Tampere
23 Nov, Monday
4° C

Proakatemian esseepankki

Kiire on suomalainen kansantauti



Kirjoittanut: Iida Oikarinen - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Kiire on suomalainen kansantauti. Kiireen ihannointi, voivottelu ja ihmettely ovat kuin suomalaisten small talkia, mikä on mennyt säästä hieman pidemmälle. Kiire on todella ristiriitainen asia, sillä jostain syystä se on ihailtavaa, mutta minkä ihmeen takia. Suurin osa ainoastaan valittaa siitä? Liittyykö se siihen, että tuntee olevansa ahkera tai tehokas, vai halutaanko, että toinen ajattelee meistä niin?  Kiireellä, joka paikkaan juoksemisella, super multitaskaamisella tai kalenterin ylenpalttisella täyttämisellä ei ole mitään tekemistä tehokkuuden kanssa. Kiire on huonoa ajankäyttöä, kiireisempiä aikoja voi olla, mutta jatkuvassa kiireessä uuvuttaa vain itsensä. Olen jopa miettinyt, onko se vain päänsisäinen asia. Onko kiireestä puhuminen hössötystä omassa päässä, tekosyitä tai selittelyä asioille. On helppo sanoa, että jokin asia on tekemättä, koska on ollut kiire jonkin toisen asian kanssa. Onko hyvä olla niin kiireinen, ettei ehdi näkemään ystäviä. Tai niin kiireinen, että täytyy väkisin löytää aikaa pyykkien pesemiselle omasta kalenterista.

 

Liiallinen kiireys, se, ettei pääse missään vaiheessa olemaan ja hengähtämään, vaikuttavat hyvinvointiimme. Mikäli asiat surisevat jatkuvasti päässämme, emme pääse lepäämään. Äärimmäinen kiire sairastuttaa meidät lopulta. Emme voita mitään kiireen ihannoimisella. Voisimmeko siis lopettaa sen?

 

Myönnän, ennen itsekin ihannoin kiireisiä ihmisiä. Ajattelin, että heillä on niin paljon mielenkiintoisia asioita jatkuvasti meneillään, että he vain juoksevat paikasta a paikkaan b. Luulin, että se on asia, mikä täytyy saavuttaa, kiire elämässä. Pyrin siihen joskus itsekin, kunnes tajusin sen olevan illuusio jostain, mitä todellisuudesta se ei ollut. Olen päässyt kiireen ihannoinnista pois. En enää ihaile ihmistä, kenen kalenteri on täydempi, kuin omani. Se ei tarkoita vielä mitään. Vuoden 2016 uuden vuoden lupaukseni oli opetella sanomaan ei, ja se on ollut yksi parhaimpia oppeja koskaan. Ennen sanoin kaikkeen kyllä, sillä en viitsinyt sanoa ei. Ajattelin, että minua pidetään laiskana, mikäli en ota lisää työvuoroja tai ole jossain mukana. Lopulta tämä johti siihen, että olin liian monessa ei niin mielenkiintoisessa jutussa mukana, ja kiirettä riitti. Siinä on vielä paljon opettelemista, mutta olen päässyt enemmän selville omista rajoistani. Olen jopa huomannut, että sietämisen rajani tulee aika äkkiä vastaan. En ole se tyyppi, joka haluaa elää kiireen keskellä jatkuvasti. Haluan saada asioita aikaan, pyrkiä olemaan tehokas, mutten onnistu siinä seitsemänä päivänä viikossa 18 tuntia putkeen. Se en ole minä ja sen hyväksyminen on helpotus. Osaan venyttää rajaani tarvittaessa paljonkin, mutta tarvitsen aikaa myös palautumiseen ja lepäämiseen. Minulla ei ole enää tarvetta täyttää jokaista tuntia kalenteristani jollekin työtehtävälle, vaan minulla on myös spontaania aikaa esimerkiksi iltaisin. Olen myös huomannut, etten rasitu arjen tavallisista asioita, toisin kuin toiset. En koe kiireettä ruuanlaitossa, tai muissa kotitöissä. Ne ovat asioita, mitkä tulevat arjen mukana. Ne eivät ole asioita, mitä minun täytyy laittaa kalenteriini, etten unohda tai ehdi tekemään niitä.

 

Kiirettä ei kuitenkaan missään nimessä tässä maailmassa pääse karkuun. Se nappaa mukaansa salakavalasti, jos sille antaa vallan. Täytyy oppia käsittelemään sitä. Mikäli ei täysin tiedä, mitä haluaa, on helppo laittaa itsensä likoon monessa asiassa, sanomalla kaikkeen kyllä. Koen itse, että tehokkain olen, kun omalla lautasellani on ne muutamat jutut, mihin kerralla keskitys todella täysillä. Tiedän, mikä itselleni on tärkeää ja kehityn niissä. En ole tehokas, mikäli olen vähä kaikessa mukana sinne päin.

 

Minulle on tärkeää olla tehokas ja kehittymisen halu on kova. En kuitenkaan halua sotkea niitä kahta kiireeseen, sillä mielestäni ne ovat täysin eri asioita. En ole se tyyppi, kuka ei halua tehdä viikonloppuisin hommia. Itse pyrin tavallisista rutiineista pois, sillä koen ne kamalan tylsiksi. Oma kauhuni on elää maanantaista perjantaihin tavallisilla toimistoajoilla, pitää viikonloppu vapaana. Haluan pitää arjessani tietynlaisen vapauden, mutta osata johtaa itseäni niin, että vaikka tiistain pitäisin täysin vapaana, koska koin sille tarvetta, kaikki viikon asiat tulevat hoidetuksi. Tykkään rikkoa rajoja ja koen, että elämä maistuu paremmalta, kun ei luo pakotettua rutiineja, joista ei voi poiketa. Tällä hetkellä koulun puolesta toimi niin, miten en haluaisi toimia, mikäli töitä ainoastaan tekisin. Se toimii isomman porukan kanssa kuitenkin todella hyvin, sillä tiedän, milloin mitäkin tehdään. Olen oppinut paljon siitä, miten muut toimivat ja tekevät. Minulle sopii vääntää esseitä perjantai iltana, kun inspis iskee. Toiset tykkäävät aikatauluttaa ne aamusta kalenteriin. Molemmat saavat asiansa hoidettua deadlinee mennessä. Onko toinen toistaan parempi? Ehkä se selviää mullekin! Kai nämä ovat näitä luovan ihmisen horinoita.

 

https://yle.fi/uutiset/3-7810535

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close