Tampere
30 Nov, Monday
-1° C

Proakatemian esseepankki

Säätäjän tunnustuksia



Kirjoittanut: Esseepankin arkisto - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

 

Kuuntelin Anna Perhon Antisäätäjä-kirjan äänikirjana. Kahdesti.

Ensimmäisellä kuuntelulla tunnistin itsestäni säätäjän.
Toisella kuuntelu kerralla tunnistin itsestäni säätäjän ja samalla myös oivalsin jotain.

Olen suorittaja. Tai oikeastaan olen entinen suorittaja, joka suoritti ja suoritti ja suoritti, kunnes löysi jonkinlaisen pohjan jaksamiselleen ja pärjäämiselleen ja päätti ponnistella oppiakseen siitä pois. No, suorittaja otti ja suoritti suorittamattomuutta ja onnistui ikään kuin pääsemään ojasta allikkoon ja päätyi säätäjäksi. Säätäjäksi, joka tekee vähän kaikkea ja mikään ei tunnu edistyvän kovin tehokkaasti. (Tosin, en ole ihan varma, että olenko silti aina ollut myös säätäjä ja vain kuvitellut olevani tehokas ja aikaansaava.. )

Proakatemialla opiskellessa myös minä, kuten niin monet muutkin, ovat kokeneet haasteita kalenterinsa kanssa sumpliessaan yhteen viikkoon unelmaprojekteja, opparia, peruspuolella olevia tunteja, töitä, ystäviä, perhettä…..  Olen kuullut monesti, että kiire on vain tekosyy, kiire on vain huonoa organisaatiokykyä, kiire on vain järjestelykysymys, kiire on halusta kiinni, kiire on oma valinta! Olen kuullut tuon kaiken ja kieltäynyt kuulemasta. Olen kieltäynyt ottamasta vastaan sanomaa, jonka se pitää sisällään. Ehkä sanoma oli pakattu vääränlaiseen pakettiin tai ehkä en vain ollut valmis sitä vielä sisäistämään. Ajattelin, että sanojilla ei vain itsellään ollut juuri nyt kiire, että mistä he mitään tietävät. Mutta nyt kun Proakatemia-ajan viimeisillä metreillä päädyin kuuntelemaan Suplasta Anna Perhoa ja oivalsin jotain jopa siitä kiireestä. Ja niistä ihmisistä! Ehkei heillä ollut kiire, enää. He olivat oivaltaneet jotain hienoa, jonka äärellä minäkin nyt olen.

Kirja lupaa, että sen luettuaan ihmisellä ei ole enää koskaan kiire. Ensimmäisellä kuuntelukerralla naureskelin, että niin vissiin, ei kyllä ihminen voi kiireestä päästä. Toisella kerralla mietin, että ehkä tuossa onkin jotain perää, mutta edelleen epäilen pääseekö kaikesta kiireestä muka eroon.. Uskon kuitenkin, että vaaditaan vielä monen monituista kertaa, ennen kuin uskoisin tuon lauseen täysin. Niin syvällä ja piintyneenä minulla on käsitykset kiireestä. Mutta muutos onneksi voi alkaa vain siitä, missä nyt on.

Meillä ihmisillä on nykyisin enemmän aikaa kuin koskaan ennen, mutta vähemmän aikaa merkityksellisiin ja meille tärkeisiin asioihin. Meillä on enemmän vapaa-aikaa kuin ennen, mutta silti meitä kalvaa jatkuvasti se ajatus, että emme ehdi toteuttaa itseämme ja emme ehdi tekemään riittävästi mielekkäitä asioita elämässämme. Tai jäämme paitsi jostain.

Rakastamme kiirettä. Tämän lauseen kuultuani tuhahdin ja mietin, että jopas on väite! Mutta lause jatkui vielä; rakastamme kiirettä, koska se on niin hyvä tekosyy. Rakastamme kiirettä, koska sillä voi kuitata kaikki laiminlyönnit. Ja kaikki ympärillämme olevat ihmiset hyväksyvät kiireeseen vetoamisen, sillä kysymys on ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Niin kauan kun kukaan ei kyseenalaista kiireen todenperäisyyttä, voimme itse kukin käyttää kiirettä tekosyynä.

Seuraavaksi kuulin väitteen, että kiireinen ihminen ei ole tehokas. Jälleen ajattelin, että no jopas on paksua! Kyllä varmasti on tehokas. Jälleen lause jatkui; kiireinen ihminen ei ole tehokas, mutta saattaa vaikuttaa siltä. Mitä kiireisempi ihminen on, sitä vähemmän hän kuitenkaan saa aikaiseksi. Aidossa kiireessä, kun aikaa on liian vähän suhteessa tehtävän laajuuteen tai tehtävien määrään, ihmisen aivot ovat ikään kuin hälytystilassa. Ajatus ei kulje kunnolla ja työnjälki heikkenee ja ne kaikkein tärkeimmät tehtävät jäävät tekemättä.

”Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan.” Kiire turruttaa ja niin kauan kun olemme kiireisiä, meidän ei tarvitse miettiä sitä, kuka olen ja mitä tarvitsen.

Oleelliseen keskittyminen


Kiire ei siis synny tekemisestä, vaan jäsentelemättömästä puuhastelusta ja vähän kaiken räpeltämisestä. Olen äärimmäisen hyvä sammuttamaan tulipaloja. Koska en käytä juurikaan aikaa tekemisieni suunnitteluun, teen aina sen asian millä on eniten kiire, enkä sitä mikä olisi tärkein. Oivalsin vasta kirjan myötä sen, että kiireellisin ja tärkein eivät ole synonyymeja toisilleen. Koska olen niin kauan sammutellut tulipaloja, olen kuvitellut kiireellisimmän asian olevan aina se tärkein asia.

Olen pitkään myös ajatellut, että kiireestä pääsee hidastamalla ja haaveillut hyggeilystä, vaikka ratkaisu onkin karsiminen. Mutta miten karsin, kun teen niin paljon kaikkea minua kiinnostavaa ja innostavaa? Tarvitaan omien arvojen pohdintaa ja miettimistä. Mikä on minulle tärkeää henkilökohtaisessa elämässäni, mikä on tärkeintä työssäni? Mitä haluan saavuttaa? Sen jälkeen karsitaan arvojen ulkopuolelle jäävä toiminta. Ja sitten suunnitellaan ja tehdään aikataulu, joka huomioi myös vapaahetket.

Ajanhallinta on oikeastaan illuusio, sillä aikaa ei voi hallita. Ajanhallinta on oikeammin arvojen hallintaa. Vasta kun tietää mikä itselleen on kaikkein merkityksellisintä, voi kiireestä päästä eroon. Sillä arvot ovat tekoja. On sama mitä ajattelemme tai tunnemme, jos toimimme kuitenkin toisin.

Olen suhtautunut suunnitteluun liian negatiivisesti. Syynä lienee se, että se kuulostaa aikaa vievältä ja olen varmaankin kuvitellut sen tappavan kaiken spontaaniuden. No.. Nyt huomaan, että kun kalenteri on koko ajan ääriään myöten täynnä, eipä sille spontaaniudelle juurikaan ole tilaa! Ja kun sen ääriään myöten olevan kalenterin äärellä on ja joku ehdottaa palaveri aikaa saatesanoilla  ”se on vain järjestelykysymys”, vastarinta minussa on herännyt. En halua edes yrittää järjestelyä. Koska jos sieltä ääritäydestä kalenteristaan siirtää yhtä osiota, se vaikuttaa noin 17 muuhunkin palikkaan välittömästi. Dominoefekti on valmis. Mutta jos se kalenteri olisikin suunniteltu järkevästi ja siellä olisi tilaa, myös yllätyksille ja yllättäville muutoksille olisi tilaa. Heikko ajan käyttäjä reagoi, kun taitava ajankäyttäjä tekee valintoja.

Niin, tiedän tämän kaiken. Tiesin sen jo oikeastaan ennen tämän kirjan kuuntelua. Olen ollut ajanhallinta-pajassa ja lukenut aiheesta. Olen keskustellut aiheesta ihmisten kanssa. Ja paljon olenkin! Olen tehnyt muutoksia. Kuvittelin myös toimivani järkevästi ja järjestelmällisesti, ihan vilpittömästi kuvittelin, koska tilanne on parantunut siitä, mitä se jossain vaiheessa oli. Mutta muutokset ovat hitaita! Ja säätäjänä minun täytyi tietenkin säätää ensin..

Kuitenkin ehkä eniten puhutellut oivallus oli se, että suunnitelmat eivät ole lakeja. Vaikka olisin tehnyt itselleni hienon viikkosuunnitelman ja siihen liittyvän to do-listan, se voi muuttua. Ja se ennen kaikkea saa muuttua. Jos pidän suunnitelmiani kiveen hakattuina, teen hallaa itselleni ja luon turhia paineita esimerkiksi yrittämällä tehdä kaikki sille päivälle aikatauluttamani asiat, vaikka päivään tulikin yllättäviä muuttujia.

Kirja pitää sisällään monta kysymystä ja tehtävää liittyen ajankäyttöön ja sen suunnitteluun. En niihin vielä paneutunut, mutta se onkin minun seuraava steppini! Ehkä minäkin pääsen tilanteeseen, jossa sähköpostini inbox näyttää nollaa. Tällä hetkellä kun siellä näyttäisi olevan yli 200 viestiä ikään kuin säilössä sekä jonkin verran lukemattomia.. Koulun sähköpostista nyt puhumattamattakaan!

 

 

Kommentit
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close