Tampere
29 Mar, Friday
5° C

Proakatemian esseepankki

Paras v*tun jumppa koskaan



Kirjoittanut: Sanna Tahlo - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: Akateeminen essee / 3 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 13 minuuttia.

PARAS V*TUN JUMPPA KOSKAAN, TERVEISIN KASVUTARINOIJAT

 

Johdanto

Tämä essee on rehellinen kasvutarina. Kasvutarina siitä, miten meistä Proakatemialle hakeneista opiskelijoista kasvoi proakatemialaisia ja tiimiläisiä, upeassa ja parhaassa mahdollisessa tiimissä, vaikka tie oli piiitkä ja kivinen, tai jopa tulinen. Kasvutarina siitä kuinka tätä yhteisöä aluksi tuntui katsovan jonkun maagisen rajan takaa, kun oli itse lukossa kaiken uuden keskellä, eikä osannut heittäytyä mukaan samalla tavalla kuin monet muut ympärillä. Pelkoa, häpeää, epävarmuutta, intoa, uteliaisuutta ja sitkeyttä, sitä ja kuinka me pääsimme kasvukipujemme yli. 

Tämän esseen kohdalla päätimme kirjoittaa kaikki kokemuksemme, näkökulmamme ja höystää niitä teorioilla. Suunnitelma oli kunnianhimoinen, tästä tulee paras hiton essee koskaan. Johonkin piti kuitenkin rajata, joten ihan kaikki ajatuksemme eivät ole puristettuna tänne. Uskomme ja toivomme kuitenkin, että kasvutarinamme välittyy ja siitä voisi olla ihan oikeaa hyötyä jollekin, joka saattaa myös kipuilla samojen asioiden kanssa kuin me kipuilimme. Emme nimittäin usko, että olemme ainoita, jotka ovat kokeneet näin. 

Seuraavaksi siis – miksi me päätimme hypätä proakatemialaisuuteen ja mitä se on meille antanut?

Varoitus: Essee sisältää kliseitä ja kulutettuja metaforia. Ja rumia sanoja.

 

Miksi Proakatemia?

Palataan hetkeksi ajassa kolme vuotta taaksepäin, vuoteen 2017. Siihen kevääseen, kun päätimme itse pyrkiä Proakatemialle. Iida on alun perin kotoisin Jyväskylästä, joten Tiimiakatemia konseptina oli jokseenkin tuttu ennestään. Lukion jälkeen Iida oli pitänyt muutaman välivuoden tehden töitä Suomessa ja ulkomailla. Tammikuussa 2016 Iida meni Helsinki Design Schooliin opiskelemaan muotimarkkinointia, josta kipinä opiskeluun välivuosien jälkeen syttyi uudestaan. Paikkakunnan vaihto Jyväskylästä Tampereelle, tekemällä oppiminen, yrittäjyys ja jatkokouluttautuminen oli Iidan pääsyyt hakea nimenomaan Proakatemialle.

Sanna oli lukion jälkeen kouluttautunut lähihoitajaksi ja työskenteli ammatillisen erityisopetuksen parissa. “Tein työtäni suurella sydämellä ja koin merkityksen tunnetta sekä ammattilylpeyttä, vaikka sosiaali- ja terveysala tuntuukin aliarvostetulta alalta. Käytin vahvuuksiani ja nautin luottamusta. Silti yhtenä päivä, kun kävelin töihin muhi päässäni ajatus siitä, että jotain vielä tarvitsee. Tämä ei ollut vielä tässä, oppiminen ja kehittyminen. Luotin intuitioon ja hain Proakatemialle, ja pääsin sisään.” Proakatemia kouluna ei ollut vieras Sannallekaan, koska hänen siskonsa on valmistunut sieltä. Tuttu konsepti, joka kuitenkin ravisteli enemmän kuin mikään koskaan.

”Pääset kokemaan, mitä on todellinen tiimityö ja yrityksen arki. Arvosteluasteikko muodostuu numeroiden sijaan itsearvioinnin, tiimiltä saadun palautteen ja yhdessä toteutettujen unelmien pohjalta.”  Näin lukee Proakatemian nettisivuilla ja pitää meidän mielestä täysin paikkaansa. Vaikka Proakatemia oli molemmille tuttu, niin emme ehkä ymmärtäneet, että mihin olimme ryhtymässä. Toki ei tarvitsekaan ymmärtää, tietää tai osata valmiiksi, koska sen takia hakeudumme opiskelemaan – jotta voimme oppia. Proakatemialla kyse ei ole numeroista. Emme koskaan tule saamaan todistukseen numerollista arvosanaa siitä, miten hyviä tai keskinkertaisia tiimiläisiä olemme. Se näkyy tiimiläisten silmistä ja tuntuu sydämessä. Peiliin täytyy uskaltaa katsoa, sieltä löytyy enemmän vastauksia, kuin tutkintotodistuksen keskiarvosta. 

 

Oppia ikä kaikki

Syksy 2017 saapui ja olimme päässeet opiskelemaan. Ensimmäinen puoli vuotta sujui meille tuttuun ja turvalliseen, koulumaiseen tapaan pääkampuksella. Opettajia, kursseja ja arvosanoja. Juuri sitä, mihin olimme tottuneet seitsemän vuotiaasta lähtien. Kun ovet avautuivat apposen auki Proakatemialle, tiimijako oli tehty ja tiimiyrityksemme sai startin, epävarmuus alkoi ottaa meissä valtaa.

Olimme tietoisesti halunneet hakea Proakatemialle opiskelemaan, sillä käytännön kautta yhdessä oppiminen oli kiehtovaa. Olimme kuitenkin tottuneet siihen, että joku kertoo, mitä täytyy osata ja miten hyviin arvosanoihin pääsee. Yhtäkkiä kukaan auktoriteetti ei enää luetellut vaatimuksia onnistumiselle, se täytyi löytää. Ei vain itse, vaan koko tiimin kanssa yhdessä. 

Ensimmäinen vaihe koko tiimioppimisen prosessi onkin yksilön sisäinen kamppailu siitä, että pystyy saavuttamaan rohkeuden, jolla lähteä toimimaan ja oppimaan tiimissä. Tiimioppiminen vaatii kykyä pystyä heittäytymään tiimiin. Koko tiimioppimisen perusta on yksilön halu oppia ja tuoda tietoa jatkuvasti tiimiin. Iidalla tätä kykyä ei tammikuussa 2018 ollut. Se aiheutti huonommuuden tunnetta ja pelkoa siitä, että on väärässä paikassa. Häpeä ja pelko vievät henkilökohtaisesta oppimisesta poispäin tiimistä. Mikäli ei pysty heittäytymään, joutuu ”sivustaseuraajan rooliin”. Näin Iidalle kävi. Nämä viisaat sanat ovat valmentajamme Hämäläisen suusta, Sengen oppivan organisaation teemoja käsittelevästä pajasarjasta, mikä pohjautui Peter Sengen (1990) The Fifth Discipline -kirjaan.

Nämä olivat rehellisesti niitä kysymyksiä, mitä Iidan ja Sannan päässä tuolloin pyöri. Pitääkö minun kysyä tuntemattomilta lupa tehdä asioita? Miksi koen, että olen välillä täysin eri mieltä muiden kanssa? Miksi en osaa luottaa prosessiin? Olenko minä huonompi tai aivan väärässä paikassa? Miksi minä en pysty luopua omista asioistani yhteisen hyvän takia? Miksi en osaa heittäytyä tähän mukaan? Miksi en uskalla sanoa ajatuksiani ja mielipiteitäni ääneen? Miksi pitäisi sitoutua?

Vanhemmilta opiskelijoilta usein kuulimme, että mitä enemmän yhteisölle antaa, sitä enemmän saa. Kamppailu syntyi päässämme tästä, teimme siitä umpisolmun, jota oli hankala purkaa auki. Mistä asioista minun täytyy luopua yhteisen hyvän takia? Omien tärkeiden asioiden, kuten harrastuksien ja ihmissuhteiden suhteen siiman antaminen tiimin hyväksi oli todella hankalaa. Aluksi lähes mahdotonta.

 

Henkilökohtainen mestaruus

Henkilökohtaisen mestaruuden tarkoittaa sitä, että yksilö on motivoitunein ja paras versio omasta itsestään. Tiimin sisällä yksilöiden henkilökohtainen mestaruus luo tiimistä menestyvämmän. Mestaruus tiimin sisällä, kuin myös henkisen mestaruuden taholla vaatii myös uhrauksia, sillä tiimioppimisessa vain omaan mestaruuteen ei voi keskittyä.

Henkilökohtainen mestaruus voidaan jakaa seuraavaan kolmeen osaan:

  1. Identiteettiin, mikä vastaan kysymykseen, kuka minä olen?
  2. Missioon, mikä vastaa kysymykseen, mitä minä haluan elämältä?
  3. Kontrolli, mikä vastaa kysymykseen, hallitsenko omaa elämääni?

On tärkeää, että henkilökohtainen missio tukee koko tiimin missiota. Onkin tärkeää, että tiimin visio tukee yksilöiden visiota ja sama toisin päin. Mikäli missiot kohtaavat henkilökohtaisella ja tiimin tasolla, on yksilön sitoutuminen tiimiin huomattavasti helpompaa.

Haluamme käydä läpi Deci ja Ryananin (2000) itsemääräämisteoriaa, mikä usein liitetään henkilökohtaiseen mestaruuteen. Tämän itsemääräämisteorian mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta, joilla on vaikutus motivaatioon.

  1. Autonomia

Autonomialla tarkoitetaan omaehtoisuutta, sitä, että ihmisellä on vapaus päättää itsestään ja omista tekemisistään. Tiedämme, että sisältä päin syntynyt motivaatio on huomattavasti parempi, kuin ulkoapäin tullut.

  1. Kyvykkyys

Kyvykkyydellä tarkoitetaan kompotenssia. Henkilökohtaista tiedostamista liittyen omien kykyjen tunnistamiseen.

  1. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus

Sosiaalisella yhteenkuuluvuudella tarkoitetaan yhteisöllisyyttä. Ihmisellä on perustavan laatuinen tarve olla yhteyksissä muihin ihmisiin ja tuntea kuuluvansa johonkin.

 Näiden kolmen perustarpeen täyttyminen on tutkimuksissa osoittanut olevan välttämättömiä yksilön kehityksen sekä hyvinvoinnin kannalta.

Kävimme henkilökohtaista mestaruutta läpi Hämäläisen Veijon, Sengen (1990) oppivan organisaation teemoja käsittelevässä pajasarjassa tänä keväänä. Osallistuimme pajasarjaan ja viestikenttämme kuumeni viesteistä toisillemme. Nauroimme, että olisipa nämä asiat käyty heti Proakatemian alussa. Totesimme, että varmasti nämä oli käyty, ne eivät olleet meille täysin uusia asioita. Henkilökohtainen mestaruus kuitenkin kolahti meihin todella vahvasti, sillä monta aikaisempaa hölmöä kysymystä oman pään sisällä olisi varmasti jäänyt kysymättä, kun olisi tunnistanut edellä mainitut asiat itsestään.

 

Päätös.

Tiimissämme ovi kävi useampaan kertaan. Hurmasta lähti lopulta yhteensä neljä jäsentä ja saimme myös kaksi uutta tiimiläistä matkan varrella.

Miksi osa lähti ja juuri me kuitenkin jäimme?

Avoimuus tiimille näistä päässä pyörivistä kysymyksistä ja ajatuksista oli varmasti etu, sekä taakka. Saimme todella paljon hyviä keskusteluja aiheesta aikaan, mutta koska tilanne oli jatkuvasti epävarma, se myös hidasti tiimin etenemistä ja myös tunteet tulistuivat. Tässä vaiheessa tiimissämme oli muutama, jotka pohtivat muita opiskelumahdollisuuksia. Kevään yhteishaku läheni, joten siitä syntyi meille kaikille luonnollinen deadline. Silloin oli viimeistään tehtävä päätös, sillä tilanne ei ollut ihanteellinen tiimille, eikä yksilöille. Kukaan ei halunnut roikkua tai roikottaa ketään mukanaan. Saimme avointa keskustelua ja tukea niin tiimiltä, kuin myös tästä viiden hengen porukasta. Yksi merkittävä tekijä varmasti oli se, ettemme koskaan tämän porukan kesken lytänneet kenenkään ajatuksia, emmekä lopulta niitä päätöksiä. Päätökset tulivat, ja useampi lähti. Jäljelle tästä porukasta jäi Iida ja Sanna. 

On kiinnostavaa pohtia, miten tuossa pienessä ryhmässä uskalsi sanoa ajatukset ääneen (okei ehkä välillä jopa marmattaa) ja uskalsi tehdä päätöksiä. Olemme Iidan kanssa miettineet jälkeenpäin kuinka hauskaa on, että me olemme edelleen Proakatemialla, ja Hurmassa, vaikka olimme ystävystyneet juuri heidän kanssaan, jotka päättivät lähteä. Olemme myös pohtineet, että kuinka paljon meihin on vaikuttanut negatiivisesti tai positiivisesti se, että meidän oli helppo olla juuri heidän kanssaan, jotka päättivät lopulta lähteä?

Sanna muistelee kevättä 2018 “Olin ihan rikki, Proakatemian arki ravisteli liikaa ja oli shokki, kävin samalla läpi muutoksia yksityiselämässä, enkä saanut nukuttua. Muistan, kun olin kotona vanhempieni luona, toinen jalka haudassa ja isäni kysyi, että aiotko kuitenkin jatkaa? Vastaukseni tuli selkäytimestä – joo joo.” 

Sanna: Nyt kun aikaa on kulunut ja pystyy taas viisaampana tarkastelemaan omaa historiaansa, niin nään, että lukio-ja ammattikouluopinnoilla on ollut samantyyppisiä piirteitä. Lukion alku oli vaikea –  henkistä kapinointia, poissaoloja ja välinpitämättömyyttä, jotka opintojen lopussa vaihtuivat motivaatioon ja menestykselliseen loppukiriin ylioppilaskokeissa. Lähihoitajaksi opiskellessa tulokset olivat jatkuvasti kiitettäviä ja pitkät harjoittelut sujuivat erittäin hyvin, mutta asennoituminen esimerkiksi lähiopetukseen oli kammottava näin jälkeen päin ajateltuna. Muistan myös, että tuli tuijoteltua sitä omaa napaa aika paljon, ja vain suoritettua kaikkea, mikä tuntui omasta mielestä turhalta. Ehkä olen ihminen, joka lämpenee hitaasti ja, joka tarvitsee aikaa siihen, että suojamuurit laskevat, sekä pientä herättelyä omissa asenteissa. Nyt ymmärrän, että kaikista haasteista huolimatta minulla on sisällä palava halu oppia ja kehittyä, ja uuden oppiminen motivoi. Ja juuri tässä hetkessä merkityksellistä on ymmärtää nuo kaavat ja piirteet, mitkä saattavat toistua esimerkiksi opinnoissa. 

Iida: Muistot keväästä 2018 eivät poikkea suuresti Sannan kokemuksesta. Proakatemia ja yksityiselämä ravistelivat samaan aikaan. Yksityiselämä kahden kaupungin välillä ei ollut yhtään niin yksinkertaista, kun olin kuvitellut. Koin, että olen jatkuvasti menossa, elän julkisissa kulkuneuvoissa suhaten edes takaisin, mutten ole missään täysin läsnä. Yritin suorittaa tunteja HOPS:iin apinan raivolla, että joskus voisin edes vähän hengähtää. Omin sanojeni mukaan “itkin” tästä valmentajallemme Veijolle, jonka kanssa muistelimme tätä muutama viikko takaperin naurahdellen. Se oli todellinen murheeni silloin, toisin on nyt. Hitot välitän HOPS:istä, mikä on muutenkin lähestulkoon jo täytetty! Ne tunnit ja excelin jäsentely ei arvota tai merkkaa minua opiskelijana Proakatemialla niin, kuin aluksi ajattelin. Kokemukset, oppiminen ja yhteisö on se, mitä Proakatemialta olen saanut, ei se, että päivitän exceliä. En todellisuudessa silloin ymmärtänyt yhtään, miksi teen asioita näin ja miksi minusta tuntuu tältä. 

Haluan nostaa ensimmäisestä kehityskeskustelustani valmentajani Veijon kanssa käydyn yhden keskustelun, mikä avasi silmiäni suuresti. Teimme tiimissämme erilaisia pelisääntöjä, joita halusin noudattaa, mutta joista syystä yksi niistä oli minulle ylitsepääsemättömän vaikea allekirjoittaa. En muista kyseistä sääntöä, enkä usko, että se oli sinne päinkään, miten sen itse silloin ajattelin. Kehityskeskustelussa sanoin Veijolle, etten ole tottunut kysymään lupaa menemisiini tai tekemiseeni muilta. Minun oli vaikea hyväksyä se, että lupa poissaoloon oli pyydettävä vielä lähes tuntemattomilta ihmisiltä. Tuntui, ettei edes lähipiirini vaadi minulta yhtä paljon, kuin tiimiläiseni. Heitin Veijolle esimerkin, että mitä jos saisin mahdollisuuden mennä viikoksi ulkomaille tekemään projektia, mitä sitten tapahtuisi. Mahdollisuus jäisi välistä, mikäli en saisi lupaa? Veijo vastasi, että luulenko, että mikäli kysyisin sitä tiimiltä, joku sanoisi asiaan vastaan. Näin jälkeenpäin koko keskustelu tuntuu aivan typerältä kapinalta. Totuus oli silloin ja on nyt, ettei kukaan tiimiläinen olisi sanonut vastaan, vaan olisi kannustanut. Kyse ei koskaan asettelusta minä vastaan koko muu tiimi! Olin aina tullut hyvin ihmisten kanssa toimeen, joten ihmettelin, että miksi omat lyhytnäköisyys vei aivan hakoteille? 

 

Tunteet ja jumppa

Opinnot Proakatemialla ovat meille pitäneet sisällään epäonnistumisen pelkoa, häpeää, epävarmuutta, yksinjäämisen pelkoa, ujoutta, paskaa asennetta, turhautumista, toivoa, onnistumisia, sinnikkyyttä, sisua, onnea, huumoria, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Haluamme sanoa sen ääneen, rehellisesti. Olemme nimittäin jälkeenpäin miettineet, että olisiko meitä auttanut kuulla, että joku muukin opiskelija on aluksi kokenut samoin? 

Vanhemmilta opiskelijoilta usein kuulimme, että mitä enemmän yhteisölle antaa, sitä enemmän saa. Näin kirjoitimme jo aiemmin. Allekirjoitamme tämän täysin, liittyen omaan tiimiin ja koko yhteisöön – mitä enemmän olemme uskaltaneet laskea suojamuurejamme ja antaneet periksi omista, lyhytnäköisistäkin tavoitteista, sitä enemmän olemme myös saaneet. 

Mikä johti lopulta jäämiseen? Uskomme sen olevan ymmärrys siitä, miten paljon henkilökohtaisella tasolla on opittavaa ja kasvettavaa, meihin ehkä sisäänrakennettu sinnikkyys ei antanut mahdollisuutta sille, että antaisimme periksi.  Pääkampukselle siirtyminen olisi Iidan kohdalla mahdollisesti ollut helpompi vaihtoehto, mutta Proakatemian tuomat mahdollisuuksien ja kasvukipujen kohtaaminen oli lopulta houkuttelevampaa. Halusimme olla osa yhteisöä. Halusimme olla sitä varmasti alusta asti, mutta epävarmuus kaikesta ja ulkopuolisuuden tunne esti meitä. Olimme valmiita kohtaamaan omat pelkomme ja luottamaan prosessiin, vaikka kasvukivuilta ei säästytty.

Useamman kerran esimerkiksi eri pajatilanteissa on noussut esiin se, että suurin syy keskeyttää Proakatemialla on päänsisäisen jumpan määrä. Onko siihen valmis tai ei? Joku muu tie voisi olla helvetisti helpompi, kun ei tarvitsisi miettiä omaa oppimistaan, johtaa itseään, joustaa, löytää sisäinen tiimipelaaja, ei tarvitsisi miettiä miten ajatella – voisiko ajatella paremmin? Ei tarvitsisi antaa tai vastaanottaa palautetta tai kehittyä. Ja niin edelleen. 

Koska meidän sinnikkyytemme ja halumme oppia ei antanut periksi, niin me antauduimme tähän jumppaan. Opintojen ollessa loppusuoralla olemme yhdessä keskustelleet monesti siitä millaisia olemme olleet ja millaisia olemme nyt. Ja helvetti, kuinka siistiä onkin nähdä se oma kehitys. Haluamme puhua kokemuksistamme avoimesti, emmekä häpeä niitä. Meistä meidän kasvutarina on siisti. Me yhdessä nauramme itsellemme, kuin myös tiimin kanssa meidän vanhoille letkautuksillemme tai ajatusmalleillemme. Me haluamme kertoa tämän esseen lukijoille tämän puolen meistä, mikä ei näy enää akatemian käytävillä. 

 

Iida ja Sanna

Sinnikkyys ei toki taannut, että esimerkiksi ulkopuolisuudentunne ja epävarmuus omassa tiimissä olisi automaattisesti taklattu. Tämä tunne ajoi Sannaa hakemaan tiimikokemuksia ja onnistumisia muualta kuin omasta tiimistä (joka on ollut tietysti myös hyvä juttu). 

Liekki Proakatemiaan syttyi suuremmin, kun Sanna hakeutui kv-tiimiin ja pääsi treenaamaan englantia, tapaamaan uusia ihmisiä, työskentelemään yli tiimirajojen ja tapaaminen vierailijoita ympäri maailmaa ja nautti muiden tiimiläisten luottamusta. Kv-tiimiin hakeminen tuntuu nyt pieneltä asialta, mutta Sannalle se oli asia, mikä pisti pyörät pyörimään ja, josta rohkeus lähti kasvamaan. Myös erilainen kiinnostus opiskelua kohtaan ja uuden kielen opiskelu kiinnosti, ja siihenkin mahdollisuuteen tartuttiin, vaikka kurssit Tamkilla ja kielten opiskelu ei ollutkaan omassa tiimissä suuressa suosiossa. Oli rohkeutta tehdä erilailla. Seuraavaksi tuli haku ja valinta tiimivalmentajakoulutukseen, taas onnistuminen ja uusien ihmisten tapaamista, rohkeuden kasvattamista ja näkökulmien avartamista, oppimista. Kun tiimivalmentajakoulutus oli ohi, Sannalle tarjoutui yllättäen tilaisuus hakea Brasiliaan työskentelemään kolmeksi kuukaudeksi kansainväliseen hankkeeseen. Ristus. Sinne haettiin ja päästiin. Rohkeus kasvoi taas uusiin sfääreihin. 

Jotain maagista tapahtui kevään 2019 aikana, kun Sanna oli Brasiliassa ja, kun hän tuli takaisin. Ulkopuolisuuden tunteesta ja epävarmuudesta huolimatta oma tiimi, Hurma on ollut aina tärkeä, kiinnostava, ja täynnä ihania, lahjakkaita tyyppejä ja paljon potentiaalia. Se ei vaan ole käytännössä näkynyt omassa tekemisessä tarpeeksi. Piti lähteä kauas, jotta näki lähelle. Perus klisee, mutta syystä.

Sanna palasi syksyllä 2019 Proakatemialle ja oman tiimin luo. Epävarmuuksia oli jaettu, että kuinka paluu onnistuu ja onko vaikeuksia sopeutua uudelleen, mutta kaikki sujuikin kuin tanssi. Sanna oli saanut lisää rohkeutta työskennellessään maailmalla, ja nähnyt kuinka haastavaa tiimityö voi olla kansainvälisessä hankkeessa, ja kuinka onnekas on siitä opinahjosta ja tiimistä, joka hänellä on. Syksyllä 2019 Sanna uskalsi olla avoimempia, puhua suoraan, ottaa aktiivisesti kantaa ja uskalsi sukeltaa tiimin ytimeen. Paluu oman tiimin arkeen onnistui erinomaisesti ja koko syksy meni ihan mahtavassa flowssa.

“En unohda koskaan Hurman Villen kommenttia siitä, että Sanna on palauttanut tiimille pallit”

Emme tiedä kuinka mones essee tämä on, jossa mainitaan myyntipäivät 2019, mutta totta helvetissä ne pitää ainakin kerran vielä mainita! Hurma voitti, ja teki koko Proakatemian historian myyntiennätyksen. Myimme sukkia ja kahvia yli 20 000 eurolla. Sanna oli myyntipäivien päällikkö ja eli ja hengitti koko syksyn 2019 pestiään ja Hurmaa. Se näkyi tuloksessa ja tiimiltä saadusta palautteesta. Se oli henkilökohtaisesti mahtava kehitys, koska vuosi takaperin Sanna oli se, joka ei löytänyt merkityksen tunnetta myyntipäivistä ja priorisoi omat harrastukset tiimin edelle. Siitä vuosi ja jotain oli tapahtunut. Oli tullut lisää ymmärrystä, rohkeutta, avoimuutta, perspektiiviä, luottamusta ja oli opittu, jumpattu ajatuksia.

Iida: Ensimmäinen kevät meni itkua tuhertaen, koska prosessiin luottaminen tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta. Sattuman mahdollisuus utopiselta käsitteeltä, mistä minulle usein puhuttiin. Kerroin jo aikaisemmin, että tein älyttömiä tuntimääriä koulun suhteen ainoastaan HOPS:in täyttämisen takia. Koko HOPS tuntui siltä asialta, mikä täytyy saavuttaa ja täyttää valmiiksi, että on onnistunut. Se johti todella suuriin suorituspaineisiin, missä jälkeenpäin ajateltuna ei ole mitään järkeä. Ensimmäinen kevät kuitenkin meni niin, etten osannut nauttia, sillä keskityin täysin epäollenaiseen. Muistan myös, miten ristiriitaisesti puheeni tiimissä otettiin pajatilanteissa vastaan. Ville totesi joskus, että alkaa vihdoin ymmärtämään, miten minä keskustelen. Esitin jatkuvasti omat mielipiteeni kysymysten muodossa, sillä halusin kokeilla aina vain kepillä jäätä. Pyrin miellyttämään, mutta olin usein eri mieltä, enkä pystynyt tuomaan sitä suoraan ilmi. Pelkäsin, että minut leimataan. Ensimmäisissä kevätkarkeloissa sain kuitenkin myös kiitosta Petterilta, joka nimesi minut pajojen kuningattareksi, sillä hänen mukaansa olin ainoa, joka esitti jatkuvasti kysymyksiä. Tällöin olin jo tehnyt päätöksen jäämisestä. Heti kesällä annoin kuuluisalle sattuman mahdollisuudelle ensimmäisen kerran mahdollisuuden, kun järjestimme mini festarit. Enkä kadu! Loppu kesästä elämä myös rauhottui enemmän Tampereelle ja asetuin uuteen asuntoon, enkä ravannut enää niin päättömästi kaupunkien välillä. 

Syksy 2018 alkoi ja siirryin HR -rooliin Juhon kanssa. Hän halusi parikseen minut, mikä tuntui todella hyvältä. Tuon roolin kautta pääsin lähemmäksi tiimiä ja sukelsin syvemmälle tiimitoimintaan. Tuon roolin ja oman avautumiseni myötä tiimin silmissä minusta tuli inhimillisempi ja lähestyttävä. Tuo oli syksy vetäisi minut kunnolla tiimiin mukaan roolin puolesta, joka kiidätti tiimissä minut ydinpelaajaksi. Sain tällöin tiimiltä paljon positiivista palautetta omasta heittäytymisestäni ja sitoutumisestani tiimiä kohtaan. Palautteessani puhuttiin tuolloin siitä, miten olin tuon syksyn suurin kehittyjä. Jälkeenpäin ajateltuna, ei siitä keväästä voitu mennä kuin ylöspäin!

Olen kirjoittanut aikaisemmin esseen, jossa käsittelen sitä, etten ole koskaan sankarin elkein hamunnut johtorooleja. Olen kuitenkin ehdottomasti kiitollinen tiimille, että minut on tuupattu sellaisiin, sekä haastettu erilaisiin tehtäviin. Olen Belbinin mukaan se tylsin tyyppi, teamworker, ironista kyllä. 

 

Suorittamista vai vahvuuksien hyödyntämistä

Meitä molempia yhdistää piirteet tietynlaisesta suorittamisesta. Nautimme, kun saamme asioita nopeasti valmiiksi ja niin sanotusti pois alta. Välillä tuo piirre on erittäin kuluttava ja vaarallinen, mutta joskus se myös toimii. Tämä essee on hyvä esimerkki siitä – päätimme rauhassa ja hartaasti työstää tätä kasvutarinaa, kerätä väliin teoriaa ja koittaa muistella kaikki tärkeimmät pointit, onnistumiset ja sudenkuopat. Tämä tapa oli täysin päinvastainen verrattuna siihen, kuinka yleensä yhdessä työstämme yhteisen esseen – vauhdikkaasti, vaihtaen ideoita ja kirjoituksia, kun teoria ja ajatukset on kerätty valmiiksi ja tulokulmaa hiotaan tehokkaasti yhteen. Olimme työstäneet yli kaksi viikkoa, kun sanoimme tiimillemme ääneen, kuinka ylpeitä olemme, kun voimme työskennellä myös rauhallisella tahdilla, hartaasti. Okei. Tästä reilu viikko eteenpäin Sanna laittaa Iidalle puoliksi inspiroituneena ja puoliksi turhautuneena ääniviestiä – “voimmeko työstää tämän esseen maaliin entiseen malliin? Mielessä meidän itse asettama deadline, tehokkaasti ja inspiroituneena? Käytetään meidän vahvuuksia, jotta saavutamme parhaan mahdollisen tuloksen, eikä tämä leviä käsiin.” Iida tietysti peukutti ideaa, vaikka kalenterissa ei juuri tyhjiä aukkoja ollutkaan. Tämä oli meidän yhteinen oivallus siitä, että vaikka suorittava tyylimme tiettyjen opintojen osa-alueiden kanssa ei ole heikkous, vaikka siitä välillä saammekin kuittailua. Se on vahvuus, olemme löytäneet meille mielekkään tavan lukea ja kirjoittaa ja tuoda opittua lauseiksi, hyviksi esseiksi. Ehkä suorittaminen ei ole oikea sana tai se kaikuu kirosanana jonkun korvissa (ehkä meidänkin), mutta joissain yhteyksissä juuri se meidän tehokas tapa työstää ja suorittaa toimii todella hyvin. 

Tästä oivalluksesta viisastuneena voimme jatkaa siihen, että jo ensimmäisinä kuukausina yhteisen tiimin kanssa tulisi käydä läpi osaamisia ja vahvuuksia – mitä ne kenelläkin on ja miten niitä hyödyntää? Ja tukea jokainen vahvuus loistoonsa, koska niitä käyttäen voi tehdä ihan mitä vaan, ihan oikeasti. 

Filosofi Frank Martela (Kainuun Sanomat, 2020) on päätynyt siihen, että merkityksellinen elämä koostuu ainakin neljästä asiasta: läheisistä ihmissuhteista, hyvän tekemisestä, itsensä toteuttamisesta ja oman potentiaalin saamisesta käyttöön. Oman potentiaalin voi mielestämme valjastaa käyttöön juurikin vahvuuksien tunnistamisella ja niiden hyödyntämisellä. Tähän olemme tiiminä käyttäneet työkaluina muun muassa 24 luonteen vahvuutta-testiä (https://www.viacharacter.org/character-strengths) ja suosittelemme lämpimästi tutustumaan. Tähän saimme ensikosketuksen Toni Lehtimäen positiivisen psykologian työpajoissa. 

Vahvuuksia ja niiden hyödyntämistä olemme siis toden teolla käyneet läpi viimeisenä vuonna, mutta olisiko se mahdollista aloittaa jo aiemmin? Ennemmin kuin miettiä mitä kaikkea pitää oppia, kaikkien tulee kokeilla kaikkea, taklataan heikkouksia… Mitä tapahtuisi, jos keskittyisimme vahvuuksiin, niiden vahvistamiseen ja tukemiseen? Tähän väliin lukuvinkki Hurman Petterin esseeseen https://esseepankki.proakatemia.fi/oikeat-ihmiset-oikeille-paikoille/

 

Kiitos.

“Uskomme, että yrittäjyys on tehokas keino luoda parempaa maailmaa. Siksi me Proakatemialla autamme uusia yrittäjiä hankkimaan sellaisia taitoja, joita tulevaisuuden yritysmaailmassa tarvitaan.” Näin kirjoitetaan Proakatemian nettisivuilla. Uskomme Iidan kanssa, että taidot, joita olemme Proakatemialla oppineet, eivät ole vain yritysmaailman taitoja, vaan elämäntaitoja. Emme ole omalta valmentajaltammekaan Veijolta pimittäneet omia tuntemuksiamme alustakaan asti. Olemme olleet esimerkkeinä useassa pajassa. Keväällä 2020 Veijo antoi lisää pohdinnan aihetta. Nyt kun olemme käyneet tällaisen ajatusmallin muutoksen, miten tulemmekaan hyötymään siitä myöhemmin esimerkiksi työelämässä. Proakatemia on antanut meille aivan mielettömän kasan uusia avaimia käyttöön, jonka myötä olemme lopulta ylpeitä ja kiitollisia siitä, mille kasvun taipaleelle päätimme lopulta lähteä. Kiitos siitä kaikille, ketkä meitä tällä matkalla on tukenut ja tsempannut. Uskokaa tai älkää, yksin ei oltaisi kovin pitkälle päästy. Kappas!

Uskomme, että joillekin muillekin alku on ollut hankala, ja sinnikkyyttä on vaadittu. Tai kaikki se on vasta edessä. Haluamme nostaa esiin, että on ihan ok, jos lämpiää hitaasti, ja jos ei heti halua viettää vapaa-aikaansa tiimin kanssa, tai osaa heti kokea sitä hypeä ja myötäintoa, mikä niin monelta muulta tulee luonnostaan. Usko pois, kyllä se sieltä tulee, mikäli niin itse haluaa. Näin lopulta meille kävi.

Jos mietimme alkutaivaltamme, niin uskomme, että iso vaikutus on ollut sillä, että vaikka olemme sosiaalisesti taitavia molemmat, viihdymme paljon yksin ja meillä on omat juttumme ja harrastuksemme. Emme siis olleet valmiita heittäytymään vapaa-ajalla yhteen uusien koulukavereiden kanssa, vaan rullasimme omaa arkeamme. Emme olleet valmiita laskemaan suojamuureja ja ehkä samalla myös kyseenalaistamaan omia ratkaisujamme. Se on mielestämme ok, mutta tiedostamme, että se on varmasti osaltaan vaikuttanut myös tietynlaiseen epävarmuuteen ja ulkopuolisuuden tunteeseen omassa tiimissä, varsinkin alussa. Tämäkin on kuitenkin oppi ja jotain mitä olemme jumpanneet, meidän on täytynyt hyväksyä, että me lämpiämme hitaasti uusille ihmisille, mutta sinnikkyytemme tuottaa tulosta.

Ainiin. Mietimme, pitkän WhatsApp-keskustelun äärellä tapaamme opiskella Proakatemialla. Itseohjautuvan oppimisen juuret, sisältäen ongelmanratkaisun, kriittisen ajattelun, aloitekyvyn sekä ajatusten ja resurssien integroinnin ovat Sokrates-menetelmässä. Meidän tavallamme oppia on juuret Antiikin Kreikassa ja kulttuurissa. Sokrates oli innovatiivinen opettaja, joka kehitti interaktiiviseen dialogiin perustuvan menetelmän. Opetusmenetelmässä käytettiin kysymyksiä, jotka stimuloivat oppilaiden ajattelua. Oppija on ajattelija, ja tiedon luoja, ei passiivinen vastaanottaja. (Guglielmino & Guglielmino 2001). Se tapa, miten Proakatemialla opiskelemme ei sinällään ole mitään uutta ja mullistavaa. Proakatemiakin on täyttänyt jo 20-vuotta. Ihan kaverin puolesta kyselemme, että miksi meidän piti opiskella niin monta vuotta ennen kuin intuition saattelemana haimme Proakatemialla ja pääsimme hyödyntämään näitä menetelmiä, joita jo Antiikin Kreikassa käytettiin? Miksemme opiskele näin enemmän kaikilla aloilla ja luokilla? Eikö olisi hyödyllistä tukea opiskelijoista oppijoita, jotka ajattelevat, jotka osaavat ajatella mitä kannattaa ajatella, ja jotka voivat oppia ajattelemaan paremmin? Niin kuin aiemmin totesimme, se on toki työläämpää kuin olla vain passiivinen vastaanottaja tai esitelmöivä opettaja. Mutta ainakin me olemme ymmärtäneet oppimisen ja ajattelun hienouden, ja se on tärkeä juuri nyt, meille.

Tarinamme ei toki ollut vielä tässä. Hurmalla, ja Iidalla ja Sannalla on yhteistä matkaa jäljellä vielä 2020 joulukuuhun asti, ja varmasti siitä ylikin. Hurma on kasvanut yhteen ja meillä on mielestämme vahva halu onnistua yhdessä. Kävimme viikko sitten meidän viimeistä motorolaa ajatusleikkinä, jotta meille syntyisi kuva siitä millaisen viimeisen syksyn haluamme. Kyyneleitä valui ja naurettiin. Me ollaan koko Proakatemian historian paras tiimi. Se on näin. Ainakin meidän mielestä, emmekä koskaan vaihtaisi tätä kokemusta pois.

Olemme kirjoittaneet tätä esseetä nyt keväällä 2020. Keväästä voimme Iidan ja Sannan osalta sanoa, että hyvin on mennyt. Ei lisättävää. Olemme pysyneet tiimin ytimessä. 

Klousaamme tämän esseen näihin lauseisiin:

On ihan helvetin hienoo ihan oikeesti oppia ja kehittyä, ja vielä ymmärtää se oma kehitys. 

Yksilösuorittajista kasvoi kovanluokan tiimipelaajia. Kannattaa jumpata. Go big or go home. Your choice.

 

 

LÄHTEET

https://proakatemia.fi/

Guglielmino, P. & Lucy, M. 2001. Moving toward a distributed learning model based on self-managed learning. S.A.M. Advanced Management Journal.

Hämäläinen, Veijo & TAMK, Proakatemia (2020). Sengen teemat oppivasta organisaatosta. (Viitattu 5.5.2020). Pajasarja 24.3-2.3.2020 etätoteutuksena.

Kainuun Sanomat. 2020. Merkityksellinen elämä koostuu ainakin neljästä tekijästä – filosofi Frank Martela on tiivistänyt elämän tarkoituksen yhteen lauseeseen. Luettu 5.5.2020.

https://www.kainuunsanomat.fi/app/kainuunsanomat/uutiset/?articlepg=180125825

 

 

 

Kommentit
  • Maria Eskola

    Aivan mahtava essee! Kiitos tästä Sanna ja Iida – ootte huikeita <3 Iteki mietin hyvin vakavasti aluks, vielä viime kesälläkin, että haenko siirtoa kuntokadulle. Harmi, että en tajunnu tulla jutteleen teidän kaa! Tää meidän kokemuksellinen oppiminen on sillee jännää, että ite aluks koin paljon enemmän turhautumista kuin oppimista 😀 Vasta myöhemmin on osannut nähdä ne turhauttavat väännöt tiimin kanssa tärkeinä oppimiskokemuksina.

    7.5.2020
  • Veijo Hämäläinen

    Ihmisellä on pitkä ja perusteltu evoluutionaalinen tausta takertua pelkoon ja väistellä kipua, vaikka nykyään emme enää joudukaan petojen tappamiksi. Meillä on vahva sisäinen mielenmalli olla menemättä kohti pelkoa, koska siitä väistämättä seuraa kipua ja häpeää. Pelkojen kohtaamisessa on kuitenkin kasvun kannalta paljon hyvin erityistä – sellaista, joka mahdollistaa kokonaan uudenlaisen itselleen isomman ja arvokkaamman elämän. Saatat löytää itsellesi siivet. “Kun sulle kasvaa siivet sää olet lintu ja sä en enää voi olla etanoiden kanssa maassa”, Ilona Rauhala. (https://youtu.be/QogLLXcDfpE, 46:40) Pelkojen kohtaaminen tiimissä on paljon turvallisempaa kuin yksin. Tiimin luottamus antaa mahdollisuuden epävarmuudessa lepäämiseen ja hyväksytyksi tulemiseen. Se on kuin kelluisi kavereiden suolaamassa vedessä. Mutta aina se ottaa aikansa ennen kuin vedessä näkymättömään suolaan voi luottaa.

    Pakahdun ilosta ja ylpeydestä, että olitte mukana – koko matkan. Te, niin kuin kaikki muutkin hurmalaiset. Teidän kanssa olen saanut oppia, kasvaa paremmaksi ihmiseksi ja myös kohdata omia pelkojani. -Veijo

    10.11.2020
  • Noora-Emilia Hassinen

    Mahtavaa mimmit! ❤

    Teidän soluesseetä oli todellinen ilo ja jopa jännitys lukea! Nyt kun valmistuminen häämöttää enää vain vuorokauden päässä, nappasitte minut erityisesti mukaan lauseella: “Peiliin täytyy uskaltaa katsoa, sieltä löytyy enemmän vastauksia, kuin tutkintotodistuksen keskiarvosta.” Allekirjoitan tämän kyllä! Akatemia on oppikoulu vailla vertaa ja olitte osanneet hienosti pukea sen sanoiksi ja peilata oppimaanne vielä tärkeisiin teorioihinkin.

    Tekstin luettavuuteen jäin kaipaamaan hiukan jouhevuutta ja tekstiin viimeistelyä lisää, mutta selkeästi tässä esseessä olikin sisältö ja oman matkan / kehityksen reflektointi pääosassa, mikä oli todella hienoa! 😊 Mielestäni teitte todella arvokasta työtä, uskaltaessanne rohkeasti kertoa alun haasteista ja ajatuksista, jotka silloin olivat valalla ja kuinka selätitte ne. Oli upeaa seurata esseen muodossa, kuinka olette kehittyneet ja kasvaneet Akatemia aikana ja kuinka hienoja juttuja teillä on varmasti vielä edessänne tämän jälkeenkin! Tämä olisi kyllä hyvää luettavaa monelle Akatemia-taivaltaan vasta aloittelevalle esipinkulle. 😊

    Paljon onnea mimmit huomiseen ja hyvää matkaa etiäppäin! 😍❤

    16.12.2020
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close