Tampere
29 Nov, Sunday
0° C

Proakatemian esseepankki

Saat sen mistä luovut



Kirjoittanut: Iida Oikarinen - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Saat sen mistä luovut

 

Lähdin kuuntelemaan Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut -äänikirjaa täysin otsikon perusteella. Aluksi se herätti minussa jonkun tunteen, miten tuon lauseen voi pähkäillä järkevästi auki? Mitä haluan ja mistä minun silloin tulisikaan luopua? Voinko suoraan käsitellä asiaa vain noista kahdesta näkökulmasta yksinkertaisesti? Tadaa, siinä se problem solved! Luopuminen sanana kuulostaa siltä, että joutuu jättämään jonkin esimerkiksi asian taakseen, tai kopa kokonaan pois. Saaminen puolestaan kuulostaa voimaannuttavalta. Saat sen mistä luovut, katsotaan mistä tässä onkaan kysymys. Saat aikaa, kun luovut kiireestä. Kiire on itse aiheutettu, kasa huonoja valintoja. Ehkä jotain sinne päin? Kirja käsittelee muuttumisen ihmettä. Katsotaan, tapahtuuko ihmeitä!

 

Vahvuuteen sairastuminen

 

Hellsten kertoi kirjan alussa omasta lapsuudestaan, isänsä alkoholismista ja kuinka oli pannuhuoneessa pitänyt ”terapiatunteja” vanhemmilleen. Myönnän, että usein skippaan tällaiset kohdan ja haluan suoraan asiaan, mutta tällä kertaa keskityin täysin kuuntelemaan. Ihmisten elämät, lähtökohdat ja kokemukset ovat mielenkiintoisia. Se, että tietää, miksi kirja on kirjoitettu, tuon alun kuunteleminen oli todella tärkeää. Varsinkin silloin, kun kirjan otsikon perusteella hyppää täysin tuntemattomaan ilman mitään käsitystä kirjan sisällöstä ja sanomasta. Kokemukset muokkaavat meitä, tekevät pinnasta rosoisen.

 

Hellstenin kirjassa puhuttiin vahvuuteen sairastumisesta, mitä en ennen ollut ajatellut. Jäin kirjan kanssa osittain jumiin tähän ajatukseen, jota tässä esseessä pitkälti pohdin. Voiko siihen todella sairastua, sehän on monesti vain hieno asia? Olla aivan pirun vahva ja selvitä mistä tahansa. Vahvuuteen sairastutaan silloin, kun vahvuus perustuu heikkouden kieltämiselle, näin Hellsten kertoo. Vahvuuteen itseasiassa pääsee ainoastaan heikkouden kautta ja juuri se oma pahin heikkous voikin olla suurin voimavara. Sitä ei välttämättä ole helppo tunnistaa, usein piiloudumme heikkouksiemme taakse, ettei niitä tarvitse kohdata. Vahvuus kirjan mukaan alkaa vasta siitä, kun hyväksyy omat heikkoutensa. Olen samaa mieltä, ne ihmiset, jotka ovat omassa elämässänikin ja uskaltavat tuoda omat heikkoutensa ilmi, ovat silmissäni todella vahvoja. Suorastaan ihailtavia henkilöitä! Ei niitä jatkuvasti tarvitse toitottaa, ja heti kätellessä kertoa, että tämä muuten sitten on minun heikkouteni, ettäs tiedät, kun uuden ihmisen tapaa.

 

Ne asiat, missä minä olen heikko, on sellaisia asioita, missä ajattelen olevani huonompi tai keskeneräisempi kuin muut. En kuitenkaan tiedä ovatko ne niitä asioita, missä minä olen todella oikeasti heikko. Ovatko ne liian pintapuolisia asioita, kuten esimerkiksi matematiikka, jossa en yksinkertaisesti ole hyvä. Olen sen asian kanssa sujut, voin sanoa sen ihmisille. Itseasiassa, monet asiat, missä minä olen heikko, olen hyväksynyt ne niin täysin, etten edes vaivaudu kehittämään niitä. Olipa rumasti sanottu, mutta en tietoisesti välttämättä ajattele, että haluaisin kehittyä. Annan niiden osittain vain olla. Se, että hyväksyy omat heikkoutensa ei kuitenkaan tarkoita, että sen heikkouden sisään kuuluisi piiloutua, ettei sen asian kanssa enää tarvitse kasvaa. Täytyy mennä todella syvälle itsensä kanssa, jotta löytää pintaa syvemmältä sen, mitkä omat heikkoudet ovat. Matematiikassa minulla on puutteita, mutta se on vielä aika pintapuolista. Ei ole helppoa tunnistaa aina omia heikkouksia, se on epämukavuusalueelle menemistä toden teolla. Kun uskallamme kohdata heikkouden, tajuamme, ettemme pärjää yksin. Totuus on sisällä. Kohtaa se. Näin Hellsten nevoo. Pelko, se monesti estää meitä. Mikäli tuon herkän puoleni esiin, itken kun jokin asia ei mennytkään niin kuin piti, tuoko se minusta kuvan ihmisille, etten minä kestä? Vai tekeekö se minusta aidon ihmisen, kuka uskaltaa näyttää tunteensa? Haluan sanoa, että jälkimmäinen olisi totta. Mutta mitä jos työpaikalla myyjänä itkisin takahuoneessa huonosti mennyttä myyntiä, mitä työkaverini tai pomoni minusta todella ajattelisi? Olen oikeasti aikamoinen tunteilija, herkkis ja välillä jopa nyyhkynen. Muunlaisia ihmisiä ei olekaan kuin heikkoja ihmisiä, näin Hellsten kertoo. Rakastan tällaista itsensä tutkimista! Olemme olentoja, jotka löydämme todellisen identiteetin ja elämän sen tosiasian kautta, että meitä rakastetaan. Tämä on kirjan ydin sanoma. Rakkauden ihme löytyy vasta sitten, kun suostuu kohtaamaan oman heikkoutensa. Tämähän on kuultu jo yläasteella, ei voi rakastaa ketään, ennen kuin rakastaa itseään. Voi noita aikoja! Keskellä metsää on odottamaton aukea, jonka vain eksynyt voi löytää, hienoa sanoja. Kerrassaan. Yksinkertaisesti on opittava sietämään epävarmuutta, sillä ainoa pysyvä turva löytyy ihmisen sisältä.

 

Ihmisen sisin ja hänen ulkokuorensa

 

Kirjassa puhutaan siitä, että ulkokuorella pyritään peittämään heikkous. Ihminen ei ole totta silloin kun hän viestittää vain vahvuutta. Oletko tavannut tällaisia ihmisiä? Ketkä kertovat, etteivät pelkää oikeastaan mitään, näyttävät vahvuuden ainoastaan ja tuntuvat olevan ylpeitä siitä. Heikkous kuuluu ihmiseen, mutta miksi vahvana oleminen on niin hienoa? Vaikutelmasta tehdään usein oikeaa ihmistä tärkeämpi, sen avulla halutaan antaa itsestä tietty kuva muille. Ihminen kuitenkin kantaa sitä kuvaa mukanaan, minkä muille luo. Vahvuuden esiintuominen voikin olla pelon peittämistä. Pelkoa. Mikäli itsestä muodostaa tietyn kuvan, sen kanssa on jumissa. Varsinkin silloin, jos kuva, minkä muille antaa ei ole todellinen. Tämä on mielestäni todella mielenkiintoista, sillä kiillotellun kuvan tai valheellisen minän kanssa on varmasti raastavaa elää. Täytyy olla jokin rooli päällä koko ajan, ettei vain paljastu, ettei olekaan kaikessa hyvä, täydellinen ja sisin on pelkkää lujuutta. Olen nauravainen ja positiivinen ihminen, ollut aina. Joskus minulta on kysytty, olenko aina sellainen. Olen, kotonakin, tätä esseetäkin kirjoittaessa. Proakatemian pääsykokeissa minulta yksi hakija kysyi ryhmähaastattelun jälkeen hyvässä hengessä, mitä olen oikein aamulla vetänyt. Olen kuitenkin aika usein huomannut olevani jonkun kuoren sisällä tai esteen takana silloin, kun vakavampi puoleni nostaa päätään. Osaan lohduttaa ja jutella muiden vakavista asioista, kuunnella. Minulla on kuitenkin tapana omia vakavampia asioita keventää lopuksi viimeistään vitsillä. Kyyneleiden takaa nauraa. Ehkä pelkään muiden reaktiota. Osittain tiedän, että he odottavan ns loppukevennystä. Kun kevennän asian lopuksi, kaikki voivat nauraa ja kaikilla on hyvä mieli. Huomasin tämän saman asian toistuvan läheiseni kanssa, hänen toimestaan. Kerroin sen tiimille ja viimeisimmässä pajassa, en heittänytkään nauruksi. En ainakaan toisella kerralla. Luulen, että tulin paremmin ymmärretyksi. Tiimini tietää nyt paremmin, että tosiaan se on oikeasti minulle tärkeää. Olen saanut tästä palautetta jo todella kauan aikaa sitten. Tässä tiedostan itselläni olevan kehityskohdan. Ehkä oikeasti peitän heikkoja tai ikäviä asioita liikaa, kiedon ne vitsiin, vaikka sanoma olisi vakava. En peittele niitä tietoisesti ja väkisin pyri pitämään kaikkea sisällä, ne eivät paina minua tai estä minua olemasta minä. Ne asiat kuitenkin toisivat minusta jälleen uuden puolen ihmisille. Meissä kaikissa on erilaisia ulottuvuuksia. Ei ole vain vahvaa, tai nauravaista, on monia tunteita ja ajatuksia. En pyri olemaan ainoastaan vahva, mutta pyrin olemaan lähes aina positiivinen.

 

Elä, älä ymmärrä

 

Elämän tulisi olla elämistä varten, ei ymmärtämistä varten. Anteeksi mitä? Minä ainakin pyrin aina ymmärtämään asioita ja minulla on myös hirveä tarve pyrkiä lukemaan esimerkiksi ihmisiä myös rivien välistä. Taisin mennä hieman liian pitkälle, sillä seuraava kirjasta nostamani pointti onkin järkeen käyvä. Ensin on yksinkertaisesti elettävä. Mikäli tekee päinvastoin, silloin on tehnyt omasta päästään ylimmäisen auktoriteetin. Tällöin oma pää muodostuu esteeksi. Se on kuin piilopaikka, jolloin päätyy seuraamaan elämää sivusta. Elämästä kuuluu olla ymmällään. Näin Hellsten kertoo. No, sitä onneksi usein olenkin, myös tätä esseetä kirjoittaessa! Ja itseasiassa, se on ihan kivaakin. Huomata, että vitsit, enpä tuotakaan tiennyt tai ymmärtänyt. Osannut katsoa oikeasta suunnasta, tai edes ajatellut. Kirjan mukaan järjen kuuluisi olla palvelija, ei isäntä. Elämän suurten kysymysten äärellä järjen kuuluisi siirtyä sivulle. Elämä on mysteeri. Elämä ei kunnioita järkeä ja paradoksien äärellä täytyy ihmetellä. Paradoksit ärsyttävät ajattelemaan, eikä paradoksien viisautta voi vangita. Se kuka haluaa tulla suureksi, palvelkoon muita. Kiitos Hellsten.

 

Tapahtuiko ihmettä? Ei varsinaisesti, enkä sitä oikeasti edes odottanut, kunhan alussa heitin! Paljon pohdintaa kylläkin.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close