Tampere
21 Feb, Wednesday
-0° C

Proakatemian esseepankki

Taiteilijaelämää, osa 1



Kirjoittanut: Hanna Paltaani - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Olen aina ollut luova persoona, taitelijasielu. Peruskoulussa elin ja hengitin musiikkia, kuvaamataitoa ja teatteria ja peruskoulun jälkeen Kuopion Yhteiskoulun Musiikkilukio oli itsestään selvä seuraava askeleeni. Olin lapsesta lähtien ollut varma, että minusta tulee joko laulaja tai näyttelijä, tästä ei ollut kysymystäkään. Kun kaverikirjoissa kysyttiin ”mikä sinusta tulee isona”, kirjoitin lapsen vankkumattomalla itsevarmuudella ”tähti”.

 

Tähti minusta ei ollut. Lukion jälkeen hain Helsinkiin Teatterikorkeakouluun, jossa Kati Outisen jäätävä katse mursi minut pieniksi palasiksi pääsykoehuoneen nurkkaan. En päässyt aamupäivän testejä pidemmälle. Elämäntilanteet, etenkin ne minun käsistäni ulottumattomissa olleet veivät useiksi vuosiksi taiteen ja etenkin teatterihaaveen jonnekin kauas. Välillä muistin haaveeni ja katselin niitä kaukaa, kuin etäisesti tuttua. Musiikkia harrastin satunnaisesti laulamalla yksin ja erinäisissä kokoonpanoissa, mutta täydellistä täyttymystä sekään ei tuottanut.

 

Jossain vaiheessa, lähempänä kolmeakymmentä löysin harrastajateatterin. Oi voi, tätäkö voi tehdä näinkin! Mikä ihana maailma, mikä ihana yhteisö. Ymmärsin, ettei haaveiden tarvitse toteutua aina suorinta reittiä ja juuri alkuperäisen suunnitelman mukaan. Löysin myös kuorolaulun ihanuuden ja silloisesta kuorostani, äänekoskelaisesta viihdekuorosta itselleni toisen kodin. Miten kokonaisvaltaisesti taide voikin yhdistää ihmisiä? Olin onnellinen.

 

Muutin Tampereelle syksyllä 2018. Muuttoni ei sisältänyt dramatiikkaa, mutta sitäkin enemmän intohimoa, sillä olin haaveillut Tampereelle muutosta koko ikäni. Elämän täyttivät nopeasti yrittäjyys ja monimutkaiset ihmissuhteet ja tunsin pian olevani hyvin väsynyt ja lopussa. Tiedostin tarvitsevani taidetta, itseni toteuttamista, jotain, mihin purkaa ajatuksiani, tunteitani ja energiaani. Helpotusta toi hieman, kun asiakkaani vinkistä hain Tampereen Filharmoniseen kuoroon ja pääsin sisään. Löysin uskomattoman ihanan naisporukan, josta tuli minulle kuin toinen perhe.

 

Pian huomasin kuitenkin sisälläni heränneen palon maalaamista kohtaan. En muista, enkä edes tiedä tiesinkö tuolloinkaan mistä tämä ajatus lähti, mutta mietin noin vuoden verran, että minun on pakko alkaa maalata. Peruskoulun ja lukion kympin kuviksen tytöksi kuvittelin silti olevani täysin kykenemätön maalaamaan – olin syystä tai toisesta iskostanut itseeni ajatuksen sen olevan täysin minun ulottumattomissani oleva taiteenlaji.

 

Ajatus tunteideni tulkitsemisesta kankaalle ei jättänyt minua rauhaan. Lopulta en enää vain miettinyt ja haaveillut, vaan aloin päämäärätietoisesti työstää intohimoani eteenpäin. Minulla ei ollut mitään tietoa, mistä lähtisin liikkeelle. En tiennyt mitään maalausvälineistä, tekniikoista, tyylilajeista – tuntui todella haastavalta miettiä, mistä aloittaa ja mihin tarttua. Tuo aika on hieman hämärän peitossa, sillä lapseni oli tuolloin aivan pieni, ja elin pahassa univajeessa ja muutenkin äitiaivosumussa. Siitä huolimatta käytin jokaisen hetken, kun lapseni nukkui etsien tietoa tarvittavista välineistä, katselin videoita, selasin sosiaalisen median taideskeneä ja kartoitin, millaisesta taiteesta itse pidän ja millaista haluaisin lähteä toteuttamaan.

 

Lopulta, kesäkuussa 2021 ostin ensimmäiset taiteilijatarvikkeeni – maalauspohjia, valkoista, pinkkiä ja keltaista maalia sekä muutamia siveltimiä. Se tunne, kun valutin ensimmäiset kerrokset maalia kankaalle, oli uskomaton. Minusta tuntui, kuin sieluni olisi pakahtunut onnesta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaa, tunsin tulleeni kotiin.

 

Taiteilijatarinani jatkuu osassa kaksi.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close