Imperialismi kukoisti 1870-1914. Imperialismilla tarkoitetaan siirtomaiden poliittista, sotilaallista ja taloudellista alistamista. Pääasiassa eurooppalaiset valtiot jakoivat ja valloittivat mielivaltaisesti muita maanosia. Valloitettujen siirtomaiden tuli kehittää siirtomaaisäntien poliittisia ja taloudellisia etuja. Siirtomaapolitiikan yltymisen yksi suurimmista syistä oli valtapoliittinen kilpailu kehittyneempien valtioiden välillä. Myös huomion siirtäminen pois oman maan ongelmista ajoi valtioita siirtomaakilpailuun. Nationalismin voimistuminen vahvisti imperialismin toteutumista, sillä aatteeseen kuului muiden kansojen alistaminen. Maailmankauppa lähti kasvuun 1800-luvulla. Teollistuvat maat tarvitsivat yhä enemmän raaka-aineita kaupankäyntiin. Kauppareitit kulkivat meriteitse, joten johtavan kauppavaltion aseman saavuttaminen vaati alueita rantaviivalta ja merialueiden läheisyydestä.  (Kohi, A. Palo, H. Päivärinta, K. Viherevä, V. 24-31)

Eurooppalaiset kokivat velvollisuudekseen ottaa haltuun Afrikka. Velvollisuuden taustalla oli ”alempiarvoisten” maiden kehittäminen ja sivistäminen ”ylempiarvoisten” eurooppalaisten tyyliin. Afrikassa ei ollut yhtenäisiä valtioita, eikä kirjoitettua historiaa, joten niin kutsuttu musta maanosa oli kaikille vapaata aluetta, jonka kuka vain saattoi ottaa haltuunsa. ”Ylempiarvoiset” eurooppalaiset kutsuivat omaa sivistystyötään valkoisen miehen taakaksi. Imperialismin tulokset olivat lähes aina tuhoisat siirtomaan näkökulmasta. Alistetut valtiot palvelivat vain isäntämaan tarpeita ja näin ollen muokkaantuivat monokulttuureiksi. Monokulttuureissa tuotanto perustuu vain yhden tai kahden tuotteen valmistukseen. Yksipuolisuus tuotannossa teki siirtomaista erittäin haavoittuvaisia maailmantalouden vaihtelulle. (Kohi, A. Palo, H. Päivärinta, K. Viherevä, V. 24-31)

Nykypäivänä vaateteollisuus on laaja-alaisesti valmistettu köyhemmillä alueilla, joissa työntekijöiden kulut ja valmistuskustannukset ovat vain pieni osa suomalaisten keskimääräisistä palkkakustannuksista. Halvalla työvoimalla, voimme länsimaissa tarjota edullisesti ja nopeasti vaihtuvia uusia vaatetrendejä ja näin ollen pitää kulutuksen tasaisena. Pikamuoti on yksi maailmaa eniten kuluttavista ja ilmastoa uhkaavista tekijöistä. Vaateteollisuuden yksi suosituimmista valmistuspaikoista on tällä hetkellä Aasia, mutta uudet tuulet puhaltavat ja vaateteollisuus on siirtymässä kohti Afrikkaa. Teollisuus siirtyy raa’asti kustannuksien ja luonnonvarojen mukaan sinne, mistä tuotannon halvimmalla saa. Kun teollisuus siirretään toiseen maahan, ei jäljelle jää enää liiketoimintaa, eikä vanhoille työntekijöille jää muuta kuin, huonoista työoloista tulleet terveysongelmat ja tuhoutunut ympäristö.

Jos mietitään esimerkkinä esittämääni vaateteollisuutta ja verrataan sitä historiassa tapahtuneeseen siirtomaapolitiikkaan, näkyy niissä paljon samoja piirteitä. Nykyään onnistumme vain painamaan kyseistä vallankäyttöä villaisella ja peittämään sen liiketoiminnan saloihin. Onko oikea ratkaisu siis lopettaa pikamuodin valmistus ja ostaminen, jolloin liiketoiminta loppuu kokonaan vähemmän kehittyneiltä alueilta vai onko meillä velvollisuus huomioida köyhempiä valtioita teollisuudessa? Valkoisen miehen taakka taitaakin olla yhä edelleen läsnä maailmantaloudessa, vaikka siitä ei julkisuudessa puhutakaan. Urhollisesti tukipaketteja jakamalla, koitamme tasoittaa valtioiden eri taloustilanteita, mutta todellisuudessa taustalla taitavat kuitenkin olla valtapolitiikka ja valkoisen miehen taakka.

Kohi, A. Palo, H. Päivärinta, K. Viherevä, V. 2010. Forum II Kansainväliset suhteet. 2. painos. Otava: Keuruu.

Verta, hikeä ja t-paitoja. Yle. 2020

https://areena.yle.fi/1-50183627