Monesti me annamme liikaa ulkoisten tekijöiden vaikuttaa siihen, miten käyttäydymme ja ylipäätään elämme. Teemme asioita, koska on ”pakko” ja jätämme asioita tekemättä koska emme ”osaa” tai jokin asia ”estää” sen tekemisen.  Miksi me haaskaamme meidän potentiaalisuutta sekä positiivista energiaa näihin, kun voisimme oikeasti keskittyä asioihin jotka meitä kiinnostaa ja mihin me oikeasti voidaan vaikuttaa? Stephen Coveyn kirjassa Tie Menestykseenkäydään läpi sitä, että kuinka paljon olemme itse vastuussa siitä, että saamme kaivettua sen parhaimman potentiaalin. Totta kai siihen vaikuttaa paljon työpaikan ilmapiiri ja ylipäätään kulttuuri, mutta suurimmaksi osaksi me olemme itse vastuussa siitä, mitä meistä tulee ja kuinka me tartumme erilaisiin tilaisuuksiin. Olemmeko me proaktiivisia vai emme?

Proaktiivisuudella tarkoitetaan aktiivista toimintaa, jossa ihminen elää oma-aloitteisesti. Proaktiivinen henkilö ottaa täyden vastuun omasta käyttäytymisestään ilman, että hän syyttäisi mitään ulkoista tekijää tai olosuhdetta. Hän keskittyy vain niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. Hän ei anna hetkellisten tunteiden ajaa arvojensa edelle, vaan osaa pitää määrätietoisesti fokuksen asetetussa tavoitteessa. Proaktiivisuuden vastakohtana toimii taas pessimistinen ajattelutapa elämää kohtaan- Reaktiivisuus. Siinä ihminen antaa ulkoisten olosuhteiden, tunteiden ja tekijöiden hallita omaa ajatteluaan ja tekemistään. Reaktiiviset ihmiset keskittävät huomionsa asioihin, joihin he eivät voi suoranaisesti vaikuttaa.

Molemmat sanat pitävät sisällään monia pieniä osia, jotka luovat ison kokonaisuuden. Kuitenkaan nämä osat eivät ole monimutkaisia, vaan ne rakentuvat yksinkertaisesti asioista, jotka kuitenkin jäävät meiltä ihmisiltä monesti huomioimatta. Ihminen kehittyy ja muovaantuu usein vallitsevan tilanteen mukaisesti suuntaan, jos toiseen. Kuitenkin pohjimmiltaan ihminen on luonnostaan proaktiivinen. Jos ei olisi, en kirjoittaisi tätä esseetä parasta aikaa. Proaktiivisuuden voi kuitenkin menettää, kun antaa ulkoisten asioiden hallita omaa käyttäytymistään. Etenkin näin Digitalisaation aikakautena ihminen helposti alitajuntaisesti riisuu haarniskansa, jolloin meistä tulee haavoittuvaisia. ”Ihmisen asenteet ja käyttäytymistavat ovat seurausta hänen tavastaan ajatella.” (Covey, 2012. 84)

Proaktiivinen ihminen näkee haasteissa mahdollisuuden. Vaikka ei voitaisi käyttää tuttuja ja turvallisia keinoja, hän etsii uudenlaisen lähestymistavan voivoittelun sijasta. Kirjassa avataan proaktiivista menettelytapaa ympyrän avulla, jossa ympyrän keskiössä vaikutuspiiri ja ulkokehällä huolenaiheiden piiri. Proaktiivinen ihminen keskittää ajatuksensa ja tekonsa vaikutuksen piiriin, kun taas reaktiivinen ihminen keskittyy huolenaiheiden piiriin. Jokaisen ihmisen elämässä on asioita, joihin emme kerta kaikkiaan voida vaikuttaa. Olipa kumpaa kastia tahansa.  Proaktiivisessa menettelytavassa positiivinen energia suurentaa vaikutuspiiriä ja reaktiivisessa menettelytavassa negatiivinen energia pienentää vaikutuspiiriä.

”Ihmisen asenteet ja käyttäytymistavat ovat seurausta hänen tavastaan ajatella, joten niitä tietoisesti tutkimalla voi usein nähdä niiden pohjalla olevat kartat.”

Monesti miellämme itsemme todella oma-aloitteiseksi sekä aktiivisiksi. Niin minäkin. Ja uskon, että näin asian laita onkin. Kuitenkin meissä kaikissa piilee ainakin välillä pieniä reaktiivisia ajatusmalleja, jotka huomaamattomasti rajoittavat ja ohjaavat meidän tekemistämme. Kirjassa Covey nostaa esille sen, että ihmisen kielenkäytöstä ja sanavalinnoista voi helposti huomata sen, että kuinka proaktiivisia/reaktiivisia me olemme. Jopa yksittäisillä sanoilla on vaikutus siihen, miten me viestitään itsestämme.

Reaktiivinen asenne:

• 1 Minun on pakko
• 2 En mahda itselleni mitään
• 3 Kunpa

Proaktiivinen asenne:

• 1 Minusta näin on parempi
• 2 Katsotaan, mitä vaihtoehtoja on tarjolla
• 3 Minä tahdon

Kirjaa lukiessani aloin miettimään asiaa omalta kohdaltani ja tajusinkin monia hetkiä, joissa olen käyttäytynyt tai ajatellut reaktiivisesti. Olipa kyseessä yksityiselämän suhteet tai opinnot. Kuten olen aikaisemmissa esseissä kertonutkin, että omaan itsekriittisiä piirteitä. Luon itselleni välillä kohtuuttoman isoja paineita tehtävää asiaa kohtaan. Monesti kun minulle on koitettu sanoa, ettei tuossa ole mitään järkeä ja turhaan käytät liikaa energiaa virheiden löytämiseen, olen vastannut, etten mahda itselleni mitään. Onhan se totta, että ihminen on yksilö ja kukin käyttäytyy omalla tavallaan, mutta liian monesti ainakin itse olen tuudittautunut tämän taakse. Olen tietoinen asiasta, mutten tee asialle mitään. Ja sama mantra jatkuu viikosta toiseen. Periaatteessa jo tässä kohtaan minä olen evännyt mahdollisuuden oppia ja luovuttanut asian suhteen, enkä ole lähtenyt edes yrittämään koska ”olen tämmöinen, enkä sille mitään mahda.”

Kun mietin nyt sitä aikaa, kun saavuin akatemialle, niin herran pieksut sen hetkinen Juha on ollut hukassa kaiken kanssa, etenkin itsensä kanssa. Totta kai voin minä vähän puolustellakin itseäni, koska tulinhan minä puoli vuotta myöhemmin akatemialle, kuin muut opiskelijatoverini. Uuden oppimisessa menee aikaa, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisin saanut tästä akatemia ajasta paljon enemmän irti, jos olisin oma-aloitteisesti lähtenyt vaan tekemään. Osa teistä on mahdollisesti katsonut Jim Carreyn tähdittämän Yes Man elokuvan. Elokuvan päähahmo oli alussa todella sisäänpäin kääntynyt ja passiivinen, joka eli suoraan sanoen todella tylsää elämää. Hänelle tarjottiin mahdollisuuksia tehdä kaikkea kivaa ja uutta, mutta hän vain keksi tekosyitä, ettei hänen tarvitsisi niihin osallistua. Yhden seminaarin jälkeen kuitenkin hän antoi mahdollisuuden muutokselle ja päätti sanoa jokaiselle asialle kyllä. Tämän kautta hänelle aukeni todella paljon uudenlaisia mahdollisuuksia, jotka veivät häntä yksityiselämässä sekä työelämässä eteenpäin. Totta kai, kun kyseessä on komedia, niin asia vietiin ehkä liian pitkälle, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Ensimmäisen puolen vuoden aikana minun oli todella vaikea tarttua uusiin haasteisiin ja ylipäätään sanoa minun mielipidettäni ääneen pajoissa. Voin siitä kyllä syyttä suurimmaksi osaksi itseäni. En osallistunut enkä ollut utelias uusia asioita kohtaan, vaan mieluummin katsoin sivusta, koska minulla ei ollut tarpeeksi ”tietoa” tai ”taitoa” asiaa kohtaan. Vaikka tämä voikin kuulostaa monen korvaan jonkin sortin bisnesjargonilta suoraan Linkedinistä, kun sanoo asioihin kyllä ja lähtee tekemään, niin hyviä asioita tapahtuu.

Kirjoitin viime viikonloppuna tämän kevään oppimissopimusta ja siinä samalla kävin läpi viime syksyn oppimissopimusta. Mietin, että mitä OIKEASTI haluan tehdä? Asetin muutaman tavoitteen itselleni lukuvuodelle 2019: Päästä tekemään kv-projekteja, kehittyä tiimijohtamisessa ja valmentamisessa. Kunpa sanan käytön, jossittelun ja voivottelun sijasta lähdin oikeasti tekemään asioita ja sanoin ei asioille, jotka eivät sovi minulle ja kylläasioille, vaikken ollut yhtään varma aluksi, että mitä ne tuovat mukanaan. Ajan vieriessä sieltä tippui pikku hiljaa asioita pois, jotka eivät vieneet minua minne halusin, mutta jäljelle jäi muutama asia ja ne olivat juurikin ne minun tavoitteet, jotka olin asettanut.  Ja mahtavinta tässä on se, että kaikki nämä tulivat minun sisältäni ja päätin, että haluan kehittyä. Lähdin tekemään asioita, jotka oikeasti kiinnostavat minua ja yhtäkkiä tapahtuikin positiivinen ketjureaktio. Kv-tiimi ja sen tuomat kansainväliset projektit, tiimivalmentajakoulutus ja näiden yhteistuotteena IB:n apuvalmentaja pesti. Mikäli olisin vain jäänyt ihmettelemään ja odottamaan sitä muka oikeaa hetkeä, mitään näistä ei olisi tapahtunut.  Nyt minulla on kaksi intohimoa, joita haluan päästä vielä jalostamaan valmistumisen jälkeenkin.

”Minätietoisuus, mielikuvitus ja omatunto eivät vielä riitä voidaksemme johtaa itseämme menestyksellisesti. Tarvitsemme ehdottomasti myös neljättä inhimillistä lahjaamme: riippumatonta tahtoa.” (Covey, 2012)

 Kun puhutaan itsensä johtamisesta, priorisointi ja aikataulutus nousee monesti esille. Osataan karsia omista menoista ne asiat pois, jotka eivät vie sinua kohti asettamaasi tavoitetta. Ei anneta ulkoisten ärsykkeiden ja tunteiden ohjata tekemistä, vaan tehdään oman arvopolun vaatimaa työtä. Välillä se voi vaatia sitä, että joutuu tekemään vähän vastenmielisiä tehtäviä tai käyttämään aikaa normaalia enemmän. Näissä kohtaa erotellaan niin sanotusti jyvät akanoista ja katsotaan, että ketkä oikeasti ovat valmiita tekemään töitä omien unelmiensa eteen. Kuten covey kertoo kirjassaan, että menestyvän itsensä johtamiseen on kaksi avainta: Leadershipin avulla päätetään ne itselleen tärkeät asiat, mitä lähdetään tekemään ja Managementin avulla lähdetään toteuttamaan niitä. Ja jos miettii olosuhteita, meillä on parhaimmat työkalut onnistua tässä. (Covey, 2012, 156.) Se on vain itsestä kiinni, että miten tämän mahdollisuuden käyttää.