Suutu, korota ääntäsi ja heitä fläppitaulu seinään – isoin oppi perseelleen menneestä HR-kaudesta. Esseessä myös pari muuta pikkumokaa ja vakuuttelua siitä, että olen oppinut virheistäni.

Syyllisyys ja ensimmäinen tunnistamani virhe

Idioottiaivot. Tämän niminen kirja kuulosti juuri minulle sopivalta, kun siihen viime toukokuun lopulla tartuin. Silloin (ja vielä pitkään sen jälkeen) päällimmäisiä tunteita olivat häpeä, katumus ja itseinho. Tein koko edellisen syksyn kovasti töitä ja näin paljon vaivaa valmistellessani asioita keväälle: halusin ja pääsinkin Hurman HR:ksi. Kevät oli kuitenkin koko tiimillä melko huono, enkä voinut HR:nä sanoa kuuluneeni niihin tyyppeihin, jotka yrittivät parantaa tiimin tilannetta. Ei meistä kukaan kuulunut niihin tyyppeihin valtaosasta viime kevättä, mutta jorylaisena ja HR:nä koin erityisen paljon syyllisyyttä siitä, että en tehnyt tarpeeksi.

Tiedän, että omalla kohdallani tilanteeseen vaikutti myös henkilökohtaisessa elämässä tapahtunut iso muutos. Perustelin koko kevään itselleni juurikin sillä sitä, että sain suoriutua tehtävistäni HR:nä ja tiimiläisenä vähän heikommin, koska käsittelinhän isoa menetystä ja kyllähän kaikki varmasti ymmärtävät tilanteeni. Aivan toukokuun lopulla valmentajan kanssa käydyn kehityskeskustelun jälkeen ymmärsin, että henkilökohtaisen elämän haasteet eivät ole hyväksyttävä syy suoriutua ”töissä” tai tiimissä huonosti – mikäli jokin henkilökohtaisesta elämästäni häiritsee työkykyäni, minun tulee olla sairaslomalla. Pidin viime keväänä liian lyhyen sairasloman, enkä hankkinut itselleni sijaista, vaan kaadoin kaiken pakollisen tehtävälistaltani (sekä omat henkilökohtaiset huoleni ja murheeni) toisen (ja sillä hetkellä ainoan) jorylaisen, meidän BL:n niskaan. Tämän voin helposti nimetä yhdeksi konkreettiseksi virheekseni HR-kaudeltani – ja jos nyt saisin tehdä toisin, ottaisin vähintään tuplasti pidemmän sairasloman ja etsisin tiimistä tyypin, joka huolehtisi HR:n jutuista sairaslomani ajan sekä auttaisi minua niissä vielä lomalta palattuanikin. Lesson learned.

Megamoka ja oppimissopimusten hyödyt

Olen kesän aikana pureskellut Dean Burnettin kirjan kautta, keskustelemalla ja omaa toimintaa reflektoimalla yrittänyt löytää ne jutut, joissa viime keväänä menin eniten metsään – ihan vain siksi, että en koskaan enää halua käydä vastaavaa tilannetta läpi. Tämän kauden apuva Petteri sanoo aina, että Proakatemialla ollaan mokaamassa ja oppimassa niistä mokista, ja tiesin, että tämä on nyt se juttu, mistä mun pitää osata kerätä ne opit talteen. Muuten oon ollut täällä aivan turhaan.

Suurimman mokan ymmärsin parhaiten ehkä siinä vaiheessa, kun kirjoitin oppimissopimusta tälle syksylle. Palasin lukemaan viime kevään oppimissopimusta, itkin ja nauroin sitä lukiessani. Tämän syksyn oppimissopimukseen liittyen edelliseen kevääseen kirjoitin näin: ” Mua on siis koko kesän ahdistanut ajatus akatemialle palaamisesta. Hävettää. Hävettää oma osuus viime keväässä, hävettää että oon kutsunut itseäni meidän HR:ksi, ja hävettää monet yksittäiset tilanteet, fiiliskierrokset, uuden joryn valintatilanne, se että en osannut puuttua mihinkään. En osannut puuttua tiimin asioihin enkä omiin ihmissuhteisiin enkä omiin henkilökohtaisinkaan asioihin. Maddekin tosin sanoi, että voidaan hyödyntää viime keväästä opittuja juttuja tänä syksynä ja myöhemmin, joten toivon, että mä nyt sit osaan puuttua”. Myöhemmin oppimissopimuksessa, kun listasin tavoitteitani seuraavalle puolelle vuodelle, lisäsin tähän vielä seuraavasti: ”Olkoon tämä seuraava sellainen epämääräinen, epäselkeä, henkinen tavoite. Haluan että voin sanoa ääneen, että en oo valmis, en osaa, en tiedä, en oo täydellinen. Haluan uskaltaa itkeä silloin kun itkettää ja nauraa silloin kun naurattaa ja ihan vaan olla, ilman että pitää miettiä miten kuuluu olla tai miten ihmiset olettaa mun olevan”.

Suurin virhe, jonka koen HR:nä tehneeni on se, että en puuttunut mihinkään. En sanonut ääneen, jos jokin tiimissä tai muutenkaan tuntui pahalta, en näyttänyt, miltä tuntui enkä yrittänyt tosissani viedä ideoitani läpi tiimissä. En innostunut, en vaatinut, en suuttunut. Tyydyin vain siihen, miten asiat oli, en ponnistellut valtavasti muuttaakseni mitään, vaikka tiesin, että tilanne tiimissä on huono. Tuntui että koko tiimi velloi sellaisessa hiljaisessa tyytymisessä huonoon tilanteeseen. Kenelläkään ei ollut riittävästi motivaatiota, rohkeutta tai ymmärrystä (tai mitä se ikinä olisi vaatinutkaan) suuttua, korottaa ääntään tai heittää fläppitaulua seinään.

Palan tunne kurkussa kasvoi ja mitä pidemmälle kevät ja hiljainen vellominen semihuonossa olossa tiimissä eteni, sen vaikeampi siihen olikaan tehdä muutosta. Varsinkin näin jälkeenpäin kun erilaisia tilanteita ajattelee, tuntuu, että meistä oli mahdoton saada mitään irti. Joku ehdotti projektia, eikä kukaan oikein sanonut siihen mitään. BL kysyi kysymyksen, eikä kukaan oikein vastannut mitään. Hiljaisuus tarkoitti että ihan sama.

Vittuperkelehelvetti ja suuttumisen terveysvaikutukset

Olenkin siis oppinut, että hiljaa oleminen ja sellainen paskaan tyytyminen on pahinta, mitä tiimissä voi tehdä. Hiljaisuus kuuluu toki esimerkiksi osaksi pajadialogia ja joskus on myös ihan ok, mutta noin niin kuin yleisesti, kun puhutaan vaikka palavereista, päätöksen teosta tai muuten tiimiin vaikuttamisesta, pahinta on olla hiljaa.

Jos sattuu olemaan samaa mieltä muutaman edellisen kommentoijan kanssa, on sekin parempi ilmaista, kuin olettaa, että oma hiljaisuus tulkitaan muiden toimesta edellisten kommenttien puoltamiseksi. Jos sattuu olemaan eri mieltä, siinä kohtaa on vielä isompi syy avata oma suu. Ja jos jollakulla sattuu vaikka olemaan tämän binäärisen asettelun (samaa mieltä / eri mieltä) ulkopuolinen ajatus, aivan toisenlainen näkökulma tai huomautus aiheeseen, niin tiimiläisenä haluaisin kyllä kuulla senkin.

Koska viime kevät vituttaa omalta osalta edelleen sen verran, että haluan saman tilanteen välttää kaikin mahdollisin keinoin, haluaisin kuulla muilta sekä sanoa itse ennemmin vaikka vittuperkelehelvetti ei se näin voi mennä, kuin velloa tyytyneenä mutta tyydyttämättömänä hiljaisuudessa. Suuttuminenkin on siis parempi, kuin reagoimattomuus.

Burnett kertoo kirjassaan Idioottiaivot myös, että suuttuminen on jopa hyödyllistä meidän terveydelle – se nimittäin vähentää stressiä. Stressi taas on epäterveellistä henkisen puolen lisäksi myös fyysisesti, sillä stressin vaikutuksesta elimistöömme vapautuu kortisolia. Pür-kaupan artikkeli kertoo, että lyhytaikaisesti kohonneesta kortisolitasosta on hyötyä stressaavissa tilanteissa, mutta pitkittyessään lisääntynyt kortisolin määrä saattaa aiheuttaa esimerkiksi pääkipua, muisti- ja uniongelmia, painonnousua, ruoansulatusjärjestelmän oikuttelua, ahdistusta ja alakuloisuutta ja monia muita oireita.

Burnett viittaa tutkimuksiin, joissa on todettu, että suuttuminen ja suuttumuksen kokeminen tunteena alentaa kortisolitasoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hiljaisuudessa vellominen ja huonohkoon tilanteeseen tyytyminen lisää stressiä ja pahaa oloa, mutta suuttuminen ja hermostuminen tiimille tai tiimin edessä vähentää yksilön stressiä ja vie tiimiä eteenpäin (tai edes johonkin suuntaan).

Siis suutu, korota ääntäsi ja heitä fläppitaulu seinään. Siitä on hyötyä tiimille ja siitä on hyötyä sun terveydelle. Huonosti muotoiltuja lauseita ja kiroamista voi vaikka pyytää anteeksi jälkikäteen, mutta hiljaa ei kannata olla. Lesson learned.

Pikkuvirhe ja viimeinen oppi HR-kaudelta

Isoin oppi perseelleen menneestä HR-kaudestani on siis edellä mainittu: älä ole hiljaa. Aiemmin jo mainitsin pienempänä oppina sen, että jos ei ole täysin työkykyinen, ei kuulu mennä töihin. Vielä yhden pikkuvirheen ymmärsin itseasiassa parhaiten myöskin omaa oppimissopimusta tälle syksylle kirjoittaessani.

Mulla on jostain syystä aina ollut sellainen pakonomainen tarve pitää kaikki narut käsissä ja palapelin palat koossa. Tai jos sattuisi tilanne, että narut on hukassa ja palat levällään, niin oon kokenut kuitenkin aina tarvetta näyttää siltä, että kaikki olisi hienosti ja että pärjään. Oppimissopimukseeni tälle syksylle kirjasin kuitenkin tavoitteeksi sen, että uskaltaisin sanoa ääneen, että en oo täydellinen, en osaa tai hallitse jotain, en pärjää yksin.

Haluan jatkossa olla ennemmin rehellinen kuin näyttää täydelliseltä, koska tässä koen myös mokanneeni viime keväänä. Meillä oli alkuvuodesta viiden henkilön johtoryhmä, mutta maaliskuussa se tippui kahteen. Tuntui, että naruja oli entistä enemmän ja jokainen niistä entistä painavampi. Silti yritin loppuun asti vaikuttaa siltä, että en tarvitse apua, pärjään kyllä (vaikka oikeasti en pärjännyt, ja tämä taatusti kaikille näkyi). Ensi kerralla siis yritän antaa osan naruista jollekulle toiselle tai ainakin myöntää ääneen, että nyt on pari narua solmussa ja kolmas hukassa. Lesson learned.

Lähteet:

Burnett, D. 2016. Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Trans. Mikkonen, R. Keuruu.

Pür-kauppa. 2016. Stressihormoni kortisoli – tunnista liikaerityksen merkit. [Blogiteksti]. Julkaistu 19.9.2016. Luettu 12.9.2019. https://www.pur-kauppa.fi/stressihormoni-kortisoli/