Tampere
15 Jan, Friday
-17° C

Proakatemian esseepankki

Se työyhteisön hankala persoona



Kirjoittanut: Kaisa Ojaniemi - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Yhdeksän persoonaa työyhteisössä
Ari Lindeman
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Tämä essee on kirjoitettu minua itseäni varten. Ei tiimiä, ei yhteisöä varten vaan minua varten. Haluan oppia tuntemaan itseni paremmin ja tietää, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, miksi tunnen niin kuin tunnen. Olen koko kevään, tai siitä lähtien kun tiimi perustettiin, puhunut siitä, kuinka minulle ei koskaan ole ollut tiimiä. Ei koskaan. Tämä on minun ensimmäinen tiimini, ja olen todella iloinen siitä. Kun kysymys kuuluu, kuinka meidän kannattaa tiimiytyä, ei minulla ole asiasta mitään hajua. Minua on myös välillä pelottanut avata suutani ja altistua tiimikavereideni arvosteltavaksi.

Nyt syksyllä tilanne on kuitenkin osaltani rauhoittunut. Koen suurta iloa siitä, että uskallan sanoa näkemyksiäni ääneen, ilman pelkoa ja jännitystä. Se on ollut todella ihanaa. Olen päässyt myös johtoryhmän pajoihin, joissa myös olen saanut ääneni kuuluviin ja puhunut itselleni tärkeistä asioista. Olen tuntenut itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmiseksi. Datatiimin hommat olen ottanut vastaan suurella intohimolla ja olen tehnyt kaikkeni, että työnjälki olisi laadukasta ja toisi akatemialle sitä, mitä sieltä puuttuu.

Tämä essee on enneagrammi-essee. Teimme enneagrammitestit jo noin vuosi sitten. Oma persoonallisuusryhmäni on numero 4, luova individualisti, toisessa kirjassa romantikko. Kun luin testin tuloksia, liikutuin suuresti. Koska testi oli aika kepeä eikä vaikuttanut miltään kovin tieteelliseltä vaan enemmänkin joltain horoskooppikokeelta, tulos oli järkyttävä. Se oli järkyttävä siksi että se oli järkyttävän oikeassa. Minusta tuntui siltä, että vihdoin joku ymmärsi minua. Vihdoin joku ymmärsi, miksi olen sellainen kun olen ja käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Tuntui, että se testi ymmärsi minua paremmin kuin vanhempani, kaverini tai poikaystäväni. Kun koko elämän on saanut kuunnella sitä, kuinka itken turhaa, kuinka draamailen turhaan ja sitä, kuinka minun tulisi ryhdistäytyä. Sen testin tulos oli kuin lämmin hali, joka rutisti ja sanoi: olet hyvä ja arvokas juuri tuollaisena kuin olet.

Tämä tulokset oli vaikea kertoa muille. Ihmisille, jotka olin tuntenut vasta muutaman viikon. He kuitenkin tunnistivat minut samantien. Luultavasti vaatesuunnittelupuoleni luovuus oli jäänyt luokkalaisteni mieleen. Myöskin luovan individualistin kuva näytti minulta: nuori tyttö istui maassa, polven mahan rinnalle vedettynä ja hän ihastelee kaunista ruusua. Kuvassa lukee ”Mietin usein, miltä tunteeni minussa tuntuvat”. Tähän lauseeseen voisi tiivistää koko esseen sanoman.

No millainen tämä Romantikko (luova individualisti) sitten on? Kirjoitan tähän otteita kirjasta ja kerron perään, miten tämä on näkynyt arjessa Proakatemialla. ”Romantikon tunneherkkyys voi ilmetä liiallisena herkkänahkaisuutena, niin että hän käsittää asiat, etenkin epäonnistumiset, usein henkilökohtaisesti.” (Lindeman 1998, 68) Täytyy sanoa, että en ole onnekseni tai epäonnekseni epäonnistunut vielä, ainakaan kunnolla. Eilen kuitenkin kävimme tiimin kanssa keskustelua akatemian yhteisöstä, jonka otin todella henkilökohtaisesti. Kävimme keskustelua yhteisön merkityksestä. Kävi ilmi, että ehkä puolelle tiimiläisistä yhteisö ei merkkaa juuri mitään, eivätkä he ole kovin innokkaita sen kehittämiseen tai siihen kuulumiseen (näin dramaattisesti kärjistettynä). Minä, joka viime keväänä pienenä pinkkuja keräsin rohkeuteni ja lähdin datapäälliköksi, tunsin suurta tuskaa. Minusta tuli yksi akatemian päälliköistä, ja päälliköiden ja johtoryhmän yksi tärkeimmistä tehtävistä on lisätä akatemian yhteisöllisyyttä. Olin ravoissani, olin niin vihainen ja surullinen. Surullinen siitä, että se työ, jota suurella intohimolla ja tietyllä tapaa velvollisuudentunteesta teen, on tiimiläisilleni yhdentekevää. Eiväthän he niin sanoneet, mutta siltä minusta tuntui.

”Romantikot tuntevat toisten ihmisten sisäiset tunteet ja muuttavat ne sanoiksi: he ymmärtävät sen tuskan tärkeyden, jonka muut saattavat sivuuttaa” Viime vappuna minulle tapahtui vähän nolo juttu. Kaksi vanhempaa tiimiläistä piti meille pajaa systeemiajattelusta. Paja loppui siihen, että minä itken holtittomasti ja ryhmä ihmisiä jää pajan jälkeen vielä hyysäämään minua ja minun pahaa mieltäni. Miksi näin kävi? Tiimissämme oli viime keväänä suuri riita, oikea kriisi. Kaksi ihmistä oli ajautunut keskenään todella pahaan riitatilanteeseen. Miten minä tähän riitaan liityin? En yhtään mitenkään. Koin todella suurta myötätuntoa sitä ihmistä kohtaan, joka oli pahoittanut mielensä. Tunsin todella suurta vihaa sitä ihmistä kohtaan, joka oli satuttanut tiimikaveriani. Pahinta tilanteessa oli se, että satuttanut henkilö ei tuntenut minkäänlaista myötätuntoa satutettua henkilöä kohtaan. Hän lähinnä vain jatkoi syytelyä ja yritti naurettavasti puolustella itsenään, kun tilannetta yritettiin selvittää. Tunsin vahvaa pelkoa. Pelkäsin, että minulle tehdään samalla tavalla, ja tiesin myös sen, että jos tehdään, minä en tule kestämään sitä. Tiedostan myös sen, että esiin nousi paljon vanhoja muistoja lapsuuden samankaltaisista tilanteista. Näitä muistoja ei selvästikkään ole käsitelty vielä tarpeeksi.

Luen kirjaa eteenpäin ja vastaan tulee kohta: Käytännöllisiä vinkkejä kehittymiseen työelämässä. Yksi kohta kolahtaa minuun: ”Tietyt järkähtömättömät asenteet johtavat helposti kuulijan mielen pois asiasi sisällöstä, koska he jo ennästään tietävät mitä tuleman pitää. Tässä tilanteessa he saavat sinusta kuvan, että olet pettynyt, uhri, heidän yläpuolellaan tai syyttävä, sen sijaan, että haluaisit ymmärtää aikomasi viestin sisällön” (Lindeman 1998, 121). Olin jo mielessäni miettinyt kunnon räntin. Kunnon valituksen siitä, kuinka kaikkien asenteet ovat perseestä ja kaikkien tulisi muuttaa niitä. Tämän kohdan luettuani tajusin, että minun ei todellakaan kannata avata omaa tunteikasta sanaista arkkuani näin vahvasti. Siksi kirjoitankin kuvitteellisen puheenvuoroni tähän, jotta voin analysoida sitä: ”Minä olen datapäällikkönä ja joryn jäsenenä tehnyt kaikkeni yhteisön eteen, ja siihen, että yhteisö kukoistaisi myös jatkossa. On todella ikävää huomata, että puolia teistä ei v*ttuakaan kiinnosta yhteisö, tai sen asiat. On todella perseestä järjestää esim. projektoria ja huomata sitten, että ketään ei kiinnosta paskaakaan. Täällä on myös ihmisiä, jotka käyttävät hirveästi aikaa esim. akatemian synttäreiden ja 24H-näyttötutkinnon järjestämiseen. Missä on heidän arvostus ja kunnioitus? Onko ok tulla vaan syömään yhteisestä ruokapöydästä ja olettaa muiden kantavan ja valmistavan kaiken ruuan siihen?”

Tällaisen puheenvuoron jälkeen olisin varmasti täynnä vihaa, katkeruutta ja surua. Myös vastapuolen edustaja olisi provosoitunut, mutta ei ehkä uskaltaisi laittaa vastaan, koska minä luultavasti alkaisin itkeä..(enkä edes liioittele). Tässä puheenvuorossa tuon esiin kaikki heikkouteni ja niin kuin kirjakin tietää olen pettynyt, uhri, heidän yläpuolellaan ja syyttävä. Siksi minun pitääkin pystyä kertomaan myös suuria tunteita herättävät asiat neutraalisti ja asiallisesti. Siksi aionkin perehtyä yheisöllisyyteen ja sen merkitykseen laajemmin, jotta pystyn perustelemaan kantani vakuuttavasti, ei vain tunnepohjalta.

 

Lähde: Lindeman A, 1998: Yhdeksän persoonaa työyhteisössä. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo.

Kommentit
  • Miisa Hiltunen

    Jopa koskettavan rehellinen ja aito essee, kiitos siitä Kaisa. Hienoa, että uskallat reflektoida ja pohtia syvällisestikin sitä, millainen olet ja miksi. Muidenkin olisi varmasti syytä opetella perustelemaan asioita myös faktojen kautta, joten toimi meille esimerkkinä siitä! Kiitos Kaisa näin rehellisestä esseestä, olet rohkea.

    7.9.2020
  • Johanna Rita

    Huh Kaisa, kiitos! Olipa ihan todella hyvä essee. Pystyn myös samaistumaan tuohon siun puheenvuoroon erittäin hyvin, ja tiedokses vaan, että mie arvostan siun datapälen työtä ihan hulluna! <3

    14.9.2020
  • Emilia Kovanen

    Hei Kaisa! Olipa ihanaa lukea esseetäsi ja koittaa ymmärtää kokemaasi. Arvostan suuresti sitä, kuinka olet päättänyt kirjoittaa juuri itseäsi varten. Essee herätti paljon uteliaisuutta ja se välitti myös paljon tunnetta lukijalle.

    Enneagrammit ja erilaiset persoonallisuustestit ovat mielettömän arvokkaita oppaita ja työkaluja, joiden avulla pystyy ymmärtämään omaa persoonallisuuttaan paremmin. Koen ne tietynlaisena suunnannäyttäjänä, mutta kyseenalaistan niitä myös hieman. Olen tänä vuonna käsitellyt paljon persoonallisuuttani ja koittanut tutkia mistä mikäkin johtuu ja millaisia rooleja minulla on. Lähinnä sitä, ovatko ne autenttisia vai puolustautumismekanismeja. Olen triggeröitynyt siitä, jos minut nähdään vain “tietynnlaisena” tai laitetaan johonkin boxiin ja sitten ihmetellään jos olenkin erilaisella fiiliksellä tai uuden mielenkiinnon äärellä. Olen peilannut kokemusta myös siihen, miten minä luokittelen muita yhteisössä ja miten koen heidän kasvun.
    Testit auttavat itsetuntemuksessa. mutta on mielenkiintoista pohtia sitä, kuinka hyväksymme itsemme niin, ettemme lukittaudu testien tuloksiin liikaa. Onko teillä Revenassa tilaa muutokselle ja kasvulle? Aika herkkua, toisten ja itsensä hyväksyminen sekä ymmärtäminen ovat minulle yksi mielenkiintoisimmista teemoista Proakatemialla.

    Ja huh tunteet ja itsetutkiskelu! Parasta ikinä. Koen että tunteet ovat meille tärkeää informaatiota, ja yksilö on itse vastuussa siitä, miten hyödyntää niitä. Ne kertovat miltä meistä tuntuu ja ne ovat lahja. Ja enitenhän me haluamme tulla kuulluksi ja nähdyksi. Riitakokemuksenne tiimissä kuulostaa hurjalta, se on varmasti opettanut teille paljon. Olisi mahtavaa kuulla miten Revenan syksy on mennyt ja miten käsittelette tunteita herättäviä asioita. Se mikä tuntuu kehossa, kertoo että ollaan tärkeän asian äärellä. Se ei tee ihmisestä hankalaa. Iso peukku sille, että uskallat näyttää tunteitasi, tutkit niitä ja kannat niistä vastuun.
    Esseestä tulee olotila, että olet päässyt purkamaan tunnekokemustasi.

    Proakatemian yhteisö koostuu lähes kahdestasadasta yksilöstä, joilla on eri unelmat, tavoitteet, lähtökohdat ja polku kuljettavana. Olen itse verrannut paljon Proakatemiaa muihin yhteisöihini ja tiimikokemuksiini, ja joskus ihmetellyt: miksi Proakatemia on joillekin se ykkönen ja kaikista tärkein paikka? Miksi se ei ole minulle aina se ykkönen? Ja onko se OK? Kahden vuoden opiskelun jälkeen olen vasta oivaltanut, että kaikki tämä on vain itseltäni kieltämistä. Miksen salli itselleni enemmän vuorovaikutusta, ja yhteistyökokemuksia Proakatemialta? Oli outoa oivaltaa, että minä itse olen se jarruttava tekijä, ja että minulla saa olla monia yhteisöjä joista nauttia, sekä ettei niitä kannata vertailla keskenään. Kuulostaapa lapselliselta. Yksilö voi olla itse rajoittava tekijä, jos hän ei oivalla tai yksinkertaisesti saa yhteisön tuottamaa arvoa. Kehä myös pyörii, koska yksilö on osa yhteisöä ja hänen asenteensa on merkittävä.

    Pointtina se, että jaan tunnekokemuksesi, mutta sieltä toisesta päädystä. Kuljemme eri kohdissa omissa elämissämme. Toivon että jatkossakin teet juuri sitä, mikä sinua inspiroi ja kutsuu. Se sattuu, jos se ei kolahda muille yhtä kovaa ja se on ehkä parhainta oppia ikinä. Muutumme ja kasvamme jatkuvasti. Kiitos esseestäsi ja näkyväksi tulemisesta. Ja kiitos, kun teet Proakatemian yhteisön eteen töitä. Isompien roolien ja tehtävien parissa kiitos saattaa ilmentyä vasta myöhemmin.

    Ihailevin terveisin, Emilia

    25.11.2020
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close