminen korostuu kulttuurissamme: haluamme olla negatiivisten asioiden kanssa tosissaan ja vakavissaan, käsitellä kehityskohdat kahden kesken. Pomon soittaessa, että tulepas käymään toimistolla, harvoin ajattelemme, että hänellä olisi hyvää sanottavaa. Annammeko me hyvää palautetta välttämättä niin “päin naamaa”, ja niin tosissaan, kuin negatiivista? Jos heitämme “hei kiitti muuten kun autoit” -tyylisen kommentin kollegalle työpisteen ohi kävellessä, jää siitä vähän sama maku kuin katkaravusta. Saat jotain maiskuteltavaa hetkeksi, mutta nielaistuasi tajuat, ettei tuo oikein maistunut miltään. En maista uusiksi. Sellainen hyvä palaute aiheuttaa pahimmillaan jopa vähän vastenmielisen reaktion.
Mankalla kävi hyvä munkki, kun palaute sattui menemään suoraan perille, hänen tietämättään. Työpaikoilla tosin, harvemmin on avoimia ikkunoita, joista hyvät palautteet kaikuvat sisään.
Suomalaista kehukulttuuria vaivaa eksaktiuden ongelma. Ei täällä kehuja kepein perustein anneta. Jos jonkun tuoteidea näyttää lupaavalta, heitämme korkeintaan varovaisen “näyttää ihan siistiltä” -kommentin. Ettei vain tarvitse sanojaan ottaa takaisin, jos tuote epäonnistuisi. Ja voihan siinä kateuttakin olla.
Toinen kehumisen ongelma on kiertely. Saatamme kierrellä kehuja antaen ne pyöreästi kaarrellen kasvotustenkin – mutta pahempi ongelma on, kun kehu esitetään kolmannelle osapuolelle. Tällöin hyvin toiminutta henkilöä ei välttämättä kohdata positiivisissa merkeissä lainkaan.
“Mun mielestä Teppo hoiti sen kaupan myynnin hyvin eilen!”, sanoi Seppo Matille.
Päästämme itsemme kehumattomuuden syyllisyydestä osoittamalla kehut kolmannelle osapuolelle. Se voi olla vaikka äiti, kaveri tai joku organisaatiosta, kenellä ei ole mitään yhteyttä tapahtuneeseen, ehkä edes kyseessä olevaan henkilöön. Päästämme itsemme helpolla. Ei tarvitse kohdata tyyppiä suoraan ja osoittaa mitään tunnetta, kun kertoo jollekin muulle.
Tämä voi kuulostaa tuomitsevalta ja moralistisesti oudolta. En sano, etteikö toisten hienoista tekemisistä saisi puhua muuallakin. Mutta minulla on kokemuksia, joissa kuulen hyvistä teoistani kuukaisien, ehkä vuosienkin takaa – enemmän tai vähemmän älyttömien kiertoteiden kautta. Minua, tai Teppoa, ei ollut hymyissä suin kohdattu näiden asioiden tiimoilta ollenkaan. Lähinnä muistan vaimean, neutraalin reaktion – josta tulee lähinnä sellainen fiilis, että ei tekemisiäni nyt ainakaan kovin riemuissaan katsota. Ehkä hän epäili tekosiani, tai ei vain kehdannut sanoa huonoa palautettaan.
Mutta sitten kuulenkin toimineeni hyvin. Toisen henkilön suusta, pitkän ajan päästä. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei tästäkään työstä ollut taas mitään hyötyä. Olin jo heittänyt koko merkityksellisyyteni romukoppaan.
“Mikset sä Seppo mulle kertonut?
Kuulin Matilta vasta nyt! Olisin muuten varmasti toiminut kaikissa myynneissä niin, jos olisin kuullut tai hoksannut, että tyyli oli hyvä!” – Teppo
Tässä on toisaalta myös eksaktiuden ongelmaa. Palautteen antajina meidän pitää olla varmoja vastaanotosta. Suorasta kehusta voi joutua “vastuuseen.” Mutkan kautta kiertänyt kehu, ja “vastuu” tulee myös mutkan kautta takaisin – jos tulee. Annamme mieluummin rikkinäisen puhelimen hajota ennestään.
Ongelma on sama usein myös negatiivisessa palautteessa. Kaikki tietää jonkun tyypin, joka on jauhanut p*skaa selän takana. Ehkä suomalaisessa kulttuurissa on vain jotain väärin näissä palauteasioissa.
Ja se jotain ei ole palautemalli, hyvän ja huonon tasapainon löytäminen, eikä välttämättä edes se eksaktius.
Eksaktiudesta voi olla hyöytyäkin. Jos joskus satut saamaankin hyvää palautetta naamatusten, voit olla varma, että se on sinulle tarkoitettu. Emme ole kadottaneet kehujen voimaa, jos positiivisesti ajatellaan. Ja joillekin se voi olla ihanaa, tietynlaista varmuutta luovaa.
Mutta olisiko siitä hyötyä, jos menisimme sille tasolle missä tutkailemme omaa kiitollisuuttamme. Omia tunteitamme, siis. Ja osottaisimme ne kiitokset sinne, aidosti, minne ne kuuluvat. Tunnehömppää olen jauhanut monesti (1, 2), mutta jauhan edelleen. Sotien aikaan vahvat olivat niitä, jotka eivät tunteilleet, mutta nyt on jo aika rikkoa jää kylmästä tunne- ja palautekulttuurista: se on alkanut vaikuttaa aivan liian monen (työ)hyvinvointiin ja/tai -pahoinvointiin.
Lähteet:
Marja-Liisa Manka: Stressikirja. 2015, Alma Talent Oy