Hurmassa on ollut paljon puhetta myötäinnosta. Se nousee esille tietyin väliajoin joko sen takia, että sitä on ollut tai se puuttuu. Välillä se on saanut meidät jopa ymmärtämään pysähtyä miettimään sen olemattomuutta. Pieni asia, jolla on valtava vaikutus. On tärkeää miettiä, mistä innostus tulee. Voiko sitä synnyttää väkisin? Voiko toisen asiasta olla myötäinnostunut tietämättä aiheesta todellisuudessa hölkäsen pöläystä? Luulen, että voi. Se on pitkälti ihmisen mielestä kiinni.

Mielestäni Arman Alizad on sanonut loistavasti: ”Innostuksen tappaa parhaiten epäusko. Jos uskot, niin mahdotonkin muuttuu vain vaikeaksi”. Aika iso asia tiivistettynä pieneen pakettiin. Mielestäni myötäinnossa on kyse myös jokseenkin tästä. Kaikkea uskomaansa ei tarvitse ymmärtää, jos toisen innostus on tarpeeksi vahva oman myötäinnon kokemiseksi.

Maarit Tiililä käsittelee kirjassaan Innosta onnistumaan – yhdessä! innostusta tunteena, mutta myös johtajan roolia innostuksessa. Tällä kertaa paneudun kuitenkin pääosin innostukseen itseensä sekä myötäintoon, koska se on ollut paljon tapetilla Hurman ensimmäisten kuukausien aikana.

Mikä saa meidät innostumaan?

Yleensä lähtökohta innostumiselle on joku uusi idea, ajatus tai oivallus. Pienikin uusi oppi tai uusi ihminen voi antaa meille avaimet tuntea jotain erilaista ja hienoa. Myös uteliaisuus ja mielenkiinto voi herättää innostusta. Monesti sanotaankin, että on hyvä jättää jotain kertomatta, jotta innostus aiheeseen säilyy. Toisinaan jopa meidän keho voi reagoida uuteen ärsykkeeseen, joka saa aikaiseksi pientä kiinnostusta aivoissa tai sitä tuttua, mutta vähemmän turvallista perhostelua vatsassa. Ei voi tietää, jos ei kerran kokeile. (Tiililä 2016, 17-18.)

Mahdottomasta vaikeaa

Valitettavasti innostus on toisinaan yhtä nopeasti sammutettavissa kuin sytytettävissäkin. Tämä on näkynyt Hurmassa välillä turhankin paljon. Tuntuu, että toisinaan vedämme yksilöinä eteenpäin suurta taakkaa, joka olisi helpompi kantaa maaliin yhdessä. 18 erilaista ihmistä luo väkisinkin erilaisia mielipiteitä tiimiin, mutta kultainen keskitie löytyy toivottavasti siinä vaiheessa, kun ymmärrämme toisistamme täydentymisen mahdollisuudet. Ehkä tässä kohtaa onkin hyvä palata Armanin kommenttiin. Kun ilmoilla leijuu tarpeeksi epäuskoa, innostus kuolee. Mutta kun osaisimme myötäinnostua toistemme onnistumisista, voisimme saada sen mahdottomankin muuttumaan vaikeaksi.

Miten innostus näkyy?

Onneksi meitä ihmisiä riittää joka lähtöön. Jos jokaisen innostuminen olisi esimerkiksi oman tapani mukaista, ei kenelläkään olisi kivaa. Oma asia täytyy saada sanottua he-ti. Lattia kuluu siitä pienestä paikallaan töpötyksestä, joka on ominaisuus malttamattomalle luonteelle. Ja sitten ne perhoset. Ravaavat sikin sokin radalla, mutta ei lainkaan niin järjestelmällisesti kuin Teivossa.

Innostus näkyy jokaisella eri tavalla. Toisilla esiintyy edellä mainittuja kehon reagointeja, toiset inspiroituvat siivoamaan, ajantaju voi heittää ympyrää tai silmät loistavat. On todettu, että ihmisestä välittyy helpommin vallitseva tunne, mikä on tietenkin ainoastaan positiivista näissä tilanteissa. Sitä kautta ympäröivien ihmisten on myös helpompi myötäinnostua, mistä taas seuraa positiivisempi ilmapiiri. (Tiililä 2016, 22-24.)

Innostuksen hillitseminen

Mielestäni on tärkeää myös pohtia, missä tilanteissa omaa innostusta tulisi hillitä. Etenkin tiimityössä on olennaista ottaa yhteisön muut jäsenet huomioon. Tässäkin tarvitaan tiettyä pelisilmää tilanteen sujumiseksi. Innostusta tulee tavoitella ja on oikein vaatia myötäintoa, mutta sen ei auta läikkyä yli laidan. Itse syyllistyn välillä innostuksen hillitsemättömyyteen tilanteessa, jossa muut eivät välttämättä ole edes kartalla, mistä puhun. Välillä käsiteltävä asia on moninkertaisesti tärkeämpi kuin oma hehkutus. Lisäksi tilannetajua kaipaa hetket, jolloin joku saattaisi tuntea mustasukkaisuutta tai kateutta, tai mikäli toisella ei ole kotona kaikki hyvin. Tiililä nostaa myös tärkeän ajatuksen siitä, että toisen innostusta pystyy myös ruokkimaan oikeilla kysymyksillä ja kommenteilla. Tämän lisäksi toisinaan on hyvä pysäyttää innostuja miettimään asialleen käytännön toteutusta, kuitenkaan lannistamatta hänen innostustaan. Toisinaan on parempi ajatella ennen kuin tekee, eikä tehdä ilman harkintaa. (Tiililä 2016, 32-33.)

Innostus organisaatiossa

Välillä ajatellaan turhankin herkästi, että innostuminen työyhteisössä on sen johtajasta kiinni. En kuitenkaan alkuunkaan allekirjoita sitä väitettä, koska jokaisen tiimin jäsenen tulee tuoda oma kortensa kekoon yhteishengen luomiseksi. Toisaalta sen verran voi kumota johtajan harteille, että suunnasta tulisi saada selkeä malli toiminnalle. Harva pystyy innostumaan, jos ei ole lainkaan perillä, mitä keneltäkin odotetaan. Tällaisessa tilanteessa on vaikea antaa parastaan. Meillä Hurmassa tämä on alkanut vähitellen toimia. Kaikille löytyy ajan kanssa rooli, ja jokaisen on tärkeä tietää oma paikkansa tiimissä. Näin voidaan varmistaa, että suunta on yhteinen, mutta kaikilla on oma tapansa viedä sitä eteenpäin. (Tiililä 2016, 93-94.)

Toisinaan innostus vaatii jopa rohkeutta, jonka myötä aukeaa mahdollisuuksia. Tiiminä pystymme kääntämään vastoinkäymisetkin voitoksi, kun vaan löydämme siihen oikeat työkalut. Voin sanoa, että jopa yksi Hurman perustarpeista on innostus. Ei meidän suuri arvo suotta ole hurmapäisyys.

Lähteet:

Tiililä, M. 2016. Innosta onnistumaan – yhdessä! 1. painos. Helsinki: Helsingin Kamari Oy.