Elätkö elämääsi rohkeuden vai pelon kautta? Ihmisellä on kaksi perustavasti erilaista tapaa motivoitua, sisäinen ja ulkoinen motivaatio. Ulkoisesta motivaatiosta puhuttaessa tarkoitetaan pelkistetysti keppiä ja porkkanaa. Siinä emme ole innostuneita niinkään tekemisestä vaan haluamme saada palkinnon tai välttää rangaistuksen. Kun teemme työtä vain rahan takia, ei tekeminen itsessään ole motivaatiomme lähde. Tällaisessa motivaatiossa ihminen on passiivinen olento, jonka liikkeelle saamiseksi tarvitaan aina joko kielteistä keppiä tai myönteistä porkkanaa. Pahimmillaan tekeminen tuntuu pakkopullalta, joka kuluttaa henkisiä resursseja. Pelkän ulkoisen motivaation varassa toimiminen voikin helposti ahdistaa ja tuntuu pitkän päälle raskaalta.

Sisäinen motivaatio taas viittaa asioihin, joita ihminen itse hakeutuu tekemään, koska ne ovat hänestä kiinnostavia ja innostavia tai tuntuvat arvokkailta. Tällainen tekeminen vetää henkilöä puoleensa ja on jotakin, mitä hän todella haluaa tehdä. Yleensä tällainen tekeminen kuormittaa paljon vähemmän kuin pakkopullan pureskelu. Voikin ajatella, että sisäisen motivaation kautta tuleva tekeminen usein antaa lisää energiaa, eikä niinkään vain kuluta sitä.

Proakatemia tuntuu olevan mahdollisuuksien paikka. Voimme itse valita mitä teemme ja millä täytämme päivämme. Tässä koulussa, jos missä, on mahdollisuus jättää pakkopulla pois koko lukujärjestyksestä. Eihän sitä kannata tehdä sellaista, mistä ei ole kiinnostunut, varsinkaan jos voi kerran valita. Jotenkin olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa olen huomannut olevani kovin stressaantunut ja tekeväni asioita, joista en todellakaan nauti. Osittain se johtunee vaikeasta elämäntilanteestani, mutta olen myös huomannut tehneeni valintoja tekemiseni suhteen, joka on vienyt minua minulle epämieluisaan suuntaan. Toisaalta olen kiitollinen, että olen saanut huomata sen tässä vaiheessa ja että ylipäänsä olen lähtenyt tekemään asioita, mitkä eivät välttämättä ole mieluisia tai kiinnostavia. Nyt ainakin olen kokeillut ja voin sanoa, että ne eivät ehkä olleet se minun juttu. Joka tapauksessa viime päivät ovat olleet enemmän stressiä kuin mitään muuta ja olen huomannut, että nyt on pakko keventää tahtia ja taakkaa. Haluan nyt keskittyä enemmän asioihin, jotka antavat minulle energiaa ja oikeasti kiinnostavat minua. Tarvitsen sisäisen motivaation tuomaa paloa ja intoa tekemiseen tai jaksamiseni ei tule riittämään tämän lukuvuoden aikana.

Elätkö elämääsi rohkeuden vai pelon kautta? Turhan usein olen havahtunut siihen, että pelkään menettäväni jotakin. ”Jos ihminen elää pelossa, hän pyrkii minimoimaan riskejä. Jos hän elää rohkeudessa, hän uskaltaa yrittää uusia asioita ja myös epäonnistua ja oppia siinä ja saada jotakin merkittävää aikaiseksi.” Vaikka pelkään menettäväni jotakin, samaan aikaan haluan unelmoida saavuttavani jotakin suurta ja siistiä. Pelkän ulkoisen motivaation kautta tuleva pelko ei liity sellaiseen yhtälöön. Uskon, että halu tehdä työtä voi tulla sisäisen motivaation kautta. Minä en ehkä vain ole sitä vielä itse kokenut kovin vahvasti. Onneksi on mahdollisuus olla muutama vuosi tässä tiimissä niin oppii siihen, että unelmat ja haaveet voivat olla jopa minua varten. Aina kun itse ei jaksa uskoa, niin silloin tiimi uskoo puolestasi.

Draivissa käsitellään paljon minua askarruttanutta kysymystä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Ihmisellä on kaksi eksistentiaalista peruskysymystä. Ensimmäinen on: miten pysyn elossa? Toinen on juurikin tämä edellinen: mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Elossa pysyminen tietysti tarkoittaa pohjimmiltaan selviytymistä. Siihen liittyy hyväksynnän ja statuksen saaminen sekä riittävä turvallisuus ja resurssien turvaaminen. Mutta jos mietimme tuota toista kysymystä, miksi on arvokkaampaa olla elossa kuin olla olematta? Pelkkä selviytyminen ei tietystikään enää riitä. Sen sijaan vastaus vaatii niiden tekijöiden tunnistamista, jotka tuovat elämään arvoa ja syvää merkityksellisyyttä. Näitä tekijöitä on neljä: yhteenkuuluvuus, hyväntekeminen, kyvykkyys ja vapaaehtoisuus.

Uuden lukuvuoden alkaessa olen pohtinut omaa suhdettani tiimiin. Olenko arvokas tiimini jäsen vai olisiko parempi, jos en olisi sen jäsen ollenkaan? Viime vuosi tuntui olevan aika usein pelkkää selviytymistä. Nyt tiimi käy läpi muutosta ja haluaa lähteä lujaan nousuun. Pystynkö vastaamaan niihin odotuksiin, joita minulle tiimin jäsenenä asetetaan? Löydänkö sisäisen motivaation, jotta sitoudun muutokseen ja annan itsestäni kaiken? Näitä mietteitä voin peilata noihin neljään psykologiseen perustarpeeseen. Tunnenko yhteenkuuluvuutta eli yhteisöllisyyttä? Haluanko ja voinko tehdä hyvää eli onko omalla toiminnallani tiimille myönteinen vaikutus? Olenko tiimissä kyvykäs eli osaava ja aikaansaava? Toiminko omasta vapaasta tahdostani eli onko toimintani omaehtoista vai roikunko perässä, koska on pakko tai koska minulta odotetaan jotakin? Suoraan sanottuna en ehkä edes osaa vastata kaikkiin noista kysymyksistä juuri nyt. Kirjoitan nämä kysymykset ylös ja menen ensimmäiseen pajaan avoimin mielin. Uskon, että noita neljää asiaa vahvistamalla voin löytää uuden draivin tiimissä toimimiseen.

Sitäkin tärkeämpää mielestäni on, että tarkastelen omaa toimintaani ja mietin, millaiset puitteet minun toimintani muille aiheuttaa. Autanko tiimini jäseniä tuntemaan yhteenkuuluvuutta? Autanko heitä tekemään hyvää ja auttamaan muita tiimin jäseniä? Autanko tiimiläisiä löytämään ja käyttämään omia vahvuuksiaan? Entäpä annanko heille tarpeeksi tilaa, jotta he voivat johtaa itseään vapaaehtoisesti? Olen usein todellinen jääräpää ja tiedän, että kanssani voi olla vaikea työskennellä. Haluankin tulevina kuukausina keskittyä siihen, että annan paljon enemmän tilaa muille ja muistuttelen itselleni päivittäin, että itse asiassa en todellakaan tiedä kovinkaan paljoa. Nyt on hyvä aika oppia lisää muilta, kokeilla uusia asioita ja lähteä uuteen draiviin.