Pari viikkoa takaperin pelailin tapani mukaan tietokonepelejä kavereiden kanssa. Hauskaa ajan viettoa näin korona aikana. Istuskele himassa, juttele kavereiden kanssa ja ammu maailman valloittaja robotteja. Siinä isoa pahaa robottia ampuessamme, kaverini kysyikin: ”Mistä voi erottaa ihmisen ja tekoälyn, sitten kun tekoäly oppii tuntemaan?”. Mielestäni hyvä kyssäri ja näinkin heti hyvän mahdollisuuden lähteä pätemään ilman mitään vankkaa tietämystä asiasta. Mielestäni tekoäly ei voi koskaan tuntea asioita, sillä tunteet ovat kemiallisia reaktioita mitä tapahtuu meissä. Välittäjä aineet ja niin edespäin, tiedäthän. ”Mutta eikös nämä kemialliset reaktiot aiheuta sähköisiä impulsseja aivoissamme?”. Totta, ja onhan näitä sähköisiä impulsseja pystytty muuttamaan dataksi jo kauan aikaa sitten. Eli voisiko tekoäly tuntea jotain?

Noh, tuntematta sen kovempia tunnontuskia tuhosimme tämän biteistä muodostetun tekoälyllä toimivan taistelurobotin, joka sijaitsi jossain päin post-apokalyptistä Ruotsia. Kuitenkin tämä nopea ajatuksienvaihto, mikä käytiin puoliunessa perjantai-iltana tietokoneen välityksellä jäi kaivelemaan mieltäni.

Jos tunteet tosiaan ovat vain kemiallisia reaktioita, mitkä muuttuvat sähköisiksi impulsseiksi päässämme luoden tuntemuksen tai fiiliksen, miksi ne määrittelevät meitä niin paljon? Tai siis tuntuu, että monet ihmiset toimivat tunteilla. Ja siis toiminhan itsekin.  Tilasin eilen burgerin koska teki mieli, vaikka samalla olen koittanut muuttaa ruokavalioni terveellisempään suuntaan. Mutta kun se tunne minkä tuntee, kun syö burgerin. Ai että. Oli pakko.

Ihmisethän tekevät jatkuvasti elämässä valintoja tunteiden takia. Uskallanko laittaa viestin kiinnostavalle henkilölle? Olenko tarpeeksi hyvä, että voisin pyytää palkankorotusta pomoltani? Painanko motarilla kaasun pohjaan vaikka tiedän sen vaarantavan liikennettä? Ihan pienetkin asiat, niin kuin roskien vieminen voi jäädä tekemättä tunteen takia. Onko ajateltukin valinta oikeasti tunteen pohjalla tehty? Tuntuuko sen valinnan tekeminen vievän jotain positiivista kohti?

Juteltiin myös kavereiden kanssa onnellisuudesta ja pajassakin käytiin läpi nykysukupolvea. Molemmat keskustelut vaikuttivat ihmisten tavoittelevan positiivisia tuntemuksia. Sehän käy järkeen. Eikös dopamiini ole ihmisen oma sisäinen palkintojärjestelmä, millä ihminen pyrkii ohjaamaan tiedostamattaan tekemään oikeita päätöksiä. Toiset ovat jalostaneet oman dopamiinin saamisen johonkin hyödylliseen, kuten liikuntaan. Noniin asiaan Rasmus.

Nämä kaikki yhteensattumat ja ympäristön luomat ajatukset saivatkin minut miettimään tunteita enemmän, kun mitä yleensä ajattelen. Kaiken kruunasi se, että ajattelin kirjoittaa esseen kirjan pohjalta. Tein ehkä sen virheen, että otin Yuval Noah Hararin kirjan käteen ja avasin satunnaisen aukeaman. Ihan kuin tilauksesta toinen kappale siltä aukeamalta alkoi kutakuinkin näin: ”Tunteet ovat biokemiallisia mekanismeja, joiden avulla ihminen arvioi todennäköisyyttänsä pysyä hengissä tai onnistua parittelussa”.  Tämän lauseen luettuani tiesin, että tästä aiheesta on luettava lisää ja tämä esseeni tulee käsittelemään tunteita.

Tunteet ovat vain biokemiallisiamekanismeja. Laskutoimituksia, jotka arvioivat elossapysymisen mahdollisuutta. Onkin hauska ajatella, että käytännössä monet tekemämme valinnat pohjautuvat näinkin alkeellisiin asioihin. Harari kertookin kirjassaan jokaiselta nisäkkäältä löytyvän samanlaisia mekanismeja, joiden avulla ne voivat tehdä elintärkeitä valintoja nopeasti. Ihmiset eivät toimi sen enempää eritavalla kuin muutkaan nisäkkäät. Hauska ajatella, että vaikkapa hämähäkkipelko johtuu siitä, että pääsi arvioi nopeasti hämähäkin olevan mahdollisesti myrkyllinen ja sitä tulisi välttää, jotta voisi pysyä hengissä.

Miten nämä sitten näkyvät meidän normaalissa arjessamme? Kirjassa kerrottiinkin, että tunteita voidaan helposti tulkita vapaaksi tahdoksi, vaikkei näin ole. Etkö laita ihastukselle viestiä ja uskottelet itsellesi, ettet tahdo laittaa sitä? Vaikka taustalla onkin pelko torjutuksi tulemisesta ja näin madallat mahdollisuutta paritella? Hauskaa mielestäni. Eikö pomolta uskalleta kysyä palkankorotusta, koska pelkäät nolaavasi itsesi hänen edessään, jos saatkin negatiivisen vastauksen?

Joo joo, kyllä meille on koulussa jo toitotettu kolme vuotta putkeen sitä kuinka rohkea tässä elämässä pitää olla ja pitää olla piittaamatta pelosta! Tiedetään, tiedetään. Mutta, onko täällä muistutettu muista tunteista? Onko liika innostus huonosta? Päätöksiä tehdessä jokin valinta voi tuntua hyvältä ja se päätetään suoraan, ilman sen isompia pohtimisia. Apajassa ainakin perutaan kaikki päätökset, jos ne tuntuvat päätöksen jälkeen huonoilta. Mietinkin, että johtuuko tämä siitä, että useat päätökset tapahtuvat tunteen vallassa. ”Tämä päätös tuntuu hyvältä”. Voiko päätöksenteko tilanteita katsoa enemmän objektiivisesti ns. ulkopuolelta?

Finesportsin tiimissä olemme huomanneet, kuinka energiaa kuluttavaa innostuminen voi olla. Meillä tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita, joista on helppo innostua. Kuitenkin monet hyvältä vaikuttavat projektit ovat päättyneet pettymykseen tai epäonnistumiseen. Tuntuu, että olemme oppineet varautumaan siihen, että asiat voivat mennä täysin penkin alle. Asiat voivat vaikuttaa mielestämme hyviltä ja voimme innostua niistä, mutta pidämme mielessämme realiteetit. Asioita on myös helpompi suunnitella kun käy läpi erilaisia skenaarioita, missä näkee mahdollisia epäonnistumisia. Kun tiedostaa riskit, voi niihin vaikuttaa.

Ehkä kiteytyksenä kehottaisin kyseenalaistamaan omia tuntemuksiaan. Onko sen hetkinen tunnetila tarpeellinen? Uskottelenko tunteen vallassa itselleni ideani olevan täydellinen? Miksi en uskalla tehdä ratkaisevaa päätöstä? Näitä pohtiessa voi saada hyviä oivalluksia, mitkä helpottava omaa tekemistään.

LÄHTEET:

Harari, Y. 21 Oppia Maailman tilasta

Actualised.org, How to control your emotions, youtube