Tampere
23 Nov, Monday
3° C

Proakatemian esseepankki

Riittää jo!



Kirjoittanut: Annamari Aalto - tiimistä Value.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Riittää jo!

 

Tuntuu kuin nykyisessä hektisessä yhteiskunnassa pitäisi koko ajan olla jotain enemmän. Enemmän, isommin, tehokkaammin, kauniimmin tai jollain muulla tavalla paremmin. Pitää kehittyä, olla parempi ja osata enemmän. Niin oman henkisen kasvun kuin oman sekä yrityksen talouden pitäisi kasvaa.

 

Nykyinen kytkeytyneisyytemme internetiin syöttää meille informaatiota lähes 24 tuntia vuorokaudessa. Monet ovat kiinni tietokoneissa, tableteissa ja älypuhelimissa ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä asiana illalla. Meille tulvii informaatiota serkkumme matkasta Roomassa, presidentinvaaleista Yhdysvalloissa, söpöistä labradorinnoutajan pennuista Ruotsissa sekä AuPair-äitimme työkuvioista Australiassa. Toki osa informaatiosta on hyödyllistä tietoa, mutta internetissä roikkuminen estää helposti hetkessä elämisen. Tietoa ja informaatiota tulee joka tuutista.

 

Länsimaissa koemme ähkyä myös muun muassa tavarasta ja ruuasta. Lisäksi tulisi tavoitella parempaa ja suurempaa onnea ja kasvaa ihmisenä. Kehittyä ja olla parempi. On myös ihailtavaa olla kiireinen. Mitä suuremman työtaakan alla olet, sitä ”parempana” sinua pidetään. Olet kiireinen, joten sinun on oltava tärkeä ihminen. Uuvutat itsesi töillä ostaaksesi parempia ja tehokkaampia tavaroita, joita et edes oikeasti tarvitse.

 

Tyytymättömyys tämän hetkiseen elämään ajaa meidät havittelemaan aina vain enemmän. Sitten kun olen saanut tuon, olen tyytyväinen. Sitten kun olen saavuttanut tämän, olen tyytyväinen. Sitten kun olen oppinut sen, olen tarpeeksi hyvä. Noidankehä on ikuinen.

 

Kannatan itse henkisen kasvun tavoittelua ja määrätietoista otetta elämässä, mutta jos aina elämme mielentilassa, jossa seuraava askel on tie onneen, voimmeko koskaan olla oikeasti onnellisia? Elämme tulevaisuudessa, johon saavuttuamme emme ole siellä, vaan olemme taas jo seuraavassa tulevaisuudessa (Alan Watts).

 

Tavaroiden hamstraus on nykyisin mittava ongelma erityisesti Yhdysvalloissa. Ostetaan tavaroita, joita ei edes tarvita ja ne säilötään romuhuoneeseen. Ollessani 15-vuotiaana vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa muistan host-perheellänikin olleen tällainen ”romuhuone”. Huoneen ovi pidettiin suljettuna ja sinne ei olisi saanut mennä. Uteliaana kuitenkin kerran kurkistin ovesta sisään. Huone oli täynnä tavaraa lattiasta kattoon. Tällöin en meinannut oikein edes ymmärtää mistä on kyse, ihmettelin vain, että onpas niillä tavaraa. Nähdessäni videoita ”Black Friday”- alennusmyynneistä Yhdysvalloista, minua lähes oksettaa. Ihmiset rynnivät toistensa päälle armottomasti saadakseen vaan lisää tavaroita. Tavaroita, jotka ovat hiukan parempia kuin aiemmat vastaavat ja kuvittelevat näiden tuovan heille onnen.

 

Onneksemme nykyisin myös syntynyt liikkeitä, jotka vastustavat tätä kaikkea. Törmäsin minimalismi-aatesuuntaukseen ensimmäisen kerran muistaakseni Facebookissa. Näin siellä sivun, jota ylläpitää Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus. He kannustavat ja opastavat ihmisiä elämäntapaan, josta löytää onnea ja merkitystä muualta kuin tavaroiden yltäkylläisyydestä. (https://www.theminimalists.com/). Moni on kuullut myös varmasti Konmarista. Siivoushanke, jossa ihmistä opastetaan siivoamaan kotinsa niin, että sieltä löytyy vain tavaroita ja asioita, joita oikeasti käyttää. En myöskään ole sitä mieltä, etteikö mistään materiasta saisi kokea minkäänlaista onnea. Kyllä itsekin tykkään MacBookistani tai pehmeistä lakanoista. Pakonomainen tavaroiden hamstraaminen on eri asia.

 

Laskin kerran, että olen muuttanut elinvuosieni 15-32 aikana 11 kertaa. Aluksi saatoin raahata tarpeettomiakin tavaroita muutosta toiseen. Niitäkin, jotka siirtyivät vain kellarista toiseen kellariin. En vain jotenkin raaskinut luopua niistä. Lopulta kyllästyin niiden roudaamiseen ja päätin hävittää tavaroita. Myydä, kierrättää, lahjoittaa. Kannatan ainoastaan myyntikelvottomien asioiden heittämistä suoraan roskiin. Päästyäni tavaroiden hävittämisen makuun, koen suurta nautintoa saadessani hävittää aina vaan lisää tavaraa. Yksinkertaisuus luo selkeyttä. Kun vaatekaapissa on vain niitä vaatteita, joita oikeasti käyttää, tuntuu, kuin valinnanvaraa olisi enemmän, kun kaappia ei täytä puoliksi sellaiset vaatteet, joita et enää käytä.

 

Meillä on myös ruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Ahmimme itsemme täyteen buffeteissa ja heitämme ruokaa pois, jonka olemme ostaneet, mutta emme syöneet. En tarkoita, että meidän tulisi kokea tästä huonoa omaatuntoa. Enemmänkin tahtoisin ihmisten olevan kiitollisia siitä, mitä on ja arvostavan ruokaansa. Aika ajoin myös omasta jääkapista lähtee ruokaa roskikseen pilaantumisen vuoksi, mutta yritän parhaani, että näin kävisi mahdollisimman vähän. Minulle nousee ihokarvat pystyyn, kun ihmiset valittavat ruuasta.

 

Kirjassa esitetään behavioristinen selitys sille, miksi ihmiset vaistomaisesti syövät enemmän kuin tarvitsevat. Tämän mukaan ylensyönti selittyy evoluutiolla. Esi-isiemme piti nähdä aika paljon enemmän vaivaa ruokansa eteen kuin meidän, jotka voimme kävellä lähimpään Saleen ostamaan täytettä kurnivalle vatsallemme. Tällöin ruuan saanti oli epävarmaa, ja kun sitä kerran oli saatavilla, sitä oli parempi syödä niin paljon kuin mahdollista.  Teorian mukaan tämä on säilynyt geeneissämme ja ylensyönti olisi meille jotenkin ”luontaista”. Olen kuitenkin tätä näkemystä vastaan. Behavioristinen näkemys ihmisestä on muutenkin nykyaikana suhteellisen epäsuosittu. Behavioristinen näkemys näkee ihmisen paljolti vain vaistojensa varassa toimivana olentona, joka toimii palkintojen ja rangaistusten ohjaamana. Ihan kuin olisimme aivottomia vaistojemme varassa eläviä apinoita ilman minkäänlaisia kognitiivisia kykyjä.

 

Meillä on kaikkea jo niin tarpeeksi. Meillä on tarpeeksi ruokaa, tavaroita, informaatiota, onnea ja valinnanvaraa. Voisimmeko löytää onnen sanomalla ”Nyt riittää, näin on hyvä”?

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close