Teknologiamessut

Helsingissä järjestettiin alkuviikosta (5-7.11.2019) messukeskuksella Teknologia 19 -messut. Me lähdettiin Siljanderin Aaronin kanssa edustamaan Evisionia, verkostoitumaan ja tutkimaan mitä ne tällaiset messutapahtumat oikein on, ja miksi tänne ei ole sisäänpääsymaksua.

Pian selvisi että tapahtuma ei todellakaan ole mikään pieni. Siellä oli paikalla yli 500 teknologiayritystä tekemässä jotain. Osalla oli robotteja – itseasiassa aika monella oli robotteja. Toiset myi, esitteli, tai yritti saada sijoittajia. Osa oli ihan puhtaasti rekrytoimassa ohi kulkevia lahjakkuuksia, ja sillä kulmalla meitäkin lähestyttiin monta kertaa. Ilme usein muuttui hieman, kun tuli ilmi että opiskelemme liiketaloutta eikä esimerkiksi neuroverkkoja, konenäköä tai signaaliteoriaa. Ihmiset kuitenkin olivat hyvin kohteliaita ja mukavia, osa selkeästi messuroolissa, mutta yllättävän monet aidosti läsnä.

Mukana oli huomattava määrä pieniä Start up-yrityksiä esittelemässä toimintaansa ja keksintöjänsä. Kaikilla tuntui olevan hyvä fiilis ja paljon uskoa omaan tekemiseensä. Kun kyselimme varovasti miten homma on lähtenyt käyntiin, niin vastaus tuli aina hymyillen ja varovaisen positiivisesti. Törmättiin moniin hyviin keskusteluihin aloittelevien ja kokeneempien yrittäjien kanssa, sekä päästiin höpöttelemään ihan laidasta laitaan yhteisistä mielenkiinnonkohteista eri alojen isompien herrojen ja rouvien kanssa. Yhdenkin konenäköfirman edustajan kanssa päästiin syvälle mm. konenäön ja tunnistusmekanismien eettisyyteen ja sen tämänhetkisiin ja tulevaisuudessa todennäköisiin autoritäärisiin käytännön sovellutuksiin ongelmineen. Oli hienoa kuulla “helvetin pelottavaa” ison firman toimitusjohtajan suusta, siitä tuli tosi kodikas olo, ja se toimi hyvänä muistutuksena että vaika tuloero välillämme oli todennäköisesti ainakin muutaman sataa tuhatta vuodessa, olimme edelleen ihmisiä molemmat ja meillä oli yllättävän paljon yhteistä.

Verkostoituminen

Verkostoituminen on kuuma puheenaihe. Pitää olla tilit jokaisessa somessa linkedinistä twittereihin ja pitää osata toistella samat kliseet kuorossa muiden kanssa yhteenkuuluvuuden saavuttamiseksi. Pitää mennä pöhinäkesteille lässyttämään ja hymyillä – jopa nauraa jokaiselle vitsille, olipa hauska tai ei. Pitää kätellä kaikkia ja puhua kaikille, tuoda esille itseään kilpaa ja miettiä kuinka voisi kenestäkin hyötyä. Tai sitten ei.

On olemassa toinenkin tapa. Verkostoituminen voi tapahtua ikäänkuin vahingossa. Jos lähdet seikkailijana seikkailuun, ja sieltä sattuukin löytymään aidosti kiinnostavia asioita tai aidosti kiinnostavia ihmisiä joiden kanssa tulee hyvin juttuun, ei tarvitse yhtään miettiä sitä matematiikkaa verkostoitumisalgoritmin takana, vaan voi olla oma itsensä. Me mentiin ihan mielenkiinnosta juttelemaan ihmisille, kysymään että mitä kummaa tämä robotti tekee, tai ihan vaan että mikäs firma se tällainen ja miksi teillä on flamingoja messuständillä. Joskus keskustelu lähti hyvin käyntiin ja päästiin jopa nauramaan yhdessä, joskus vastaanotto oli hieman kylmempi ja tiedettiin että nyt on aika jatkaa matkaa. Parhaita tapauksia oli ne joissa meiltä innolla kysyttiin käyntikorttia ennen kuin ehdittiin sitä itse tyrkyttämään. Olen edelleen vakuuttunut että se oman piirin laatu korvaa määrän, ja yksi hyvä kontakti jonka kanssa tulee hyvin juttuun on paljon parempi kuin sata konemaista linkkariseuraajaa promoamassa omia tuotteitaan kommenteissa rutiinilla.

Jatkossa aionkin yrittää ulkoistaa verkkomaailman automaatiolle ja pyrkiä kohtaamaan koneet koneina ja ihmiset ihmisinä. Tapahtumissa pidän puhelimen taskussa, käyntikortit myös kunnes aidosti tulee tilanne jossa sellaista tarvitaan. Kohtaan ihmiset ihmisinä, olipa kättelyn toisessa päässä teknologiamiljonääri, persaukinen opiskelija tai vaikka täysin tapahtumaan liittymätön narikkatyöntekijä tai paikalle sattumalta osunut bussipysäkin etsijä. Turhat laskelmoinnit ja oman käytöksen muuttaminen omien hyötylaskelmien perusteella näkyy pitkälle ja erittäin negatiivisesti.

Projektiaspekti

Messuilla tuli vastaan Proakatemian alumni joka tunnisti meidät heti. Alumni ihmetteli että tehdäänkö akatemialla nykyään tällaista, että mennään messuille. Ei hänen aikanaan. Vastattiin että tää nyt oli ihan oma päähänpisto lähteä tutkimaan mitä täältä maailmalta löytyy. Hänen mielestään se oli erittäin hyvä idea.

Miksei sitten enemmän mennä? Monella tiimillä on ollut ongelmana ettei meinaa löytyä firmaa innovointeihin tai rahakkaita projekteja tehtäväksi. Kun miettii mistä niitä firmoja oikein vois löytyä, niin ihan ensimmäisenä tulee mieleen messut joissa on halli täynnä potentiaalisia asiakasyrityksiä, ja monella etenkin pienellä ja keskisuurella saattaa olla päätöksiä tekevät henkilöt suoraan paikan päällä ja valmiiksi juttutuulella etsimässä mahdollisuuksia ja ratkaisuja ongelmiin. Monet tuollaiset messut on vieläpä asiakkaalle ilmaisia, koska osallistuvat firmat, kaupunki, tai muu hyötyvä taho on valmis maksamaan että saadaan niitä hyviä messuasioita tapahtumaan. Tuokin valtava messu maksoi meille vain junalippujen verran.

Meillä kävi niin, että yksi isomman tehtaan edustaja nappasi heti juttelemaan kun oltiin vaan kävelemässä ohi, ja itse ohjasi keskustelua siihen suuntaan että voiskohan meiltä löytyä porukkaa sellaiseen isompaan projektiin joka vaatii kehittämistä, myyntiä, asennustöitä. Hän käytännössä piti meidän oman myyntipuheen meidän puolesta, pyysi yhteystiedot ja lupasi laittaa viestiä messujen jälkeen. Monta muutakin porukkaa lähti heti miettimään mahdollista yhteistyötä, ja käyntikortit vaihtoivat käsiä kymmeniä kertoja.

Oppi

Minulla messuille lähtiessä ei juuri koskaan ole ollut sellainen olo että voisin oppia sieltä jotakin, tai tehdä elämää mullistavia havaintoja. Olen enemmänkin lähtenyt liikkeelle odottaen kallista kahvia ja toivonut näkeväni yhden hienon auton matkalla. Kuitenkin lähes aina sieltä on löytynyt jotain kivaa messuista riippumatta, ja jos on vähänkään keskittynyt siihen mitä näkee ja kuulee, niin on saanut paljon ajateltavaakin.

Teknologiamessuilla suurimmat opit antoi Linda Liukas puheenvuorossaan. Linda kertoi kuinka tulevaisuudessa jokaisen on syytä ymmärtää ohjelmointia. Ei välttämättä juuri tiettyä koodikieltä tai koodausta, mutta ymmärtää ohjelmoinnillista ajattelua. Kuinka robotit toimii, kuinka koneet toimii, mikä on se asia joka johtaa toiseen joka lopulta saa valon syttymään tai äänen kuulumaan. Mitä on se taikuus joka auttaa lajittelurobottia tietämään mihin lokeroon mikäkin informaation palanen kuuluu.

Järjettömän hyvien puheenvuorojen lisäksi messuilla oli ihan käytännön workshoppeja mm. Python-koodaamisesta mitä Aaronin kanssa kokeiltiin, sekä todella paljon erilaisia moderneja ratkaisuja eri toimialoilla ihan kouraroboteista magneettikiiturilinjastoihin. Parasta siinä oli, kun pääsi kerrankin esittämään kovan luokan superinsinööreille tyhmiä kysymyksiä. Konsultaatiota joka normaalisti maksaisi monta rahaa.

Näytteilleasettajat – mikä tarkoitus, mikä porukka

Vaihtelevantasoisten keskustelujen vuoksi aloin puolivälissä messukokemusta kiinnittämään enemmän huomiota messuväkeen. Ketä minkäkin firman kojulla oli, minkälaista porukkaa ja miksi. Pienillä juuri aloittaneilla yrityksillä paikalla oli usein yrittäjä itse, yrittäjäpariskunta tai pieni porukka tiimin jäseniä. Näiden kanssa keskustelu oli usein informatiivisesti erittäin antoisaa, mutta siitä myös huomasi etteivät he tehneet puhumista työkseen, toisin kuin sosiaaliset ninjat ja akrobaatit joita isojen firmojen pisteillä näkyi. Valtavat rakennusalan yritykset pyörivät messuilla pääasiassa nuorten kauniiden naisten voimin, ja jutustelemassa ympärillä asiakaskunnasta pääosin yksin liikenteessä olevia herrasmiehiä – kaikesta päätellen raksaduunien perässä verkostoitumassa.

Mietin että pitäisiköhän tuosta ottaa mallia, kun tuntuu toimivan, mutta toisaalta mietin myös kuinka hankalaa oli yrittää lypsää tietoa kiinnostavista aiheista jos esittelijä ei ollut ihan hirveän perehtynyt itsekään. Näin minulle kävin yhden suuren konevalmistajan valtavalla automaatiokojulla jossa nimenomaisesti tätä automaatiota esiteltiin. Kysyin mitä minun täytyisi opiskella tai osata jotta voisin työllistyä kokopäiväisesti heillä automaation pariin, ja vastaukseksi sain että jostain ohjelmoinnista vois olla hyötyä. Kysyin tarkennusta, mitä kieltä, mitä ohjelmistoja? Tässä vaiheessa sain parin hikipisaran saattelemana tietää että kyseinen henkilö ei työskentele automaation parissa eikä oikeastaan tiedä hirveästi siitä porukasta joka työskentelee. Myöhemmin kuitenkin selvisi yksi mahdollinen syy järjestelylle – niiden varsinaisten koodarien aika on melkoisen kallista. Vain pari tuntia tapahtuneen jälkeen keskustelin oluen äärellä energiatekniikan parissa työskentelevän ystäväni kanssa ja hän osasi kertoa että heillä koodarien työaikaa varjellaan niin että on palkattu henkilöitä ikäänkuin pullonkaulaksi suodattamaan mitkä viestit ylipäätään saavuttaa koodaritiimiä ja mitkä ei, eikä kenelläkään firmassa ole lupaa lähettää viestiä suoraan koodareille.

Yhteenveto

Älkää pelätkö messuja, vaan menkää käymään. Pitäkää hauskaa, nähkää, kuulkaa ja oppikaa tai opettakaa. Enemmän maailmalla oppii kuin aina vain neljän seinän sisällä tiimin kanssa pohtien. Paras kuitenkin lienee yhdistelmä, kun koko tiimi välillä leviää keräämään tietoa ja sitten palaa taas jakamaan sitä toisilleen, potentiaali helposti moninkertaistuu ihan huomaamatta.