Kirjaessee, Aleksi Laakkonen / Kajo

Marco Pierre White – The Devil in the Kitchen: The Autobiography

Proakatemiapäivässä taannoin mietittiin omia unelmia ja tavoitteita. Päädyin julkisesti lausumaan, että haaveenani on ravintolan perustaminen, mieluusti kuitenkin vasta eläkkeellä. Joskus lukiossa syttyi kipinä ruuanlaittoon, yritin jopa vaihtaa koulua Helsingissä toimivaan ravintolakoulu Perhoon. Paikka ei onneksi auennut, ja tie vei kohti yrittäjyyden urapolkua ensin lukion NY-kurssin kautta aina Proakatemialle asti. Kiinnostus ruuanlaittoa ja ravintolaelämyksiä kohtaan ei kuitenkaan täysin unohtunut, vaan pyrin harrastelemaan ruoanlaittoa ja haalimaan kokemuksia ruuan ympäriltä jatkuvasti.

Koska ravintoloiden maalima kiinnostaa, luin aiemmin keväällä englantilaisen huippukokin, Marco Pierre Whiten elämänkerran. Valitsin kirjan, koska Elon Muskin elämänkertaa ei ollut saatavilla juuri sillä hetkellä. Joku suurmies piti löytää – miksei siis ennestään täysin tuntemattoman kokin elämänkerta?

Whiten uran kohokohta oli, kun vain 33 vuoden iässä hänen luotsaamansa ravintola saavutti Michelin-oppaassa korkeimman mahdollisen luokituksen: kolme tähteä ja viisi punaista haarukkaa. Tämän jälkeen White lopetti uransa kokkina ja luovutti tähtensä takaisin Michelinille. White ei kuitenkaan jättänyt ravintola-alaa täysin taakseen vaan ryhtyi liikekumppaninsa kanssa ravintoloitsijaksi.

Kirjassa nousee selkeästi esiin yksi teema: Whiten jokseenkin rosoinen luonne ja vankkumaton työmoraali. White esimerkiksi kuvaa kuinka hän jakoi oikeutta keittiössään silpomalla kuumuudesta valittaneen apukokin vaatteet riekaleiksi ja seisottamalla kokkejaan keittiön nurkissa virheiden seurauksena. Whiten keittiössä pannut ja veitset lentävät ja ilmapiiri kuulostaa uhkauksineen ja riitoineen vähintäänkin painostavalta.  Ilman mitään kokemusta huippuravintolan keittiöstä, kuulostaa Whiten kuvaama maailma melko brutaalilta.

Whiten purkaukset eivät rajoitu ainoastaan keittiön sisälle, vaan tämän maine kuumapäisenä maestrona jatkui myös salin puolelle; Whitellä oli tapana häätää huonosti käyttäytyneet asiakkaat omakätisesti ravintolastaan. Keittiömestarin työ on hyvin vaativaa, White kuvaa kuinka hän teki 16 tuntista työpäivää kuutenä päivänä viikossa. Moinen työtahti tavallaan selittää Whiten käyttäytymistä.

Whiten värikäs persoona varmasti auttoi tätä etenemään urallaan, erilaisten tempausten ja skandaalien saattelemana lehdistö oli alati kiinnostunut tämän toimista. Lööpeissä esiintyminen takasi jatkuvan julkisuuden myötä käytännössä ilmaista näkyvyyttä Whiten ravintoloille.

Yhtymäkohtia oman elämään ei ollut järin helppo kaivaa kirjasta. Uskon, että ravintoloita on moneen junaan – Whiten kuvaama painekattila ja valkoiset liinat eivät ihan liippaa omaa ajatustani. Jätän siis ravintolat sikseen ja vertaan keittiötä ja keittiömestarin työtä omaan puolivuotiseen Kajon johtoryhmässä; aiheesta olen kirjoittanut ehkä tusinan esseitä, tuskin yksi lisää enää haittaa.

Ehkä kyseessä on sukupolvien välinen ero kulttuurissa, ehkä keittiö vain on erilainen paikka johtaa. Väittäisin kuitenkin, että alaisille huutaminen ja häpeärangaistukset eivät ole enää tätä päivää missään itseään kunnioittavassa työpaikassa, vaan näyttäytyvät nykyajassa lähinnä koomisina sketseinä. Lähtökohtaisesti koitan johtotehtävissä käyttäytyä neutraalin asiallisesti, ilman henkilöön meneviä loukkauksia. Koen, että tämä on oikea reitti – vaikkakin esimerkiksi viikkopalavereissa olisi toisinaan jopa ihan tervettä nollata tilanne ihan kunnon raivopuuskalla ja heittelemällä kalusteita. Saataisiin ainakin huhumyllyyn lisää vettä ja puheenaihetta kahvipöytäkeskusteluihin. Väitän, että tiimin on liian helppo edetä konflikteja vältellen ja sivistyneesti keskustellen. Oppimisen ja kehityksen kannalta olisi ehkä edullista antaa tunteiden kuumeta kiehumispisteeseen saakka ja käydä ne rankemmatkin konfliktit kerralla läpi.

Työtahdin suhteen White vetää vertoja pitkien työpäivien saralla kunnostautuvaan Elon Muskiin. Osasyy kokin urasta luopumiselle oli Whiten mukaan juuri työn määrä, kovasti kilpaillulla alalla relevanttina pysyminen vaatii valtavia ponnisteluita ja stressin sietoa jatkuvasti. Oman kokemuksen kautta olen todennut, ettei tauoton työnteko sovi ihmiselle. Tauot ja vapaa-aika pitäisi sovittaa työnteon lomaan järkevästi. Ehkä kaikkien ei tarvitse saavuttaa tavoitteitaan heti kolmikymppisenä.

Lähteet:

The Devil in the Kitchen: The Autobiography. Marco Pierre White. 2015. Audible Studios.