Resilienssi on joustavaa palautuvuutta ja kestävyyttä. Kukaan meistä ei voi välttyä vastoinkäymisiltä ja vaikeilta ajoilta elämässä. Mitä parempi meidän resilienssimme on, sitä paremmin selviydymme ja palaudumme haastavista asioista ja ongelmista. Resilienssi ilmenee vaikeissa elämäntilanteissa ja tapahtumissa, jotka aiheuttavat voimakasta stressiä ja vaativat soputumaan.  Mitä resilientimpi ihminen on, sen nopeammin ja paremmin hän löytää uudelleen tasapainon fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Se antaa rohkeutta kohdata haasteet ja auttaa toipumaan. Resilienssi sisältää monia taitoja, joita voi harjoitella ja kehittää.

Resilienssi ei tietystikkään ole vain yksilötasolla vaikuttava ilmiö, vaan jokainen tavoitteen omaava ryhmä, tiimi tai yhteisö tarvitsee resilienssiä selvitäkseen haasteista. Kirjaa lukiessa pohdin meidän tiimiä Apajaa. Tiimin kohtaamia haasteita ei voida voittaa vain yksilöiden resilienssillä, vaan voidakseen hyvin tiimi joutuu löytämään myös yhteisiä keinoja selvitäkseen tilanteista. Me tarvitsimme resilienssiä hurjasti. Oli monia vastoinkäymisiä sekä myös esim. korona, joka muutti tiimin työskentelytapoja täysin. Vastoinkäymisistä ja muutoksista tulisi siis selvitä, sekä vielä mielellään oppiakkin jotain kokemamme pohjalta. Krisse Lipposen kirjassa Resilienssi arjessa hän sanoo, että olennaisinta resilienssissä tiimitasolla on toiminta: kuinka tiimi vaikeuksista huolimatta toimii edetäkseen tavoitteita kohti. Toinen olennainen asia on toiminnan muokkaaminen opitun pohjalta. Pohdin sitä, ettei meillä ollut varmaan koskaan oikeasti sellaista tavoitetta, joka olisi ollut konkreettinen ja johon kaikki olisivat sitoutuneet. Tavoite keskustelu oli haastava, sillä odotukset, toiveet ja yksilöiden tavoitteet erosivat toisistaan sen verran. Se, mitä me yhdessä halusimme tiiminä olla, taisi monesti jäädä vähän epäselkeäksi. Se olisi ehkä vaatinut erittäin rehellistä keskustelua ja aiheen äärelle pysähtymistä ja pientä möyhintää.

Sosiaalisen resilienssin prosessiin vaikuttavia tekijöitä on lueteltu kirjassa kolme:

1. yksilöiden ominaisuudet
2. yksilöiden välisten suhteiden ominaisuudet
3. ympäristön ominaisuudet

Yhteinen toiminta, tulevaisuuteen suuntaaminen sekä oppiminen ovat keskeinen osa sosiaalista resilienssiä.

Yleisellä tasolla ryhmissä katsotaan olevan kolmen tyyppistä resilienssiä. Niistä ensimmäinen on selviäminen, eli toimintakyvyn säilyttäminen hankalassa tilanteessa. Tämä tarkoittaa sitä, kuinka paljon ryhmä kestää painetta ennen kuin sen toiminta kärsii. Toinen näistä on adaptoituminen, eli muutoksiin sopeutuminen. Kuinka ryhmä sopeutuu uuteen ja kuinka ryhmän keskenäinen toiminta tukee sitä. Kolmas ilmenemä on muuttuminen, eli kokonaan uuden luominen ympäristöstä tulleen paineen tuloksena. Se tarkoittaa taas ryhmän kykyä oppia yhdessä kohdatusta paineesta ja muokata toimintaansa sen mukaan.

Resilienssi arjessa kirjassa nostettiin ryhmän/tiimin keskeisimmäksi selviytymis tekijäksi vuorovaikutus. Luottamus, vastavuoroisuus ja tuki ovat tiimin parhaimpia ja arvokkaimpia voimavaroja. Sosiaalinen resilienssi rakentuu kyvystä luoda ja ylläpitää sosiaalisia suhteita ja näiden avulla selvitä yhteisistä vastoinkäymisistä. Niin kuin Proakatemiallakin puhutaan, tiimi on yksilöä suurempi. On helpompaa epäonnistua yhdessä ja jakaa kokemus sekä oppi, kun tehdä tuo kaikki yksin. Apajassakin huomasimme monesti, kuinka lopulta kaikki kulminoituu meidän väliseen luottamukseen. Jos sitä ei ole, ei ole paljoakaan. Se, millainen kulttuuri tiimin sisään rakentuu, vaikuttaa siihen, kuinka asioista uskalletaan puhua ja miten niitä käsitellään. Onko turvallista sanoa olevansa eri mieltä tai antaa palautetta ja toisaalta uskalletaanko yhdessä myös iloita ja juhlia onnistumisia. On koko tiimin yhteinen vastuu luoda ilmapiiri, jossa vuorovaikutus on turvallista. Lipponen korostaa myös, että puhumisen kulttuuri on tärkeää olla selviämistä tukevaa. On tärkeää, että muutokset nähdään osana elämää ja niihin suhtaudutaan haasteena ongelman sijaan.

Yksilötasolla resilienteille ihmisille ominaista on päättäväisyys koittaa hallita kohtaloaan sellaisissakin olosuhteissa, joissa niitä ei voi hallita. Heillä on myös kyky nähdä tai luoda merkitys vastoinkäymiselle tai kärsimykselle. Tämä mahdollistaa suunnan kohti parempaa tulevaisuutta sillä he eivät usein ajattele itseään haastavien tilanteiden uhreina vaan enemmänkin pyrkivät näkemään epäonnensa ymmärrettävällä tavalla. (Poijula, S. 2018) Vastoinkäymiset kaikessa hankaluudessaan myös opettavat. Ne pakottavat hidastamaan, pysähtymään vaikeidenkin tunteiden äärelle ja tutkimaan itseään. Ne ohjaavat lähemmäs totuutta ja laittavat asioita aina mittasuhteisiin.

Poijula pohti kirjassaan sitä, että monesti resilienssi sanaa käytetään ja ymmärretään arkikielessä väärin. Ikään kuin se tarkoittaisi vain takaisin kimpoamista. Sitä, että palautuu ja sitä kautta vahvistuukin stressaavista tilanteista tai traumoista heti kohtaamatta haavoittuvuutta. Se, että on palautumiskykyinen, ei tarkoita vaikeiden asioiden läpi liihottamista ilman kivun kohtaamista ja tunteiden käsittelyä. Resilienssiin kuuluu rohkeus käydä läpi haastavia kokemuksia ja tuntemuksia sisäisesti. Ensin on kohdattava heikkous, jonka jälkeen on mahdollista palautua ja vahvistua. On tärkeää siis, että, kun pyytää apua tai tunnistaa hankalan tilanteen tullen tarvitsevan aikaa tai elämä järkkyy hetkeksi, ettei sitä nähdä heikkoutena.

Resilienssin monet määritelmät voidaan kiteyttää kahteen ilmiöön: Toipumiseen ja kestävyyteen. Toipuminen reaktiona tarkoittaa kykyä palautua stressaavasta tilanteesta joustavasti, eli kykyä palata tasapainoon nopeasti. Kestävyys taas tarkoittaa toipumisen jatkumista tämän jälkeen ja jopa toipumiseen liittyvää henkistä kasvua.  Resilienssi on silti yhdistelmä niin yksilön, kun ympäristönkin ominaisuuksia. Vakaassa ympäristöissä elävien on helpompaa palautua kohdatessaan vaikeita elämäntapahtumia. Varmasti myös haasteiden määrä vaikuttaa siihen, kuinka helposti ihminen palautuu. Haasteet muokkaavat meitä ja tapaamme ajatella, ja onneksi niin.

Resilienssiin liittyy vahvasti myös kokemamme stressi ja sen voimakkuus. Stressin uskotaan olevan päätekijä ihmisten henkiseen, että fyysiseen terveyteen (Poijula, S. 2018). Aivot tekevät tulkinnan siitä, mikä meille on stressaavaa. Stressi voidaan jakaa hyvään stressiin, siedettävään stressiin ja kielteiseen stressiin. Hyvä stressi voi jopa motivoida ja lisätä voimavaroja. Siedettävässä stressissä ihminen kohtaa vaikeuden, mutta kykenee selviämään siitä läheisten tukemana. Sietokyvyn rajoissa olevan stressin kohtaaminen liittyy myös resilienssiin ja sitä kautta henkiseen kasvuun. Kielteinen stressi kuluttaa voimavaroja ja voi johtaa pahimmillaan uupumukseen, hyvinvoinnin heikkenemiseen ja jopa sairastumiseen. Jos stressi on ollut liian suurta ja johtanut esim.  uupumiseen, vaatii palautuminen luonnollisesti enemmän aikaa. Tämä prosessi voi kuitenkin olla myös opettavainen, sillä se opettaa tunnistamaan omia rajoja voimavarojen kanssa. On tärkeää ymmärtää, että kun aivomme tekevät tulkinnan siitä mikä aiheuttaa stressiä, voi pohjalla olla myös joitain traumoja tai tiedostamattomia kokemuksia, jotka aiheuttavat stressireaktion, vaikka emme tiedostaisi tilannetta stressaavaksi. Tämän takia on tärkeää tulla tietoiseksi omista ajatuksista, tunnelukoista ja peloista.

Lähteet:

Pojula, S. 2018. Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito. 2018. Helsinki. Kirjapaja.