Tampere
28 Sep, Tuesday
12° C

Proakatemian esseepankki

Proakatemia sai mut hehkumaan



Kirjoittanut: Johanna Sauvula - tiimistä Eventa.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Tämän esseen innoitti kirjoittamaan Mariska sanoituksillaan tuoreen Vain Elämää kauden laulusta Jokin sisälläni.

”Selityksiä on many many monia
Tyypit ettii sitä yhtä tarkoitusta
Ja toiveikkaana takoo paratiisin ovia
Kysyy kuorossa miks täällä ollaan”

Mariska laulaa uusimmalla Vain Elämää kaudella yllä olevaa säettä ja minua naurattaa näin maanantain myöhäisiltana, miten tämä rakkauslaulu kuvastaa myös meidän Proakatemiaa. Into ja hinku on aivan älytöntä ensimmäisen puoli vuotta, kun Kuntokadulla odotetaan Aksun ovien aukeamista sepposen selälleen, jonka alun vaaleanpunaisen hattaran jälkeen hämmennytään ja ihmetellään: ”Miks täällä ollaan?”

”Kato kultani on kirkkaita tähdet niin
Ne loistaa silloin vaan kun yö on sysimusta”

Jotta oman ja tiimin kehittymisen rytinä ja pauke on mahdollista, vaatii se synkkiäkin hetkiä, tunteilua, mähmimistä, turhautumista, ärsytystä, epäilystä, epäreiluutta ja ehkä vähän kateuttakin saattaa olla ruutina mukana. Proakatemia vaatii sitkeyttä, koska vaikeat tilanteet ei ratkea yhdessä yössä, eikä välttämättä viikossakaan. Valkuthan osaa olla kans aivan hanurista, kun ne välillä pistää tosi kipeisiin kohtiin yksilöissä tai koko tiimissä. Ja heille maksetaan siitä palkkaa! Se on oikein, koska he kyllä tietävät mitä tekevät ja se on ihan varmaa, että heillä on taustalla aina hyvä agenda. Rakasta valmistunutta tiimikollegaani Samuel Kauttoa lainaten: ”Akatemia on välillä niin perseestä, että just siks se on paras mahollinen koulu.” Allekirjoitan tämän lauseen ilomielin.

Proakatemia on elämän pitkä oppimäärä lyhyessä ajassa. 3,5 vuotta menee ihan hujauksessa – trust me! Kaikille se ei ole sopiva tutkinto tai hetki voi olla väärä, sekin on ihan fine. Mutta jos suinkin siihen prosessiin rohkenee luottaa, se maksaa monin verroin takasi ihan takuulla.

”Rakkaus on villihevonen
Ja pakoon laukaten
Se häipyy jos koitan suitsii sen
Avaan sylin, susta kiinni mä tartu en
Ehkä niin sinut pitää mä saan”

Proakatemiakin on sellainen juttu, mihin täytyy luottaa. Sitä ei voi hallita, eikä sitä voi pakottaa.

Eventa Creative pitää tiistaina 24.11 viimeisen pajan ja se paja on ryhmäkeke teemalla ”Puhu hyvää selän takana!” Ennakkotehtävänä tähän pajaan oli miettiä jokaisen tiimiläisen erityistaitoja ja sitä, mitä Eventa Creativesta on tarttunut evääksi työelämään. Alla on omaa pohdintaani mitä Eventasta sain. Samat asiat koskevat yhtälailla koko yhteisöä, mutta tässä ne ovat pohdittuna nimenomaan tiimin annin osalta.

Eventasta on tarttunut ennenkaikkea ymmärrystä elämästä, ihmisistä, itsestäni ja yhteisössä olemisesta. Niitä asioita meistä jokainen oppii elämän varrella, mutta Akatemialla harjoituksen määrä on vähintään sama, mitä Akatemiaa edeltänyt 29 vuotta elämästäni yhteensä.

Proakatemia muutti minun elämääni merkityksellisemmäksi. Aion jatkaa elämisen juhlaa Akatemian jälkeenkin!

Eventa opetti minulle itsevarmuutta. Tiimi näki minussa paljon sellaista, mitä en itse ollut kyennyt näkemään aiemmin. ”Se, että on kunnianhimoinen tunneihminen, on huikea vahvuus!” Työelämässä olen aiemmin ollut liian nöyrä ja alistuva. Osaan tuoda nykyään eriävät näkemykseni esiin, eikä se enää haittaa, vaikka näkemykseni olisi toisinaan vääräkin. Osaan pitää keskustelussa puoliani ja tuoda esiin perusteluja. Tiimissä minua on haastettu, olen haastanut ja päässyt seuraamaan miten muita haastetaan. On ollut huojentavaa huomata, että väärässä oleminen ei vaikuta välttämättä yhtään mihinkään, eikä kukaan pidä minua tyhmänä, vaikka välillä tyhmiä kysymyksiä tai raakileita ajatuksia olen esittänytkin. Monet kerrat olen myös itkenyt milloin pajassa ja mökkipajassa, eikä sekään ole koskaan ollut kynnyskysymys tiimissä, vaan olen saanut siitäkin positiivista palautetta, että uskallan näyttää tunteeni avoimesti.

Eventassa opin äärettömän paljon kommunikoinnista. Kun on temperamentiltaan ja ajatusten sinkoilultaan nopea tyyppi, täytyy tietoista hidastamista, hiljentymistä ja tilan antamista harjoitella. Eikä se ole vieläkään helppoa, mutta olen kehittynyt siinä merkittävästi. Usein joku toinen osaa muotoilla syljen suuhun tuomat asiat hetken harkittuaan paljon fiksummin. Tiimissä on saanut palautetta siitä, miten toisten päälle puhuminen on epäkohteliasta tai pitkät monologit hankalasti seurattavia ja aikaa vieviä. Uskon tästä kokemuksesta olevan paljon etua myös työelämässä, kun osaa keskustella toisia kunnioittavammin.

Eventassa opin, että olen laumaeläin. Saan energiaa ja iloa ihmisten kanssa olemisesta ja jakamisesta. Välillä se on ärsyttänyt, että kaikki eivät ole samanlaisia yötä myöten yhdessä rupeltajia. On huojentavaa ymmärtää, että meitä on erilaisia ja se on erittäin fine. Eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki oltaisiin samanlaisia hupuleita! Minulle on tärkeää tulevaisuudessakin olla osa tiimejä ja tehdä yhdessä muiden kanssa.

Eventassa opin itseni johtamisesta pitkän oppimäärän. Ensimmäiset kaksi vuotta Akatemialla paahdoin tukka putkella monta rautaa tulessa koko ajan. Se oli hektistä, kuluttavaa ja stressaavaa. Itsensä johtamista oppii vain tekemällä ja kokeilemalla. Joka syksy ja kevät sanoin muuttavani tapani, mutta kyllä siinä kaksi syksyä ja kevättä meni, ennen kuin aikeeni todella kävi käytäntöön. Se antaa huimat valmiudet tulevaan työhöni, jossa itsejohtamistaidot ovat tarpeen.

Eventassa opin reflektoimaan. Itsensä ja tiimin arviointi on aika paljon antoisampaa, kun samaa asiaa pähkäilee useilla aivoilla. Aiemmin harmittelin sitä, miksi en itse ollut jotakin ilmiselvää seikkaa huomannut, mikä olisi pitänyt osata tuoda omassa reflektiossani esiin. Mutta hei, sitä se tiimissä oppiminen on, että joku toinen oivaltaa toista, mistä itsekin voi havahtua että: ”Totta tosiaan!”

Eventa opetti, että tiimityö vaatii ennen kaikkea ihmisten ja ihmisyyden ymmärtämistä, ja että johtaminen on aina nimenomaan ihmisten johtamista. Ihmisiä ei voi saada toimimaan, ellei heitä ensin saa tuntemaan. Sydän tulee ennen päätä. Kantava agendani Eventaa johtaessa oli johtaa asioita. Koen, että se ei ollut ihmisiä motivoivin ja palkitsevin tapa.

Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Niin kliseistä kuin se onkin, yhdessä päästään pitkälle. Toisten auttaminen antaa ihan aina tuplana takaisin. En olisi oppinut puoliakaan näistä yllä olleista asioista, jos en olisi sitoutunut ja antautunut tiimin oppeihin. Oppimansa kykenee näkemään selkeämmin nyt näin jälkikäteen, vaikka monesti siinä myrskyvaiheen keskellä näytti, ettei tässä ole mitään järkeä.

Substanssiosaaminen yritäjyydestä, taloushallinnosta, kesäkahvilabisneksestä, palvelumuotoilusta, valmennuksesta, koulutusmaailmasta jne. ovat minusta tässä kohtaa ihan sivutuotteita, vaikka arvokkaita toki nekin. Missään aiemmassa koulussa en ole oppinut ja kehittynyt näin paljon itsenäni ja tiimipelaajana. Se on elämässä mittaamattoman arvokasta.

”Jokin sisälläni minulle kertoo sen
Tänään kohdannut oon ihmisen
Joka voimallaan saa minut hehkumaan
Jokin sisälläni minulle ilmoittaa
Hänen kanssaan voin mä rakastaa
Tätä ihmeellistä maailmaa”

 

Rakas proakatemialainen, rohkene luottaa prosessiin. Se on rakkautta.
– Jonsu

Kommentit
  • Johanna Rita

    Tää oli jotenkin todella ihana essee lukea! 😀 Nauratti, kun pystyin itekin samaistumaan niin hyvin tuohon ekaan säkeeseen, jota olit alussa lainannut. Ja vaikka oon ollu aksulla vasta vajaan vuoden, niin tuntuu että tää aika vaan katoaa ihan hirveetä vauhtia ja melkein surettaa jo etukäteen, että kohta täältä joutuu pois.
    Kiitos, tää essee pisti kyllä ajattelemaan! 🙂

    24.11.2020
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close