Olen tehnyt suurimman ajan työurastani valokuvaajan töitä, suurin piirtein seitsemän vuoden ajan olen voinut kutsua itseäni ammattivalokuvaajaksi. Olen suorittanut kaksi valokuvausalan tutkintoa ja saanut todella useasti kuulla olevani hyvä työssäni. Kuitenkin jokaisen kuvauskeikan jälkeen mieleni valtaa ikävä ajatus.

”En osannut taaskaan ottaa kuvia parhaalla mahdollisella tavalla. Mitenköhän asiakkaat oikein päätyivät valitsemaan minut tähän hommaan, tulen tuottamaan heille suuren pettymyksen.”

Kun olen päässyt kotiin ja siirtänyt kuvat koneelle, sama ajatusmalli hiipii jälleen mieleeni.

”Kaikki kuvat ovat ihan kamalia. Ehkä yksi kuvista tulee kelpaamaan asiakkaille juuri ja juuri. Kehtaanko edes laskuttaa tällaisesta työstä mitään, miksi en osaa kuvata.”

Seuraavaksi jätän kuvat hautumaan ja kerään rohkeutta, jotta uskallan lähettää ne asiakkaalle. Kun olen vihdoin saanut ne lähetettyä, jännitän asiakkaan palautetta suuresti. Tsekkailen sähköpostikansiotani jatkuvasti ja odotan, että asiakas laittaa viestin kertoakseen, miten surkeita kuvia olen ottanut ja vaatii rahojaan takaisin.

Ja sitten vihdoin asiakkaan lähettämä sähköposti kolahtaa postilaatikkooni.

”Kiitos aivan mielettömistä kuvista! Hääkuvien tunnelma on tallennettu juuri niin kuin kuvittelimme, kiitos upeasta työstä!!”

Luen viestin monta kertaa läpi ja koitan löytää rivien välistä asiakkaan tyytymättömyyden. Voiko asiakas oikeasti ajatella näin vai eikö hän vain kehtaa sanoa, että kuvat olivat surkeita? Ehkä olen kuvaustilanteessa vain osannut hurmata hääparin jotenkin iloisella ja välittömällä asenteellani, eivätkä he huomaa kuvien huonoutta. Hääpaikka oli niin kauniisti laitettu, että kyllähän sieltä kuka vain sai kauniita kuvia, vaikka vain kännykkäkameralla otettuna. Ja hääpari oli niin upea, että heidän rakkautensa ja onnensa olisi kuka vain voinut ikuistaa, en minä edes tehnyt mitään ihmeellistä kuvien eteen. Olen onnistunut huijaamaan jälleen yhden asiakkaan luulemaan, että olen hyvä valokuvaaja, vaikka en oikeasti ole.

Koen vastaavanlaista ajattelua omassa toiminnassani jatkuvasti. En usko, että voin olla hyvä jossain ja aina jos saan kehuja, kuvittelen, että ne eivät oikeasti koske minua. Että en ansaitse niitä. Siispä kun törmäsin Uusi Muusa -sivuston juttuun huijarisyndroomasta vuosi sitten, silmäni avautuivat. Tunnistin itseni välittömästi kuvauksesta ja oivalsin, että oma ajattelumallini pohjautuu tietynlaiseen ajatusvääristymään – huijarisyndroomaan.

Mitä huijarisyndrooma on?

Huijarisyndroomasta (engl. impostor syndrome) kärsivä ihminen ei usko itseensä. Sen vaikutuksesta hän ei usko omia saavutuksiaan todeksi, vaikka saisikin niistä kehuja muilta. Huijarisyndroomainen ihminen on vakuuttunut siitä, että hän on huijari, jonka saavutukset ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain jollain tavalla onnistunut huijaamaan muut luulemaan olevansa pätevä tai muuten onnistunut. Suurin osa huijarisyndroomasta kärsivistä tyypeistä on korkeasti koulutettuja, sekä miehiä että naisia, mutta yleisesti naiset kärsivät syndroomasta enemmän. Huijarisyndroomaa diagnosoidaan yhä enemmän nykymaailmassa, jossa työura rakennetaan monesta eri osa-alueesta. Työilmoituksien osaamisvaatimukset ovat tänä päivänä todella laajoja ja ihmisten pitäisi osata tehdä useita eri tehtäviä, olla jopa monen eri alan ammattilaisia. Yleensä huijariutta koetaan eniten nuorena juuri työuran alussa, kun ollaan vielä epävarmoja omasta osaamisestaan. Osaa huijarisyndrooma leimaa koko iän ajan ja se vaikuttaa suuresti omaan elämään. Huijarius polveutuu yleensä lapsuuden kokemuksiin ja huijarityyppejä on useita erilaisia.

Työnarkomaani huijari uskoo, että vain kovalla työnteolla hän voi saada tuloksia. Hänellä ei mielestään ole erityisiä taitoja, joita hän kompensoi tekemällä töitä todella kovasti. Huijari ajattele, että hän pääsi jälleen ns. pälkähästä, kun teki vain todella kovasti töitä, eikä kukaan saanut häntä kiinni osaamattomuudesta, koska teki niin paljon töitä, eivätkä muut ehtineet huomaamaan hänen huonouttaan. Huijari soimaa itseään, jos hän olisi oikeasti kyvykäs ja hyvä työssään, ei hänen tarvitsisi tehdä niin paljon töitä tehtävien eteen. Tämä ajattelutapa ylläpitää jatkuvaa stressiä, eikä oravanpyörää saa katkaistua. Työriippuvuus on yksi huijarien tavallisimmista oireista ja myös minä voin osittain allekirjoittaa sen.

Osa huijareista turvautuu maagiseen ajatteluun. Maagisessa ajattelussa ihminen uskoo, että hän voi vaikuttaa todellisuuteen ajatuksiensa voimalla. Termi saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta itse asiassa huomattavan moni ihminen toimii juuri tällä tavalla. Yleistä tässä ajattelussa on ajatella tai tehdä jotain, jotta pahoja asioita ei tapahtuisi. Osa huijareista ajattelee, että heidän ajattelunsa suojaa heitä. Huijari saattaa ajatella pahinta, jotta ei pettyisi sitten kun kaikki menee huonosti. Maagisen ajattelun huijareilla esiintyy rituaalinomaista huolehtimista ja murehtimista. He uskovat, että epäonnistuminen tulee välttämättä, elleivät he toimi tai ajattele tietyllä tavalla. Maaginen ajattelu lähtee usein käyntiin lapsena ja usein lapset tuudittautuvat vastaavanlaisiin ajatusleikkeihin. Olen itse ollut lapsena todella vahvasti maagisen ajattelun vietävänä ja käytän sitä usein vielä tänäkin päivänä. Saatan tehdä erilaisia ajatusleikkejä, vaikka että jos seuraava vastaantuleva auto on punainen, uskallan lähettää sähköpostin asiakkaalle. Tai kuvittelen jonkun tilanteen pahimman mahdollisen skenaarion, jotta se ei oikeasti tapahtuisi.

Korostuneen vaatimaton huijari on vetäytyvä ja ujo ja myönteisen palautteen saaminen tuntuu hänestä erittäin hankalalta. Hän vähättelee itseään eikä hän pysty ottamaan kehuja vastaan ylpeästi. Jokainen on varmasti joskus sanonut kehun saatuaan, että eihän tämä nyt ollut mitään, turhaan kiittelet, eivätkä kaikki ihmiset tämän takia olekaan automaattisesti huijarisyndroomasta kärsiviä. Huijareilla kehuminen voi saada hänet tuntemaan, että häntä tullaan vielä rankaisemaan. Mikäli huijari saa jostain tekemästään asiasta kiitosta, voi hän kuvitella, että hän ei ole tehnyt asiaa kunnolla tai että tehtävä on ollut niin helppo, että jopa hän on siitä selviytynyt. Hän pelkää paljastumista ja siksi kehut tuntuvat hänestä hankalilta. Itsekin joskus kuvittelen kehuja saadessani, että nyt kun tuo sanoi nuo kehut ääneen, hän tajuaa, etten oikeasti niitä ansaitse. Kehujen vastaanottaminen on hankalaa, kun ei itse usko olevansa niiden arvoinen.

Hurmuri on huippusuorittaja, lahjakas ja viehättävä ihminen, joka tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa. Hurmuri kokee olevansa siitä syystä huijari, että hän uskoo, ettei oikeasti osaa mitään, kaikki hänen ansaitsema huomionsa johtuu vain hänen viehättävästä persoonastaan ja siitä, että hän osaa miellyttää muita. Tämä kyky synnyttää erilaisia yhteistyökuvioita ja antaa erilaisia mahdollisuuksia, joihin huijari ei oikeasti taitojensa puolesta pääsisi, ainoastaan hurmaavan luonteensa vuoksi. Huijari uskoo jatkuvasti omien saavutustensa johtuvan vain ulkoisten ominaisuuksiensa ja oman persoonansa vuoksi, eikä siksi usko oikeasti ansaitsevansa kiitosta. Hän vain huijaa muut uskomaan olevansa taitava. Kun kuulin, että pääsin sisään Proakatemiaan, ajattelin ensin kyseessä olevan joku virhe. Sitten ajattelin, että enhän minä oikeasti ole yhtään sopiva henkilö Proakatemian kaltaiseen kouluun, minä vain osasin jotenkin pääsykokeissa esittää sellaista tyyppiä tai persoonani jäi valitsijoiden mieleen. Huijasin varmasti koulupaikan itselleni hymyilemällä kauniisti ja sanomalla asioita, joita valitsijat halusivat kuulla.

Osa huijareista uskoo olevansa ylimukautujia. Tyyppejä, jotka pystyvät muuttamaan itsensä tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaksi. Heillä on vahvasti kehittynyt intuitio ja herkkyys toisten tarpeille, he ovat myös todella alttiita hyväksynnälle ja kaipaavat sitä vahvasti. Hyväksynnäntunteen tavoittelu saa huijarin muuttamaan omaa toimintaansa eri tilanteisiin sopiviksi, jotta hänet varmasti hyväksytään. He uskovat olevansa huijareita, sillä he vain jotenkin tietävät, miten heidän kuuluu toimia, jotta he tekevät asian oikein ja miellyttävät toisia. He eivät koe onnistumista omien taitojensa, vaan oman miellyttävyydenhaluisuutensa takia.

Moni huijari mukautumisen lisäksi varmistaa omaa itseään imitoinnin ja matkimisen kautta. Huijari on silloin kuin kameleontti, joka pyrkii varmistamaan hyväksytyksi tulemisen olemalla samanlainen kuin muut. Hän ei ehkä uskalla ilmaista omia mielipiteitään, jotta ei erotu muusta porukasta negatiivisella tavalla. Hän ei halua erottua, jotta hän ei paljastuisi. Huijari uskoo, että hän selviää tilanteista tekemällä asiat samalla lailla kuin muutkin – tällöin hän vain usein ajattelee, että ei hän oikeasti olisi tilanteesta omilla taidoillaan selvinnyt, hän otti vain mallia ja teki niin kuin muutkin.

Mitä olen oppinut itsestäni huijarisyndrooman myötä ja kuinka siitä pääsee yli?

Se, että tunnistin itseni huijarisyndroomaa kärsiväksi ihmiseksi, avasi silmäni. Tajusin, että en ehkä oikeasti olekaan huono, vaan minulle on kehittynyt vääränlainen ajatusmalli ja tapa kokea itseni. Olen työstänyt nyt noin vuoden ajan omaa ajatteluani parempaan suuntaan, ja vaikka en vielä koe olevani täysin vapaa huijarisyndroomasta, tuntuu että olen saanut kitkettyä sitä todella paljon. Olen oppinut, että tarvitsen paljon kannustavaa ja rakentavaa palautetta, mutta jos palautteen ilmaisee väärällä tavalla, otan sen helposti itseeni ja koen olevani huono ja surkea tekemässäni työssä. Kehuvaa palautetta ilman tarkkaa selitystä sille, miksi tein jonkun asian hyvin saadessani huijariajattelu nostaa päätään. Jos minulle sanotaan vain, että teitpä tämän asian hyvin! en koe, että olisin tehnyt oikeasti mitään hyvin, kehun antaja vaan sanoo niin saadakseen minulle paremman mielen. Näissä tilanteissa nykyään pyydänkin tarkennusta siihen, että mistä syystä tämä oli hyvin. Minun täytyy saada tietää syyt onnistumiselleni, jotta voin uskoa olleeni siinä oikeasti hyvä.

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana paljon artikkeleita huijarisyndroomasta ja keskustellut muiden syndroomasta kärsineiden kanssa. Luin myös Tiina Ekmanin kirjan aiheesta ja siitä olen saanut muutamia hyviä harjoituksia ja ohjeita, miten omaa huijariajatteluaan voi kääntää pois. Yksi kirjan hyvistä vinkeistä on se, että osaa tarkastella omaa toimintaansa, arkeaan ja elämään, ja huomata ne tilanteet, joissa huijariajattelu nostaa päätään. Minulla ne tulevat vahvasti työssä, varsinkin valokuvauksessa ja muussa luovuutta vaativassa työssä, ei niinkään ihmissuhteissa tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. Silloin kun huijariajattelu valtaa mielen, on osattava tunnistaa se ja ajateltava, että tämä on vain huijariajatteluani, se ei ole objektiivinen totuus minusta tai tekemisestäni. Silloin kannattaa pysähtyä ajatukseen ja todeta rauhassa itselleen, että tässä tilanteessa ei ole mitään vaarallista eikä tämä uhkaa minua. On myös tärkeää opetella olemaan oma itsensä ja pohtia, mikä itsessä on aitoa itseä ja mikä opittua huijariajattelua. Usein huijareiden valheellisena menestyksenä tai osaamisena pitämät asiat ovat oikeasti juuri niitä asioita, joissa ihminen on oikeasti hyvä ja menestyvä. Omalle osaamiselle silloin sokaistuu eikä siihen usko. Sen kanssa täytyy vain tehdä paljon työtä ja harjoitella asian ja oman itsensä hyväksyntää mielessään.

En vielä osaa kääntää huijaritunnetta siihen, että kumoaisin huonon tunteen täysin, mutta sitä minun ei tarvitsekaan kyetä. Kunhan en anna huijariajattelun lamaannuttaa minua ja estää tekemästä asioita, joista nautin.

Olen pystynyt harjoittelemaan oman osaamiseni hyväksyntää jo sen verran, että tämän vuoden hääkuvauksissa koin välillä aitoa onnistumisen tunnetta. Nautin työpäivästä kameran takana hääparin tärkeää päivää ikuistaen. Välillä ikävät ajatukset meinasivat tulla päähäni kuiskuttelemaan, mutta onnistuin kääntämään ne pois. Ja olin itse asiassa kuviinkin tyytyväinen, tuntui, että sain otettua urani parhaimmat hääkuvat, vaikka sen tähänkin kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Olen saanut prosessin käynnistettyä ja toivon, että saisin vielä jonain päivänä olla lähes vapaa kuluttavasta ja ikävästä huijariajattelusta.

Tämän esseen kirjoittaminen ei ollut helppoa. Aiheesta läheisille puhuminen ei sekään ole käynyt helposti ja kaikille en ole huijarisyndroomasta edes pystynyt puhumaan. Ekman kuitenkin kehottaa, että huijarisyndroomasta kärsivät pystyisivät kertomaan oireestaan läheisilleen. Että vaatii joskus itseltään ei vain hyvää, vaan jopa täydellistä suoritusta ja pelkää, että ei pysty siihen, joka taas todistaa sinun olevan huijari. Mutta että haluaa vapautua näistä ajatuksista ja toivoo, että läheiset voivat auttaa asiassa. Tämä essee olkoon yksi keino siihen, että sain avattua sydäntäni aiheesta. Uskon ja tiedän, että myös Proakatemialla on monia huijarisyndroomasta kärsiviä ihmisiä. Toivon, että myös he ymmärtävät, että meidän ei aina tarvitse olla kaikessa parhaita, että hyvä riittää ja juuri sinä riität sellaisena kuin olet. Olet aidosti juuri niin hyvä ja täydellinen kuin olet, se ei ole huijausta.