Tampere
29 Mar, Friday
4° C

Proakatemian esseepankki

Se hetki, jona tiedät, ettet tiedä kuka olet



Kirjoittanut: Lassi Seppä - tiimistä Promisia.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Olen aina mieltänyt itseni muita kunnioittavaksi ja kaikkia kuuntelevaksi ihmiseksi. Olen saanut niin ystäviltäni kuin työkavereiltani kiitosta siitä, että minulle on helppo tulla puhumaan asiasta kuin asiasta. Olen tämän syksyn aikana Proakatemialla ollessani huomannut itsessäni jonkinasteista kyynistymistä ja mieleni synkistymistä. En ole ohjannut syksyn aikana ensimmäistäkään pajaa, mutta nyt kun sen kerrankin tein, lopputulos oli omalta kannaltani vähintäänkin silmiä avaava.

Luin jo ennen kyseistä pajaa Mertzi Bergmanin kirjoittaman Inspiroidu arjesta -kirjan, ja sain siitä yleisellä tasolla hyviä koppeja ja oppeja. Nyt kuitenkin muutamat pointit tuosta teoksesta kolahtavat aivan eri tavalla ja saavat minut syventämään ajatteluani merkittävästi. Essee rakentui hyvinkin eri tavalla kuin normaalisti. Syy kirjoittaa essee tuli kirjan ulkopuolelta, ja jo ennen syyn havaitsemista luettu kirja tukee ajatteluani. Ajatteluni kohde on vielä sellainen, mitä en ihan heti olisi tullut ajatelleeksi kyseenalaistaa – oma persoonani ja se, kuka minä olen.

Bergman toteaa kirjansa alkupuolella, että luovan prosessin avain on sen purkaminen. No, tässä sitä ollaan, purkamassa oman mielen syvimpiä tuntoja esseen keinoin. Bergman kertoo tyhjyyden olevan inspiroitumisen lähtökohta. Koen, että minun on inspiroiduttava arjestani – tai arjestamme, jotta pääsen käsittelemään todellista eksistentiaalista kysymystä. Tämä hetki on hyvä aloittaa tuo taival, sillä aivoissani vallitsee tyhjyys.

Kirjassa pyydetään pohtimaan, ovatko arjen asiat vasta viritysvaiheessa ja näkeekö lukija mihin hänen arkensa on menossa. Yllättäväksi koen sen, etten ole itse eikä oikeastaan tiiminikään ole kokenut tietoisuutta arkensa suunnasta. Pajassa, josta sain kipinän tämän pohdiskelun aloittamiseen, tiimille heräsi kokemukseni mukaan pitkästä aikaa ajatuksia, jotka viittaavat siihen, miltä arkemme näyttää vuonna 2019.

Syyllisyys tappaa inspiroitumisen ja oivallusten mahdollisuuden. En koe syyllisyyttä siitä, että olen kokenut muuttuneeni tämän syksyn aikana – enkä todellakaan syyllistä tiimiäni siitä, että näin on käynyt. Olisi mielenkiintoista ymmärtää syvällisiä merkityksiä tällaisten olemassaoloa ja arjen merkitystä käsittelevien tunteiden maailmassa. Joudun kuitenkin tyytymään tavalliseen maallikkomaiseen itsetutkiskeluun.

Todellinen havahtuminen tapahtui, kun huomasin tiuskaisseeni pajassa tiimiläiselleni vastapalloon täysin ajattelemattoman kommentin, ja sain siitä muulta tiimiltä välittömän palautteen – todella hyvä näin. Olen varma, että välitän Promisiasta ja siinä työskentelevistä ihmisistä todella paljon. Kyseessä on kokonaisvaltaisesti paras yhteisö, johon olen elämäni aikana kuulunut. En ole koskaan käynyt sellaisia keskusteluja kuin olen promisialaisten kanssa saanut käydä läpi. Siksi säikähdin omaa toimintaani ja yllätin itseni ajattelemasta lähes ääneen ”olenko minä tämä ihminen, joka juuri toimi niin kuin toimi?”.

Kyse on käsitykseni mukaan monen asian summasta. Osaltaan personallisuuteni piirteiden muutos johtuu varmasti syksyn epävarmasta tekemisestä. En ole voinut todeta läheskään päivittäisellä tasolla, että Promisiassa työskentely toisi minulle valtavaa merkitystä. Haluan pystyä sanomaan niin, sillä joukossamme kytee valtava potentiaali. Sen ulosmittaaminen vaatii ennen kaikkea sitoutumista ja yhteistä päämäärää.

Olen saanut tiimiläisiltä palautetta siitä, että ilmaisen mielipiteeni tiimin edun nimissä hyvin, ja että minusta on hyötyä. Se on tuntunut hyvältä. Mutta onko hyvänolontunne vallannut minut liiaksi asti? Onko kaiken, minkä koen tiimin eduksi, sanominen juuri silloin kun siltä tuntuu, oikein? Toisaalta on ollut myös tilanteita, jolloin sanomisistani ei olla saatu syystä tai toisesta selvää. Olen joskus kiihtyessäni kieltämättä todella epäselvä artikuloimaan.

Edellä kuvaamani asiat ovat nähdäkseni suurimmat syyt siihen, miksi olen kehittänyt itselleni ongelman kysymyksestä ”kuka minä olen?”. Bergman kertoo kirjassaan Inspiroidu arjesta välineestä nimeltä Henkilökohtainen huippututkimusyksikkö. Välineen käyttöönotto lähtee yksilöstä itsestään, eikä asioiden tiedostaminen pelkästään riitä. On myös toimittava. Tämän esseen kirjoittaminen on minulle yksi tapa jäsennellä ajatuksiani tilanteesta, ja näin tehdä toimenpiteitä itseni löytämiseksi.

Mitä selvemmin tunnustamme pienuutemme, sitä suuremmin voimme todeta olevamme osa jotain todella isoa. Kirjassa käytiin läpi elämän pieniä asioita, jotka saavat toisinaan suuret mittasuhteet. Pikkujuttujen myöntäminen on edellytys oman keskeneräisyyden ja haurauden hyväksymiselle. Sitä minä tässä kai yritän sanoa. Olen kesken, sillä minun on luotava itseni uudelleen ja uudelleen – pystyttävä mukautumaan vaihtuviin tilanteisiin läpi elämän. En osannut varautua siihen, että muuttuva ympäristö voisi rysäyttää persoonaani niin pahasti, että kadottaisin itseni.

Taustani on varhaiskasvatuksen alalla, ja nimenomaan seurakuntatyössä. Noudatan elämässäni kristillisiä arvoja. Bergman muistuttaa minua Inspiroidu arjesta -kirjassa minulle rakkaista lapsista ja siitä, mitä kristinuskon Jumala sanoo heistä. ”Tulkaa lasten kaltaisiksi, sillä heidän on taivasten valtakunta”. Lapset ovat keskeneräisiä, hauraita ja välittömiä. Yritin Bergmanin ohjeen mukaan listata asioita, jotka ovat elämässäni kesken. Sain lyhyessä ajassa kymmeniä asioita paperille. Sen sijaan sarake, johon olisi voinut syntyä lista asioista, joiden osalta olen valmis, jäi melkoiseksi torsoksi. Lukion olen suorittanut loppuun, mutta silti, perhana – oppiminen on kesken. Se löytyikin listaukseni siltä täydemmältä puolelta, joten palasin osapuilleen takaisin lähtöruutuun.

Kirjan loppupuolella huomautetaan siitä, että minäkuvaa ei tule muodostaa pelkästään yhden elämän osa-alueen mukaan. Työ- tai opiskeluelämä on yksi osa-alue, ja koska miellän Promisian työpaikakseni, inspiroiduin Bergmanin listaamista seikoista, mitkä työpaikalla voivat kehittyä osaksi minäkuvaa: missä olen hyvä, mihin minua tarvitaan ja mikä on paikkani sosiaalisessa yhteisössä. On pysäyttävä kokemus todeta kerralla, ettei tiedä varmaksi mistään kolmesta listatusta kysymyksestä. Työn ja liikkeen juurella on Bergmannin mukaan ajatuksen liike. Tässä esseessä viittaamani paja toimi loistavana herättäjänä ja ajatusten liikkeen aloittajana.

En ole huolissani henkisestä hyvinvoinnistani tai jaksamisestani, mutta se on varmaa, että se, mikä tämän esseen kirjoittamiseen johti, sai minut huolehtimaan monesta asiasta jatkossa paljon tarkemmin.

Tämä kriisi päättyy hetkenä, jona havahdun olevani taas se persoona, jollaisena minulla on ollut edelliset 25 vuotta hyvä olla, ja josta olen saanut kiitosta. Tämä päättyy samalla tavalla kuin alkoikin – yllättäen, mutta kuitenkin vähitellen.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close