Tampere
04 Dec, Friday
1° C

Proakatemian esseepankki

Sosiaalisen identiteetin teorian lähestymistapa poliittiseen keskusteluun



Kirjoittanut: Tommi Hämäläinen - tiimistä Promisia.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Pohdin tässä esseessä eduskuntavaalien alla käytävää poliittista keskustelua ja peilaan tähän keskusteluun sosiaalisen identiteetin teoriaa. Pohdin myös keinoja, joiden avulla puoluejohtajat johtavat ryhmiensä sosiaalista identiteettiä.

Nyt tulevien eduskuntavaalien alla on mielenkiintoista seurata sekä ehdokkaiden että puolueiden välistä kilpailua äänestäjien suosiosta. Vaalikeskustelussa ei vältytä puolueiden välisestä vertailusta. Valitettavan usein puolueiden esittämien ratkaisumallien vertailu nousee ratkaisukeskeisyyden edelle, eikä ratkaisuja kyetä rakentamaan yhdessä edes asioista, joista puoluejohtajat ovat lähtökohtaisesti samaa mieltä.

Suomessa poliittinen kenttä vaikuttaisi pääosin hyvin yhtenevältä, puolueet sijoittuvat melko lähelle keskustaa sekä oikeisto-vasemmisto että konservatiivi-liberaali -akselilla, eikä ääripäiden edustajia etenkään isommissa puolueissa ole. Tämä johtaa ilmeisesti siihen, että myös samanmielisyydestä on kyettävä ratkaisujen sijaan löytämään erottuvuutta, jotta äänestäjiä saadaan ohjattua oman puoleen kannattajiksi.

Tajfel ja Turner (1979) korostivat ryhmäjäsenyyden tärkeyttä yksilölle, jotta ryhmien välistä vertailua syntyy. Tämän takia puolueita on mielestäni mielekästä tutkia sosiaalisen identiteetin teorian valossa, koska puoluejäsenyys vaikuttaisi hyvinkin tärkeältä suurimalle osalle jäsenistä. Tajfel ja Turner (1979) nostivat myös kaksi muuta edellytystä ryhmien välisen vertailun syntymiselle, jotka nousevat relevantteina myös politiikassa esille. Toisena tekijänä on konteksti, jossa ryhmät toimivat. Politiikassa käydään jatkuvaa kilpailua äänestäjien suosiosta ja kädenvääntöä puolueiden edustamista aatteista ja ratkaisumalleista, joten ryhmien välinen vertailu on jatkuvasti relevanttia. Hallituskaudella kädenvääntöä ja vertailua tapahtuu pääasiassa oppositio-hallitus -akselilla, kun taas vaalien alla vertailua on enemmän puolueiden välistä. Kolmantena tekijänä vertailun syntymiseen on ryhmien riittävä samankaltaisuus, eli niiden on oltava vertailukelpoisia ja toisilleen relevantteja ryhmiä. Vertailutilanteessa myös vertailtavan ryhmän on oltava tilanteessa näkyvillä. Puolueet ovat luonnollisesti toisilleen tärkeitä ryhmiä niin kilpa- kuin yhteistyökumppaneina. Vertailussa on havaittavissa myös se tekijä, että puolueet vertaavat toisiaan lähinnä itsensä kanssa samankokoisiin puolueisiin. Kokoomus vertaa itseään pääasiassa Sdp:hen ja perussuomalaiset taas vihreisiin. Toki vertailua tehdään etenkin vaalien alla myös kaikkiin puolueisiin, mutta pääasiassa selvästi sellaisiin puolueisiin, jotka nähdään itselleen pahimmiksi kilpakumppaneiksi äänestäjien silmissä.

Tajfel ja Turnet (1979) pohtivat asioita mitkä tekijät ohjaavat ihmisiä ryhmäkäytökseen ja milloin ihmiset taas käyttäytyvät pääosin yksilöllisestä identiteetistään käsin. Esille nousee kaksi tärkeää käsitettä, Social Mobility ja Social Change. Social Mobility -käsitteellä Tajfel ja Turnet tarkoittavat ryhmäjäsenten uskomusta siitä, kuinka helppoa heidän on vaihtaa omaa ryhmäjäsenyyttään ryhmien välillä, sen mukaan mikä palvelee parhaiten heidän kulloistakin minäkuvaa. (Pyrkimystä positiiviseen minäkuvaan voidaan pitää Sosiaalisen identiteetin teorian lähtökohtana (Matthew J. Hornsey, 2008)) Jos ryhmien välillä on hankala liikkua, kuten politiikassa usein tapana on, yksilöiden käytös ohjautuu kohti ryhmäkäyttäytymistä.

Politiikassa tosiaan puolueiden välillä liikkuminen vaikuttaisi olevan hyvinkin vaikeaa ja sitä pidetään toisinaan jopa moraalittomana. Esimerkiksi Perussumalaisten hajoamien viime hallituskaudella, johti moniin takinkääntö syytöksiin Siniseen tulevaisuuteen loikanneiden poliitikkojen kohdalla. Aiemmin kohtuullista suosiota nauttineiden Sinisen tulevaisuuden edustajien suosio laahaa pohjamudissa edelleen, vaikka loikkauksesta on kulunut jo kohta kaksi vuotta. Politiikan ja puolueiden jäykät rajat näin ollen ohjaavat teorian mukaan poliitikkoja yksilöiden välisestä käytöksestä ryhmienväliseen käytökseen.

Toinen käsite Social Change viittaa tilanteisiin, joissa yksilöt eivät koe, että he pystyvät vaikuttamaan omaan sosiaaliseen tilanteeseensa yksilötason käytöksellä tai ryhmää vaihtamalla, vaan uskovat parantavansa mahdollisuuksiaan kohottaa statustaan toimimalla ryhmässä saman ryhmäjäsenyyden jakavien ihmisten kanssa (Turner, Reynolds, 2001). Suomalaisessa politiikassa, jossa valta vaikuttaisi keskittyneen vahvasti puolueisiin, yksilöiden on hyvin hankala saada muutoksia aikaan oman poliittisen statuksen kehittämiseksi toimimalla yksilölähtöisesti. Puoluekuri pyrkii pitämään yksilöiden sooloilun kurissa. Tämä yhdistettynä ryhmäjäsenyyksien suhteellisen vakaaseen pysyvyyteen, johtaa teorian mukaan jälleen yksilöitä kohti ryhmäkäyttäytymistä. Turner ja Tajfel (1979) korostaa että molempien käsitteiden kohdalla on usein kyse nimenomaan yksilöiden uskomuksista eikä niinkään relevantin yhteisön, jonka sisällä muutoksia halutaan tehdä, todellisesta tilasta.

Kuten Turner ja Reynolds (2001) osoittavat ei ryhmien välisessä käytöksessä aina synny sisäryhmää suosivaa ja ulkoryhmää syrjivää vertailua. Heidän mukaansa syrjintää syntyy alisteisen ryhmän kohdalta (esimerkiksi oppositio), kun he kokevat asemansa epäoikeudenmukaiseksi ja epävakaaksi, kun taas dominoiva ryhmä (esim. hallitus) toimii syrjivästi tilanteissa, joissa he kokevat asemansa oikeutetuksi mutta epävakaaksi. Dominoiva ryhmä pyrkii vertailussa joko korostamaan, jotain jo olemassa olevaa huomattua eroa ryhmien välillä edelleen omaksi edukseen tai löytämään ja luomaan uusia ulottuvuuksia, joiden avulla vertailua voidaan suorittaa. Politiikassa puolueet taitavat melko harvoin tuntea asemaansa erityisen vakaaksi. Hallituskaudella oppositio pyrkii välikysymyksillä horjuttamaan poliittista tasapainoa ja vaalien alla vaikuttaisi siltä, että jokainen ryhmä joutuu lupailemaan niitä näitä säilyttääkseen tai parantaakseen asemaansa. Tämähän voi hyvinkin olla yksi tekijä minkä takia vaalilupauksista on tullut ainakin omissa silmissäni enemmän vitsi kuin vakavasti otettava sitoumus.

Poliittisessa keskustelussa, esimerkiksi kuluneella viikolla Ylen järjestämässä suuressa vaalikeskustelussa, oli havaittavissa merkittävää oman puolueen (sisäryhmän) suosimista ja muiden puolueiden (ulkoryhmät) syrjimistä. Puoluejohtajat yhtenään pyrkivät kehumaan oman ryhmänsä ideoita ja malleja, mutta erityisesti korostamaan muiden puolueiden ratkaisuehdotusten heikkouksia. Heikkouksia puoluejohtajat pyrkivät yleistämään välillä heikoillakin tai olemattomilla aasinsilloilla koskemaan kaikkia puolueen näkemyksiä.

Turner ja Reynolds (2001) nostivat esille myös tilanteita, joissa syrjivää vertailua ryhmien välillä saatetaan tehdä myös negatiivisten ulottuvuuksien kautta. Yleensä omasta ryhmästä pyritään löytämään jokin yhteinen positiivinen nimittäjä ja tätä nimittäjää pyritään positiivisessa valossa peilaamaan vertailu ryhmään (Matthew J. Hornsey, 2008). Tilanteissa, joissa negatiivisena näyttäytyvä ulottuvuus otetaan vertailun välineeksi, täytyy sisäryhmän nähdä itsensä tässä ulottuvuudessa kuitenkin vähemmän huonoksi kuin ulkoryhmän (Turner, Reynolds, 2001). Tästä esimerkkinä voitaisiin nähdä esimerkiksi puolueiden välistä vertailua, jossa yksi puolue myöntää, että heidän sote-mallilla ei saavuteta hoidon yhdenvertaisuutta, mutta hoito olisi kuitenkin yhdenvertaisempaa, kuin kilpailevan puolueen mallilla.

Ylen suuressa vaalikeskustelussa oli mielenkiintoista, kuinka puheenjohtajat taitavasti pelasivat yksilöidentiteetin (minä-sinä) ja ryhmäidentiteetin (me-te) välillä. Monessa tilanteessa etenkin Kokoomuksen Orpo pyrki rakentamaan puheenvuoronsa niin, että hän puhui itsestään ja Kokoomuksesta me muodossa ja vastaavasti taas asetti vastapelaajan yksilöksi. Esimerkiksi toteamalla karrikoidusti Antti Rinteelle, että meidän (Kokoomuksen) sotemalli on parempi kuin sinun sotemallisi. Tämä asettelu toistui useissa puheenvuoroissa. Jäin pohtimaan, että pyrkikö keskustelijat tällä tavoin osoittamaan äänestäjille oman puolueensa koheesiota ja muiden puolueiden pirstaleisuutta. Poliittisessa keskustelussa usein nostetaan esille yksittäisten politikkojen kiistanalaisia lausuntoja ja näitä pyritään joko yleistämään koko puoletta koskeviksi kannanotoiksi tai niiden avulla yritetään osoittaa, että puolueen rivit eivät ole yhtenäiset. Esimerkiksi kun vihreiden Aino Pennanen vastusti lentokoneessa viranomaisten toimenpidettä, pyrki moni puolue haastamaan Vihreitä siitä, onko kyseinen kansalaistottelemattomuuden linja vihreiden yleinen poliittinen linja vai onko kyse siitä, että heidän puoluekuri ei toimi.

Puoluejohtajien yksi merkittävimmistä tehtävistä lieneekin juuri puolueen yhtenäisyyden säilyttäminen, jotta se näyttäisi vahvalta äänestäjien ja vastapelaajien silmissä. BBC:n vankilatutkimus korostikin juuri tätä sosiaalisen identiteetin yhtenäisyyttä ryhmän tehokkaan toiminnan kannalta. Vartijaryhmä, joka ei kyennyt muodostamaan identiteetiltään yhtenäistä ryhmää epäonnistui sille annetuissa perustehtävissä, kuten esimerkiksi toimivan vartiointivuorojärjestelmän rakentamisessa. (Stephen Reicher, Alexander Haslam, Nick Hopkins, 2005)

Reicher, Haslam ja Hopkins (2005) toteavat että ryhmää pystyvät parhaiten johtamaan sellaiset henkilöt, jotka ovat ryhmän protyyppisimpiä henkilöitä. Johtajan työssä tärkeäksi Reicherin, Haslmain ja Hopkinsin (2005) tekstissä nousee johdetun ryhmän identiteetin muokkaus ja kehittäminen, he kuvaavatkin huippujohtajia englanniksi termillä entrepreneurs of identity. Mielestäni tässä identiteetin johtamistyössä nykyisistä puoluejohtajista on onnistunut parhaiten Perussuomalaisten Jussi Halla-Aho, joka on onnistunut puheenjohtajakaudella rakentamaan perussuomalaisille uuden ja jopa aiempaa vahvemman identiteetin. Perussumalaisten ryhmäidentiteettiä luodessaan Halla-Aho on onnistunut rakentamaan maahanmuutosta vahvan yhteisen yhdistävän tekijän ja vihollisen jäsenistönsä riveissä. Halla-Aho pyrkii aktiivisesti pitämään ryhmänsä huomion keskittyneenä nimenomaan tähän yhteiseen viholliseen ja tällä tavoin kykenee pitämään rivinsä hyvin yhtenäisinä.  Reicher, Haslam ja Hopkins (2005) viittaavat tekstissään Hitlerin toimineen samoin, tämän muovatessa saksalaisten identiteettiä ja kolmatta valtakuntaa. (Tämä ei missään nimessä ole kannanotto Hitlerin tai Perussuomalaisten puolesta)

Reicher, Haslam ja Hopkins (2005) nostavat kolme tekijää esille, jotka korostuvat poliittisessa huippujohtajassa. Ensinnäkin johtajan on osattava vedota kansan syviin riveihin kansallisella identiteetillä. Halla-Ahon kysyessä mitä tarkoittaa suomalaisuus tai olla suomalainen, hän kykenee luomaan ryhmän, joka koskettaa koko äänestäjä joukkoa. Hän voisi vedota myös esimerkiksi koko ihmiskuntaan, mutta tämä olisi jo liian laaja käsite saavuttaakseen ihmisten kiinnostuksen. Toiseksi tekijäksi muodostuu persoonallinen tapa muodostaa kansallisuuden käsite. Reicher, Haslam ja Hopkins (2005) korostavat sitä, että jokaiseen kansallisuuteen on vedottava kuhunkin kansallisuuteen sopivalla tavalla. Joihinkin kansoihin voi vedota yrittäjyydellä toisiin itsenäisellä ajattelulla. Suomen kansaan voisikin tehota vetoamiset sisukkuuteen ja rehellisyyteen esimerkiksi toteamalla, että me suomalaiset olemme sisukasta ja suoraselkäistä kansaa. Kolmantena tekijänä korostui se, että menestyvä poliittinen johtaja muistuttaa kaikin puolin mahdollisimman paljon luomansa kansallisen identiteetin edustajaa. Esimerkiksi Ylen järjestämässä suuressa vaalikeskustelussa puoluejohtajien pukeutuminen oli hyvin eriävää ja kunkin vaatetuksesta pystyi vetämään joitain johtopäätöksiä millaista kansallista identiteettiä kukin edustaa. Myös omaa taustaa pyritään tuomaan esiin sellaisessa valossa, että se sopisi mahdollisimman hyvin kansallisidentiteetin tarinaan.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close