Suorittajan mieli

Suorittaja mieli on kirja, joka osui Bookbeatista silmääni ja aloin kuunnella. Ajattelin, että en minä ole suorittaja, hieman jopa laiska ennemmin, mutta aloitetaan. Olen siis kipuillut esseideni kanssa ja niiden tekemättä jättämiseni kanssa ja on ollut todella haastavaa saada aloitettua. Tässä nyt kuitenkin alkaa ensimmäinen esseeni tälle kevättä ja deadlineen on kymmenen päivää.

Kirjasta löytyikin todella mielenkiintoisia ja itselle ajankohtaisia ajatuksia ja käytinkin kirjan läpikahlaamiseen enemmän aikaa kuin olisin halunnut. Olin laittanut tavoitteen, että tämän illan aikana kuuntelen nuo kolme kappaletta ja noukin sieltä muutaman sanan, jonka pohjalta kirjoitan koko esseen. Tavoiteaika kolme tuntia ja essee alusta loppuun valmis. Tässä kuitenkin vielä olen eilen illalla viisi tuntia aiheeseen perehtyneenä ja tänäänkin aamusta olen saanut ährättyä kolme tuntia ja olen vielä ensiriveillä.

Ryhtyminen ei ole ollut minulle haaste, olenhan koko ajan ryhtymässä johonkin ja touhottamassa milloin missäkin. Taas toisaalta ryhtyminen oikeisiin asioihin, asioihin mitä on välttämätöntä saada suoritettua. Eikä niinkään asioihin mihin olen itse luonut tavoitteen – Suorittajan mieli. Kyllä löysin itsestäni yhtäläisyyksiä Emilia Kujalan kirjassaan kuvailemaan suorittajan mieleen.

Suorittajan mieleen on myös yhteydessä itsekontrolli sekä myös helposti itsensä ylikontrolli. Ja ero hyvän itsekontrollin sekä joustamattoman sääntöjen ja pakkojen noudattamisen siis ylikontrollin välillä onkin hiuksen hieno. Ja nämä varmasti myös vaihtelevat elämän tilanteen ja kontekstien välillä.

Kautta aikojen hyvää itsekuria on pidetty toivottuna ja hyvänä asianana. Nyky-yhteiskunnassa erityisesti korostuu reippaus, tehokkuus ja kyky johtaa itseään. Ja tulemme helposti nähdyiksi suoritustemme, saavutustemme ja menestyksemme kautta. Kuten Emilia kirjassaan kertoi, onhan Hesarillakin oma osionsa menestyneille nuorille ihmisille ja heidän tarinoilleen. Yli-inhimillisille tarinoille. Koen näiden tarinoiden olevan inspiroivia ja tykkään itse tämän tyylisiä tarinoita kuulla ja lukea. Emilia sai minut kirjansa kauttaa kuitenkin myös miettimään mikä vaikutus näillä on minuun sekä myös laajemminkin yhteiskunnassamme suorittajan mieliseen, itsekuriseen ylisuoriutumiseen ja jopa tavallisen elämän realiteettien unohtumiseen ja taas ahdistukseen, kun en minä ole sitä enkä tuota, mitä nuo menestyneet ovat. Mieleeni jäikin kirjan sivuilta kysymys: Miten ollaan Human Being eikä Human Doing? Hyvä kysymys, jota aion jäädä pohtimaan.

Suorittajan mielelle siis ryhtyminen on harvemmin ahdistavaa tai vaikeaa, mutta toisessa kädessä suorittajan mieli vaatii itseltään paljon, ja tämän takia aloitamme helposti liian vaativista tavoitteista. Tähän kun lisätään myös yliarvioida kyky tehdä asioita tietyssä ajassa. Elikin siis tavoite on lyöty liian korkealle, siten, että se ei välttämättä ole oikein enää edes realistinen ja onnistumisen tunteet jäävät mitä luultavammin vähäisiksi ja aikaoptimistina ajateltu tämän olleen suoritettu jo viikko sitten. Ja tässä onkin suorittajan mielen dilemma.

”Tavallinen” ihminen ahdistuu aloittamisesta, johonkin uuteen ryhtymisestä ja tämä voi olla osa tekijänä edesauttamaan masennusta. Suorittajan mieli taas ajaa itsensä liian tiukalle ja tekemättä jätetyt asiat sekä onnistumisen tunteiden vähäisyys aiheuttavat ahdistusta ja sitä myöden edistävät masennusta. Huomaat varmaan tämän olevan hyvin karkea vertaus, mutta saat varmasti kiinni mitä tarkoitan. Suorittajan mielellä tyypillistä masennusta on toimintakykyisellä tavalla masentunut. Eli kun tavallisesti masentuneen ihmisen merkkejä on, että ei pääse sängystä ylös ja ei oikein saa mistään kiinni. Emilian esittelemälle toimintakykyisellä tavalla masentuneelle ryhtyminen taas ei ole ongelma. Ongelma onkin ryhtyä oikeisiin asioihin, pysähtyä jatkuvan tekemisen sijaan, ilmaista tunteitaan, tarpeitaan ja rajojaan.

Tunnistin itseäni tuosta kuvauksesta ja koen olevani jollain tasolla toimintakykyisellä tavalla masentunut. Olen tilanteessa missä oikein mikään ei tunnu juuri miltään. On myös osallani totta, että kevään etäopiskelu on alkanut syömään itseä sisältäpäin ja koen ulkopuolisuuden tunnetta tiimiäni ja akatemiaa kohtaan.

Nyt suorittajan mieleni tahtoo kuitenkin eteenpäin itse luomani aikataulupaineen sekä tekemättömien esseiden ahdistuksen myötä. Mutta tämä on aihe, johon tulen varmasti vielä paneutumaan uudemmankin kerran, paremmalla ajalla.