Sissimarkkinoinnista tulee ensimmäisenä mieleen lyhtypylväisiin, yleisiin vessoihin ja bussipysäkeille liimatut tarrat ja kotikutoiset mainokset. Jari Parantaisen Sissimarkkinointi (2008) antaa kuitenkin täysin toisenlaisen kuvan siitä, mitä sissimarkkinointi todellisuudessa tarkoittaa.

Sissimarkkinoija ei tuhlaa tuhansia euroja suuriin mainoksiin, vaan käyttää enemmän älyään ja aikaansa keksiessään omaperäisiä tapoja tuotteidensa tai palveluidensa markkinoimiseen. Tämä tyyli sopiikin meille proakatemialaisille kuin nenä päähän, sillä kukaan tiimi tuskin haluaa tai edes pystyy syytämään suuria summia rahaa itsensä markkinointiin. Ainoa tapa olla jäämättä suurten yritysten jalkoihin on käyttää mielikuvitusta ja nokkeluutta markkinoinnissa. Ja luovuuttahan meillä riittää.

Kirja on täynnä loistavia käytännön esimerkkejä yritysten kekseliäistä sissimarkkinointitempauksista, joita lukiessa innostuu itsekin. Olisipa jo syksy ja uusia projekteja, joihin pääsisi kokeilemaan noita ideoita!

Yksi mainio esimerkki sissimarkkinoinnista oli Cykelspec-polkupyöräliikeen tempaus, jossa mekaanikot jalkautuivat Göteborgin kaduille tarkastamaan pyörätelineistä löytyvien pyörien kunnon. Tarkastuksen jälkeen he jättivät ohjaustankoihin lomakkeet, joissa he tarjosivat tarpeen mukaan huoltoa, varaosia tai uutta pyörää alennuksella. Tämä tempaus onnistui työllistämään mekaanikkoja aikana, jolloin kesäsesonki ei ollut vielä alkanut. (Parantainen 2008, 13.) Toiminta oli kekseliästä, tehokasta ja halpaa – siis loistavaa sissimarkkinointia.

Ylipäätään kirja pistää pohtimaan sitä, millaista on kannattava markkinointi. Onko järkeä lähteä messuille, maksaa maltaita messuosastosta ja saada siitä hyvästä muutama käyntikortti ihmisiltä, joiden kanssa ehkä mahdollisesti voi jonain päivänä syntyä kaupat? Itse olen sitä mieltä, että ei välttämättä ole. Olen ollut tekemässä erilaisia messuja ja osallistunut niille sekä näytteilleasettajan että asiakkaan roolissa. Messuja tehdessäni olen nähnyt, millaisia summia messuosastoihin laitetaan ja näytteilleasettajana olen katsellut, kuinka viereiseltä ständiltä käytiin kahden päivän ajan hakemassa pelkät karkit. Asiakkaana olen taas ollut tekemisissä hämmästyttävän usein tympääntyneen näytteilleasettajan kanssa, joka käytännössä odottaa, että asiakkaat kävelevät suoraan syliin.

Toinen asia, mihin tartuin, oli Parantaisen kehotus siitä, kuinka harrastelijamaista ilmettä tulisi varoa esimerkiksi yrityksen nettisivuilla (Parantainen 2008, 284). Jos sissimarkkinoijan kannattaa johonkin käyttää rahaa, niin tähän. Jos et osaa tehdä hienoja nettisivuja, ottaa valokuvia tai tehdä yrityksellesi logoa, tilaa ne ammattilaiselta. Jos et osaa kirjoittaa, pyydä joku edes oikolukemaan tekstisi, ennen kuin julkaiset sen somessasi. Mielestäni se, että tarkistutat ensin tekstisi jollain toisella, on paljon vaivattomampaa ja nopeampaa kuin se, että julkaiset kirjoituksen ja huomaat seuraavana päivänä, että siinä on virheitä. Tai mikä pahempaa, et huomaa sitä itse, mutta potentiaalinen asiakkaasi huomaa. Olen itse hokenut varmaan kyllästymiseen asti tiimilleni sitä, kuinka somepäivityksien kirjoitusasuun pitää kiinnittää huomiota, sillä typerät kirjoitusvirheet antavat heti epäammattimaisen kuvan. Olen joskus nähnyt niin karmeita esitteitä ja nettisivuja, että en ottaisi kyseisiin yrityksiin yhteyttä missään nimessä. Koska kielipoliisina toimiminen on minulle muutenkin sydämen asia, en voi sietää yhdyssanavirheitä tai huonosti muotoiltuja lauseita varsinkaan yrityksiltä, joiden pitäisi olla perillä siitä, millaista on hyvä markkinointi. On todella sääli, kuinka huonosti hyvän kieliasun tärkeys ymmärretään; niinkin pieni asia voi pilata monet hyvät kaupat.

Kolmas tärkeä oppi kirjasta oli se, että tunnettuus on tavoitteena yhtä arvokas kuin nippu ilmakitaran osakkeita (Parantainen 2008, 81). Jos markkinointisi tähtää ainoastaan tunnettuuteen, niin metsään mennään ja pahasti; julkisuutta kun voi olla monenlaista. Heitetäänpä esimerkiksi vuoden 2017 tapahtuma, kun United Airlines poisti ylibuukatulta lennoltaan 69-vuotiaan miehen raahaamalla tämän ulos väkisin. Tunnettuus nousi kuin taikaiskusta, mutta myyntiä se ei varmasti edistänyt tippaakaan.

Toki myönteinen julkisuus voi lisätä myyntiä. Tästä päästäänkin siihen, kuinka provosoiva ja tunteita herättävä markkinointi on tehokkaampaa kuin markkinointi, joka pyrkii miellyttämään kaikkia. Totuushan on se, että aina joku pahoittaa mielensä. Ihan aina. Muistan, kuinka Lidlillä oli pari vuotta sitten mainoskampanja, jossa kerrottiin Milbonan vaihtavan nimensä Pohjolan meijeriksi. Kampanjassa maitopurkki julisti olevansa maito väärässä purkissa ja tietenkin tästä repesi valtava raivo transihmisten keskuudessa. Lidl pyysi julkisesti anteeksi, mutta kampanja oli jo päässyt tavoitteeseensa; tieto Milbonan nimenvaihdoksesta ei varmasti olisi tavoittanut läheskään niin paljon ihmisiä ilman kyseistä kohua sen ympärillä. Luultavasti en olisi itsekään huomannut koko nimenvaihdosta; nyt muistan sen vuosien jälkeenkin.

Erittäin hyvä esimerkki, joka jakaa ihmiset vihaajien ja rakastajien leiriin, on Cheek. Lähes jokaisella on vankka mielipide hänestä joko puolesta tai vastaan. Artisti onkin itse sanonut, että on mieluummin vihattu kuin mitäänsanomaton. Vaikka hänellä on käsittämätön määrä vihaajia, hän on onnistunut ensimmäisenä yksittäisenä suomalaisena artistina vetämään olympiastadionin täyteen – kahdesti.

Olen henkilökohtaisesti samaa mieltä Cheekin kanssa. Itsekin olen ihmisenä mieluummin rakastettu ja vihattu kuin ”ihan ok”, joten miksi haluaisin yrityksenikään olevan kädenlämpöinen, kaikkia miellyttävä ja mitäänsanomaton? Koin joskus kriisejä siitä, että en ollut niin kuin jotkut ystävistäni; tasainen, kaikkien kaveri, rauhallinen, ennalta-arvattava. Sittemmin olen tajunnut, että olen mieluummin räiskähtelevä ja suoraviivainen oma itseni ja hyväksyn sen, että se jakaa ihmiset kahteen leiriin. Kyseisen mallin ottaminen omaan yritykseen on toki riskialttiimpaa, mutta millainen yritys menestyisikään ilman riskejä?