Tampere
16 Oct, Saturday
5° C

Proakatemian esseepankki

Sano nyt kerrankin suoraan!



Kirjoittanut: Jenna Tirkkonen - tiimistä Evision.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Suorat sanat
Anna Perho
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Tämän suoraa puhetta ja omia tarpeita käsittelevän esseen pohjana toimii Anna Perhon kirjoittama ja tänä vuonna (2019) julkaistu, Otavan kustantama kirja Suorat sanat. Kirja jo nimensä puolesta kolahti minuun heti, sillä Anna Perho- fanituksen lisäksi olen viimeaikoina joutunut opettelemaan suoran palautteen antamista ja sen saamista ihan tosissaan. Tämän kirjan luettuani olen entistä varmempi siitä, että on parempi antaa sanojen tulla vaan kuin pitää sisällä. Vaikkakin jokainenhan nyt puhua osaa? Ei muuten osaa. Toisinaan vaikeista asioista keskustelu on hyvinkin vaikeaa. Itse olin kauhuissani, kun ensimmäiset ihmissuhteisiin ja erimielisyyksiin liittyvät keskustelut nousivat tiimissämme tapetille. Eihän meidän kuuluisi joutua setvimään ihmisten välisiä suhteita, emmehän me ole enää ala-asteella! Nykyisellään olen kuitenkin tajunnut, että kaikenlaiset ihmissuhteet ja kommunikaatio ovat lähestulkoon valta-asemassa tiimityöskentelyssä itse tekemisen sijaan.

Perho aloittaa kirjoittaen siitä, kuinka vastuitaan tietoisesti laiminlyövä henkilö jatkaa laiminlyöntejään rauhassa, mikäli kukaan ei puutu siihen. Pikkuhiljaa nämä heikot toimintatavat alkavat heijastua myös muihin; kun tuokin niin miksen minäkin? Tämä on erittäin tuttua myös tiimin toiminnassa. Mikäli yksi henkilö oikeuttaa itselleen väärän toimintatavan, eikä kukaan puutu siihen; se on pian myös muiden toimintatapa. Juuri tällaista ehkäistäksemme, meidän tulisi heti pikimmiten puuttua ja mainita asiasta, mikäli havaitsemme esimerkiksi läsnäoloon tai tehtävien hoitamiseen liittyviä puutteita tai vääränlaisia toimintatapoja. Liian helposti nimittäin vääränlainen toiminta tarttuu jokaiseen muuhunkin ja paisuu suureksi ongelmaksi. Tämäkin on estettävissä Perhon mukaan sillä, että sanoo tyypille joka ei ihan mene oppikirjan mukaan, että ”hei, nyt pitäisi vähän tsempata.” Helppoa, vai mitä?

”Jos firmaan hankitaan uutta softaa tai työvoimaa, kaikki ymmärtävät miksi näin tehdään. Näiden vaikutusta tulokseen voidaan seurata excelillä, kun taas keskustelutaitojen parantamisen ja tunnetaitojen opettelun vaikutukset on vaikeampi todentaa” – Bregmann

Ikävät keskustelut, ikävä sinä

Perho esittelee kirjassaan Mel Robbinsin kehittämän 5 second rule- työkalun, jolla autopilottimme toimintaan puututaan tietoista ajattelua vahvistavalla tavalla. Esimerkiksi kun ajatus ”nyt minun pitäisi soittaa se ikävä puhelu” tulee mieleen, sinulla on tasan viisi sekuntia aikaa toimia ajatuksen mukaisesti. Sen jälkeen nimittäin autopilotin seireenit alkavat keksimään selityksiä, kuinka sen ehtii hoitamaan myöhemminkin tai kuinka et haluakaan pahoittaa X:n mieltä. Robbins korostaa toimintaa; kuinka tulee laskea viidestä alaspäin nollaan saakka, ja nollan kohdalla nousta työtuolista, sanoa se mitä pitää sanoa, soittaa se ikävä puhelu. Tämä on tehtävä viiden sekunnin aikana, sillä sen jälkeen autopilotin tekosyyt ja selitykset estävät toiminnan. Tätä työkalua voi käyttää hänen mukaansa missä tahansa välttely- tai lykkäämistilanteessa, missä tahansa vaikean keskustelun aloittamisessa tai muun ikävän tehtävän tekemisessä. Itse huomaan usein perustelevan itselleni mitä kummallisimmilla tavoilla sitä, miksen sanonut jollekin henkilölle jostain tietystä asiasta, vaikka tiedän sen todella suunnattomasti häiritsevän itseäni. Huomaan myös helposti soittaessani johonkin luovani itselleni ennakkoajatuksia siitä, että hän on kuitenkin kiireinen eikä ehdi kuunnella asiaani. Ja noh, onhan näitä.

Tietoisen ajattelun harjaannuttaminen on Perhon mukaan tärkeää. Se, että tulisimme tietoisemmaksi omien automaattiajatustemme olemassaolosta, kuten; ”Jos otat tämän asian puheeksi, X suuttuu” ”Jos sanot tästä asiasta pomollesi, saat varmasti potkut” ja kykenisimme arvioimaan niiden paikkaansapitävyyttä. Jos valitsemme ensimmäisen mieleemme tulevan vaihtoehdon tilanteesta, näkemyksemme ratkaisumahdollisuuksista jää Perhon mukaan hyvin rajalliseksi. Kuitenkin, jos tarkkailemme automaattiajatuksia hieman kauempaa ja rauhallisesti arvioimme niitä, pääsemme rakentavampiin ja runsaampiin vaihtoehtoihin kiinni. ”Jos otat tämän asian puheeksi, saattaa X hieman hermostua. Asia on kuitenkin sellainen, että se vaivaa teitä molempia, joten lopputuloksena voikin olla puhtaampi ilma.” ”Jos sanot tästä asiasta pomollesi, saattaa olla että se tulee hänelle täytenä yllätyksenä, eikä hän ole edes huomannut koko asiaa, ja on kiitollinen kertomastasi”. Itse ainakin helpommin valitsen suoraan sen vaihtoehdon, jonka autopilotti minulle tarjoilee, enkä jää tarkkailemaan tai arvioimaan ratkaisumahdollisuuksia sen tarkemmin. Jatkossa aion kuitenkin kiinnittää siihen etenkin vaikeiden asioiden ja keskustelujen kohdalla huomiota, että mietin useita eri vaihtoehtoja, enkä tyydy siihen ensimmäiseen mieleen putkahtavaan.

Mikä hitto siinä pelottaa?

Ihminen, joka ei uskalla tuoda ikäviä tunteitaan esiin tai kertoa tarpeistaan, elää lähinnä suorittaen ja miellyttäen muita; ja se jos mikä on pidemmän päälle raskasta. Perho kuvaa kirjassaan oivallisesti, että tällainen ihminen on ikään kuin muiden mielihalujen orja. Ihminen on laumaeläin, eli yritämme viimeiseen asti vältellä vahingossakaan joutumista lauman ulkopuolelle. Tämän takia veneen keikuttaminen harvoin Perhon sanojen mukaan tuntuu kovin hyvältä idealta. Monesti juuri tämän takia pidämme mielipiteemme itsellämme niinä hetkinä, kun se suu todellakin olisi hyvä avata. Vaikeneminen tuntuu turvallisimmalta, kun asemamme laumassa on uhattuna. Vaikeiden keskustelujen vältteleminen kasvaa lopulta ylitsepääsemättömän suureksi ja lopputuloksena pahimmillaan on se, ettei kukaan enää uskalla nostaa kissaa pöydälle ja aloittaa ikävältä tuntuvia keskusteluja, vaan valitaan käsittelytavaksi vaikeneminen. Siksi kynnys tiimissä keskustella vaikeistakin asioista olisi hyvä pitää mahdollisimman pienenä ja helposti ylitettävänä.

”Pahimmillaan mukavuusalueelle jymähtäminen johtaa potentiaalin peruuttamattomaan hylkäämiseen, elämättömän elämän syndroomaan.” – Anna Perho

Miten menee?

Kahvitauolla on hyvä pystyä keskustelemaan muustakin kuin siitä, paljonko projektit tällä hetkellä tuottavat, tai mitä hommia onkaan to do- listalla ja mitä niiden suorittaminen vaatii itseltä ja muilta. Kuulumisten vaihtaminen myös henkilökohtaisen elämän, perheen, ystävien, vapaa-ajan tiimoilta on suotavaa, ja näin rakennetaankin luottamusta tiimin kesken. Tämä mikrotason vuorovaikutus vaikuttaa Perhon mukaan olennaisesti myös motivaatioon ja siihen fiilikseen, jolla työtä tehdään. On mielestäni suunnattoman tärkeää, että tiimissä voidaan käydä keskusteluja myös henkilökohtaisesta elämästä ja siihen liittyvistä haasteista. Kirjassa kerrotaan kuitenkin siitä, kuinka henkilökohtaisia haasteita kohtaavan työntekijän on hyvä saada tukea vaikeaan tilanteeseensa työpaikalta, mutta ero siihen, että tilanteeseen kasvaa piilotettu valta-asema on hiuksenhieno. Uhrin asemaan asettuva työntekijä saattaa päästä joistakin tehtävistä helpommalla, jos häntä aletaan säälimään velvollisuudentunnosta. Tämä johtaa Perhon mukaan pahimmillaan paapomiseen ja silittelyyn ja raskauttaa ilmapiiriä toden teolla.

Nobody’s perfect

Niin kliseistä kuin se onkin, kukaan meistä ei ole täydellinen. Jos tiimissä vielä tunnustetaan se, ettei kukaan tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, tulee vaikeista asioista huomattavasti helpompia käsitellä. Kun heikkoudet ovat Perhon sanojen mukaan avoimesti näkyvillä, ne lakkaavat ohjaamasta käytöstä ja viemästä energiaa. Ne tiimit, joissa yksi näkemys kuulutetaan muihin verrattuna ylivertaiseksi, kokevat eriävät mielipiteet uhkana, toisinkuin ne poppoot, joissa ei vaadita ja vaalita täydellisyyttä. Olemme kaikki vain ihmisiä, ja mielestäni mitä pienempi kynnys meillä on rohkeasti kysyä, jos emme ymmärrä jotakin asiaa tai ilmaista mielipiteemme, sitä paremmin tiimityömme toimii. Jos olemme tiimissä ”haavoittuvaisia” toistemme silmissä, eikä kukaan jyrää muita yhdellä ainoalla mielipiteellään tai kukaan ei kuvittele yhden ainoan vastauksen olevan se oikea ja täydellinen, uskon vahvasti, että voimme saavuttaa yhdessä maksimaalisen luottamuksen.

Kaksi kirjainta: E & I

Olen itse oppinut vasta tänä syksynä vastaamaan oikeasti kieltävästi, sanomaan ei. Tuntui muuten harvinaisen hyvältä sanoa erittäin houkuttelevaan, mutta samalla itselleni ajallisesti turmiolliseen projektiin kyllän sijaan ei. Kerroin tästä harvinaislaatuisesta kieltäytymisestäni eteenpäin, ja koin saavani jopa tietynlaista arvostusta kieltäytymiselleni. Perho kiteyttääkin kirjassaan, että kieltäytyminen on ytimeltään vastuun kantamista omasta hyvinvoinnista ja asioiden sujuvuudesta. Koen, että tuon ensimmäisen ”oikean” ei:n jälkeen minun on ollut paljon helpompaa priorisoida omaa ajankäyttöäni ja miettiä ennen jokaista suostumusta, onko se sellaista, johon haluan käyttää aikaani ja sellaista, joka vahvistaa suuntaa jota kohti haluan kulkea. Se, että sanoo kyllä jokaiseen tarjottuun asiaan ja työtehtävään, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Myöntyminen on usein helpompaa kuin kieltäytyminen, vaikkei se olisikaan omien arvojemme tai aikataulujemme mukaista. On helpompaa valita kiire, ylibuukattu kalenteri ja jatkuva sählääminen eri tehtävien parissa, kuin keskittyä muutamaan asiaan täysillä ja tehdä ne hyvin. Karua, mutta totta. Kun kieltäydymme, saatamme kuvitella toisten miettivän että olemme laiskoja tai että emme hoida asioita ja olemme saamattomia, pahimmassa tapauksessa kukaan ei tule enää tarjoamaan meille toista kertaa, jos nyt kieltäydymme. Todellisuushan on aivan toinen. Nykyään se, että osaa sanoa ei esimerkiksi vedoten omiin aikatauluihin tai jaksamiseen tai vetoamatta oikeastaan yhtään mihinkään, on mielestäni äärimmäisen kunnioitettavaa ja arvostettavaa. En muuten ole katunut sekuntiakaan kieltäytymistäni, päinvastoin.

Suorimmat sanat

Myyntipäivien jälkeen olemme tiimissä löytäneet aivan uuden keskustelukulttuurin. Sanomme asiat kaunistelematta, juuri niin kuin ne ovat, hyvää makua ja hyviä tapoja noudattaen. Olemme oppineet toisistamme tähän mennessä yllättävän paljon -mutta kuitenkin niin vähän, että oikeiden sanojen löytäminen esimerkiksi palautteen antamisessa on tuntunut toisinaan haastavalta. Harjoitus kuitenkin tekee mestarin, ja treenaamalla oikeanlaista palautekulttuuria kehittyy ja oppii. Olemme tiimissä nykyisin avoimempia toisillemme ja pystymme keskustelemaan toistemme toimintatavoista – hyvistä ja huonoista ilman loukkaantumisia tai konflikteja. Olen itse tehnyt huomion omaan motivaatiooni liittyen; kun asioista puhutaan suoraan ja ääneen ja jos jonkun työskentelytapa ei miellytä, tai tehtävistä suoriutuminen on puutteellista, on se äärimmäisen helpottavaa, kun sen sanoo ääneen ja huomaa, kuinka se kehittää ja vie toista ihmistä ja itseä eteenpäin. Olen myös oppinut rakastamaan palautteen saamista. Vaikka edelleen se tuntuu hieman kiusalliselta, on siinä tapahtunut silti omalla kohdallani suuri positiivinen muutos verrattuna vaikka vuoden takaiseen. Rakentava palaute on voimavara.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close